Läheltä löytyy myös monenlaisia elämyksiä, ne pitää vain löytää
Pitkäjärven savottakämppä
Lokakuun lopun pakkasaamu enteili jo syksyn väistymistä talven tieltä, hento lumipeite peitti maan ja läheinen järvi oli saanut ohuen jääpeitteen. Auringonsäteet heijastivat lumen pinnan kiteet kuin tuhansiksi timanteiksi, jäänpinta kimalteli kuin kristalli, koko maisema oli täynnä häikäisevää kirkkautta. Vanha savottakämppä seisoi uljaana sijoillaan jo seitsemättä vuosikymmentä muistona ajasta jolloin puut kaadettiin pokasahalla eivätkä työpäivät olleet kahdeksan tuntia pitkiä ja talvi- tai kesälomista ei tiedetty mitään.
Pohjois-Hämeen metsät seisoivat kuitenkin yhä jykevinä, kuten olivat seisseet edellisien sukupolvien aikana. Asutuskin oli edelleen pysynyt harvana. Astelin kunnioittavasti isänmaani vihreiden kultamaiden syliin, vähäinen ajoneuvopolku kapeni pian kinttupoluksi ja korpimetsä imaisi kulkijan kätköihinsä. Aamun pakkanen oli väistynyt ja auringonpaisteen lämmittämät vesipisarat putoilivat puiden oksilta. Luonnon kiertokulku pyöri väistämättä kohti talvea. Muutaman kilometrin synkkä metsätaival vaihtui pienen nevan ylitykseen josta taas hämäläisten korpimetsien hämyiseen huomaan. Jostain korpikuusten väleistä tunkeutui auringon varovaiset säteet ja pian synkkä korpi vaihtui kangasmetsän suloisen joustaviin polkuihin.
Aurinko jaksoi vähän aikaa pukea metsämaiseman kirkkauteen kunnes se häipyi pilvien taakse. Jostain kaukaisten mäntyjen välistä kajasti järven sineä ja pian saavuin isohkolle metsäjärvelle. Istahdin järven rannalla olevalle nuotioringille, hörppäsin ensin juotavaa ja sitten kävin puuliiterissä pilkkomassa polttopuita. Vuolin kiehiset ja pian nuotio paloi iloisesti. Laitoin kahvipannun tulille ja otin repusta eväsleivät sekä kuksan ja pari sokeripalaa. Join kahvin ja söin eväsleivät. Kiirettä pitämättä nautin metsän hiljaisuudesta.
Liesjoen vanha mylly
Jatkoin sitten matkaani jokea seuraillen, välillä sivuutin kaksi pientä lampea. Sitten eteen tupsahti vanha mylly, josta polku jatkui paikoin kivisenä. Ylitin Seitsemisjoen. Joesta polku erkani metsämaiden syliin. Sitten kahden suon välistä luikahtaen takaisin jokivarteen, jonka läheisyydessä nuotiopaikalla pidin juomatauon. Lokakuinen päivä oli kääntynyt iltapäiväksi ja sää oli koko päivän ollut puolipilvinen, välillä aurinko jaksoi lämmittää, mutta häipyi useimmiten nopeasti pilvien taakse.
Tauon pidettyä jatkoin pois jokivarresta metsien huomaan, josta taasen välillä kangasmetsien pehmeille poluille. Muutaman kilometrin taipaleen jälkeen pysähdyin pitämään evästauon ja haukkasin makkaranpätkän sekä hörpin kuksallisen kahvia. Iltapäivä alkoi jo vähitellen kääntyä lopuilleen ja aurinko alkoi hiipiä alemmas. Heitin repun selkään ja lähdin talsimaan viimeiset kaksi kilometriä ennen kuin pimeys yllättäisi. Jätin hämäläismetsille viimeisen vilkaisun ja lupauksen, että palaisin niiden rauhoittavaan huomaan ennen kuin suuntasin auton nokan takaisin kohti levottomana sykkivää sivistyksen oravanpyörää.
Pitkäjärvi
Tapio Vihersalo
Joskus se on vaan mentävä kun luonto kutsuu.
Elettiin huhtikuun viimeistä viikkoa ja kevät harppaili isoin askelin Savonmailla.
Oli vähäsen vielä kesään västäräkistä, joka keikutti pyrstöään mökkirannassa.
Minä ja Makkonen oltiin pakattu pulkat ja potkurit ja matka kohti auringonnousua saaressa oli alkamassa.
Makkonen on niin hieno tyyppi, reipasretkeilijä joka ymmärtää päähänpistoja, tätäkin - jossa tärkeimpänä tavoitteena on herätä aamulla teereen soitimeen auringon noustessa . Paikka oli tarkkaan harkittu, niin että nouseva aurinko heittää säteensä suoraan laavulle. Joku voisi neuvoa, että tämähän onnistuu maallakin, pellon tai suon laidassa. Niin onnistuu, mutta nyt piti mennä tänne.
No siis lähdössä oltiin, kamaahan on aivan kauhiasti, olipa sitten yksi yö tai monta, vain eväiden määrä vaihtuu. Jäät sinerti sen verran, ettei ilman pelastautumispukua ehkä olisi kannattanut lähteä, tosin näin jälkeenpäin voi sanoa että turhaa painolastia. Ei upottu, paitsi Makkonen kerran polveen asti. Kumppari olis jo vähän vettä hörpänny.
Mökin pihasta lähdettiin siis potkuttelemaan tuota parin kilometrin matkaa, heti rannassa tuli vastaan tyylikäs pilkkikulkuneuvo. Kelpaa siinä kevätlämmössä istuskella muka onkimassa.
Jää oli vielä iltapäivällä kohtuullisen hyvä jalaspotkurille. Kulkureittiä valittiin valkoisimmista kohdista, rannoilta jäät olivat jo kapealta kaistaleelta sulaneetkin.
Viimeinen etappi raahattiin tavaroita kapean metsäkannaksen läpi. Hikihän siinä tulee ja kunto kasvaa. Päästiin leirin laittoon, laavu kalliolle, nuotio tuleen ja kahvin keittoon. Maailma parani pitkälle yöhön, vilkuttelimme ohi ajavalle laivalle. Sen verran ajatustakin oli puheissa, että sovittiin aikaisesta herätyksestä jotta yöpakkasen turvin vielä kovalla jäällä päästään poiskin.
Aamun aurinko tuli ja herätti. Teeret soivat ja lintujen liverrys tuuditti meidät takaisin uneen. Herättiin sitten moottorikelkan ääneen, joka oli kuulunut jo tovin lähimailla, tiesin että siellä liikkuu paikallinen ammattikalastaja, tiesin myös että nyt on nukuttu aamupakkasen ohitse. Eikä mitään pakkasta edes ollut! Aamun kylmyys vain, se ei pitkälle kanna. Tähän mennessä olisi pitänyt jo kahvit kiehautella ja olla pakkailemassa.
Lähiavannolta kuuluvat verkkomiehet meistä haastelevan, ääni kantaa ja ihmetystä on ilmassa. Tulevat sitten tykö, heidän moottorikelkka näkyy olevan hieman kevätjäille viritetty malli, vähän jo ihmettelinkin heidän ajeluaan. Tottahan kalastaja nämä vedet myös tuntee, mistä kärsii vielä ajella. Noh, isännät tulevat siihen jutulle, toinen kävelee malliksi sinertävään kohtaan ja iskee siitä tuuran läpi ja sanoo jokseenkin näin ”piti sitten lähteä”. ”Niin”, vastataan - ”piti vaan lähteä”.
Tuntuu ymmärtävän paremmin, kun hetken päästä hän tajuaa kuka olen, ei sillä että huoli haihtuisi, mutta ymmärtää, että tuo se on nainen, jonka kuulemma pitää aika usein vain lähteä. Kerromme tietenkin pelastautumispuvuistamme ja se tieto helpottaa tietysti heitä, samoin kun tieto metsän poikki menevästä reitistämme. Se normaali reitti näyttää jo aivan liian sulalta, joko siellä laineet kimaltaa… Huolenpitoa, kiitos. Arvostan. Totta kai, kuka hullu oikeasti tähän aikaan liikkuisi jäällä?
Aamutoimet sujuvat, tiedetään että nyt täytyy rivakasti lähteä liikkeelle, iltapäivällä voisi jalka jo sujahtaa vähän syvempään. Pulkat roudataan lähimpään mantereen rantaan, josta päästään ne autolla hakemaan.
Jatkettiin sitten kotimatka pelkillä potkureilla ihan rantoja hivellen, säikytellen mökkinsä pihassa kevättöissä olleita ihmisiä – vihreät olennot ilmestyvät rantakaislikkoon. Varjon puolella oli vielä ihan hyvin jäätä. En silti olisi jäänyt enää toiseksi yöksi. Joskus otan ison kasan evästä ja sitten jään. Vene noutaa sitten kotiin, sitten kun on pääskynenkin.
Marita
Sananlaskussa sanotaan, että ilta on aamua viisaampi. Minun elämässäni on toisin. Aamuni ovat iltoja viisaampia ja kauniimpia.
Urhoollisuuskoe
Kulkuri minussa halusi nukkua yön kesäniityllä taivasalla. Porokoirani Silva pääsi mukaan juhannusretkelle.
Iltapalaa söimme auringon laskiessa Kolin Likolahden nuotiopaikalla.
Olin valinnut yöpymispaikakseni viereisen Mustanahon niityn. Siellä oli lato, jos sade sattuisi yllättämään. Levitin makuualustan ladon läheisyyteen ja kömmin makuupussiin.
Kesän valju kuu tarkkaili puuhiani Mäkrän kupeelta. Silva asettui hieman kummissaan viereeni. Kun se tajusi, että emäntä todella aikoo nukkua tässä keskellä niittyä, koiran ikiaikaiset vaistot heräsivät. Silva kohottautui ja veti vainua eri suuntiin. Nähtävästi kuonoon ei tullut mitään hälyttäviä viestejä, koska se käpertyi kylkeeni. Aamuviileä juuri ennen auringonnousua herätti meidät. Kiipesimme kilpaa auringon kanssa Kolin rinteitä Tarhapuron kautta Mäkränaholle.
Aamuauringon kultaa
Kolin Ikolanahon pikkumökki on ollut usein majapaikkani valokuvausretkilläni. Vaikka suljin mökin ikkunaluukut, valo ei antanut minun nukkua aamuyöstä. Päätin lähteä kiipeämään Mäkrälle. Heinäkuun haaleneva kuu saatteli minua huipulle. Pielisen takaa aurinko riensi toivottamaan lämpimästi tervetulleeksi. Olin kunniavieras maahisten ja keijujen keskikesän juhlassa.
Suru ja lohtu
Keväällä 2009 löysin onneni punaisen tuvan Käränkänlammen rannalta Loma-Kolilta. Hetken minulla oli kaikki: aurinkoinen piha nurmennukkineen ja kukkineen, rauhaisa rantasauna ja kirkasvetinen lampi, vieressä tuoksuva suo, jossa voin kuunnella kelon kitinää. Kaikki tämä jylhän, louhikkoisen Käränkänvaaran sylissä.
Syksy toi metsäkoneen, kaivurin ja dynamiitin. Murskattu maa vyöryi kohti rantasaunaani.
Marraskuussa kuoli vuokraisäntäni Kolin Tuomo, joka oli taistellut Kolin kansallispuiston puolesta ja taisteli viimeiseen asti myös Käränkän maiseman puolesta. Marraskuun päivät, illat ja yöt olivat kuin sotkettu, upottava, musta maa. Sydämeni oli jäänyt puristuksiin räjäytettyjen kalliolohkareiden alle. Tuli ilta, jolloin tuntui, että oli liian pimeää, liian raskasta.
Heräsin lumottuun aamuun. Pakkanen, kuu ja aurinko olivat pukeneet raiskatun maan silkkeihin kuin morsiamen. Tunsin olevani samaan aikaan sekä häissä että hautajaisissa. Kuu suuteli vasenta poskeani ja aurinko oikeaa.
Kirsti Hassinen
www.suakkuna.net
Lisää kuvia tarinasta ja Kirstin näyttelystä
http://www.suakkuna.net/suakkunoita/melkein_miikkulassa.html
Selasin partioaikaista päiväkirjaani, jota olen pakottanut lapsenlapsenikin lukemaan joskus. Silmät ymmyrkäisenä ovat sen jälkeen minua katsoneet. Aika naivia tekstiä. No, lyhennän ja modernisoin juttua hieman: Olimme useana jouluna heti lahjojen jaon jälkeen ottaneet tavaksi pitää leiri Kiiskilammella, Hyvinkään ja Riihimäen välimailla Kytäjän kartanon alueella. Majoittuimme puolijoukkuetelttaan pikku porukalla ja kotiinpaluu tapahtui yleensä seuraavan vuoden puolella.
Samainen talvi oli muistaakseni aika kylmä, ja verotti näin ollen kelokuusia jonkun verran jotta saimme teltan pysymään lämpöisenä. Näille leireille kuljettiin yleensä polkupyörillä, jopa puolijoukkueteltta kulki yhden fillarin päällä, kamina toisen ja puut kolmannen, sitten vielä rinkka ja sukset. Oli siinä aika lasti vetäistä viitisentoista kilometriä huonosti auratuilla teillä.
Mutta tällä vuoden -64 leirillä alkoi rappion aikakausi, nimittäin veimme autolla raskaamman materiaalin lähelle, ja suksien päällä perille. Vietimme kuitenkin tasoltaan yhden parhaimmista talvileireistä, öisissä paukkupakkasissa pärjättiin hienosti. Öisin pyöri kipinävartio, olimme pelkkien huopien varassa, alla paksulti havuja ja pressu. Se ei ollut lämmin pohja, muttei sitä silloin huomannut silloin.
Ohjelmaa oli perinteiseen partiotyyliin luonnon tutkimisessa ja erilaisissa suunnistus ynnä muissa hommissa. Alueen maasto on erittäin haastavaa nousua ja laskua. Teimme päivisin pitkiä hiihtoreissuja alueelle. Muistan vielä hyvin sukseni, pitkät 2,5 metrin "karpaatit", en tiedä mistä nimi oli kotoisin. Tiedän kyllä kyseisen vuoriston, mutta miten se liittyi suksiini?
Jo silloin, ja siitä lähtien minulla on ollut käytössäni isältä saamani ruostumaton ruotsalainen pakki, jota luulin kauan saksalaiseksi johtuen sen hankinnasta sota-aikana joltakin saksalaiselta sotilaalta. Pakki oli yhden talven sitten Kiiskilammen pohjassa noin neljän metrin syvyydessä, josta sen seuraavana kesänä sukelsin ylös. Putosi sinne vedenhakureissulla.
Siilloin alkanut ja paheneva rappio johti siihen, että porukka alkoi kiinnostumaan tytöistä, ja hajosi hiljalleen tahoilleen. Siitä kuitenkin seurasi omia lapsia myöhemmin, olisikos se sitten regeneraatiota? Joka tapauksessa olen Kiiskilammella ollut omien lasteni, ja myöhemmin lastenlasteni kanssa joitakin kertoja, ja he ovat aina joutuneet kuuntelemaan huimia ja voimakkaasti väritettyjä tarinoita historian alkuhämäristä iltanuotiolla istuessamme.
Olen ottanut tavakseni useana vappuna yöpyä Kiiskilammella, näin aion myös ensi vappuna tehdä jos ei taivas putoa niskaan. Osoitteesta www.matsoni47.kuvat.fi löytyy kuvia lammelta ja sitä lähellä olevalta korkealta kalliolta. Kiiskilampi sijaitsee Hyvinkään kaupungin ulkoilureitistön varrella. Tervetuloa ensi vappuna.
Matti
"Tämä on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa."
- Tove Jansson
Näissä tunnelmissa alkaa vuoden ensimmäinen souturetkeni.
Lämpöisen toukokuun alun ansiota jäät olivat jo aikoja sitten lähteneet, joten tunsin olevani pahasti myöhässä kevään kiihkeistä, hullaantuneiden lintujen muuttopäivistä. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei silloinkaan. Lähden liikkeelle nostalgisissa tunnelmissa. Tästä rannasta, tätä samaa väylää pitkin ovat veneet lipuneet retkilleen vuosikymmenten ajan.
Kun tehtaan pilli on huutanut viikonlopun alkavaksi, on koko Lehtoniemen työläiskorttelin väki siirtynyt veneisiin ja matkannut elannon hakuun vesiltä, saarista - kalaan, marjastamaan tai sienestämään. Olen kolmatta sukupolvea tässä väylässä. Soutelen hiljalleen ja muistan jokaisen katiska- ja verkkopaikan, jossa mummoni kanssa kalasteltiin. Muistan joka-aamuisen rituaalin, minä soudan, olen alle kouluikäinen ja huivipäinen mummo katsoo pyydykset. Menoamme säestää piisamin vana vedessä ja lokkien äänet ympärillä.
Mieleen nousee veneiden keväiset vesillelaskut, setäni ja isäni talviset veneenrakennusurakat sekä etäinen muistikuva marjastusretkestä ukkini putputtavalla keskimoottoriveneellä. Kotona valokuvassa salskea nuorimies on aloittamassa viikonlopun viettoa 50-luvun lopulla. Hän soutaa puuveneellä. Suunta on sama kuin nyt minulla. Vanhoista kuvista tunnistaa tutut maisemat, kalliot ja käkkyrämännyt. Sukupolvet vaihtuvat, mutta muuttuuko lopultakaan mikään olennainen.
Hyvästelen tehtaanpiiput ja sen myötä palaan nykyhetkeen. Tässä juuri nyt, eikä mitään muuta. Minä ja minun koirani, kokenut eränkävijä. Olemme yhdessä, samoissa ajatuksissa, samoista asioista nauttien. Vapaudesta, rauhasta ja uusista aistimuksista. Tunturit, metsät, järvet ja joet jaamme yhdessä, silloin koirani on onnellinen. Sen geeneissä asuu erämaa.
Silkkiuikut rätisevät ruovikoiden reunoilla ja pitkästä aikaa tapaan piisamin uiskentelemassa. Vielä hetken muistan lapsuuden ajan piisaminpesien runsautta. Nyt ne taitavat Lehtoniemessäkin olla vähentyneet. Pääsen luontevaan souturytmiin Siitinselällä.
Ensimmäinen tauko onkin sitten jo muutaman kilometrin päässä Hynnilänsalmessa kun soitan huoltojoukkoja apuun mantereen puolelle. Lähtöinnoltani en muistanut airon mutteria kiristää ja työkalut ovat kotona. Huoltojoukot saapuvat mukanaan myös kahvit, joten leppoisasti reissu alkaa! Hyvänmatkan toivotukset korvissani jatkan pian matkaa salmesta selkävesille.
Aurinko lämmittää, vaikka kolea laitamyötäinen tuuli saattelee menoani. Hyvällä vauhdilla laskettelen Tahkosaaren etelänpuolelta saaren suojaan ja otan suunnan kohti ensimmäistä leiripaikkaa. Puuskainen tuuli nostaa hetkittäin vaahtoa kylmän veden aaltoihin, ja yrittää puskea venettä sivuittain. Olisi pitänyt uskoa isukkia ja laittaa koivunpuska veneen keulaan, purjeeksi ja suunnan pitäjäksi. Koirani makailee veneen pohjalla, ei tykkää aallokosta.
Eipä ole ruuhkaa näillä selillä nyt, kaukaisuudessa yksi vene pörrää uistimet perässä. On vain soudettava, tuuli ei anna levätä. Joutsenpariskunta joutuu väistymään tieltäni, kun suuntaan kohti nuotiopaikkaa. Pahoitteluni teille ylväät linnut. Olen saapunut kansallispuiston alueelle.
Huoltomiehet ovat hoitaneet tehtävänsä ja täyttäneet puuvajan piripintaan. Huussissa näyttää vielä olevan sinne talvella unohtamani peppuliina paketti. Näkymä on hieman erilainen kuin maaliskuun myräkässä. Lämpötilassa ei kovin suurta eroa ole, silloin satoi vettä ja nyt vihmoo välillä räntää.
Perinteitä kunnioittaen lämmitän purkillisen hernekeittoa ja jälkiruoaksi nautiskelen lahjaksi saamaani mustikkateetä. Kylläpä elämä maistuu hyvälle! Pari kalamiestä pistäytyy sanalla ja heidän mentyä mietin matkan jatkamista - tai ainakin yöpaikan vaihtoa. Halajan sittenkin viereiselle leiripaikalle laavuni pystyttää, siellä olisi ranta tyynen puolella. Vielä lyhyt matka soutamista. Keväinen yö nappaa otteen illasta.
Vesi on matalalla, joten rannalla oleva lähdekin on käytössä – vesi ei pääse sekoittumaan järviveteen. Puita on täälläkin kesän tarpeisiin ja uusi pöytä -systeemi suuremmillekin pidoille on valmistunut. Katsastelen paikat ja käyn iltapuhteisiin.
Vaikka löydän mukavan metsäpaikan laavulleni, päädyn kuitenkin kyhäämään avaruushuovasta ja puunrungoista katoksen aivan hiekkarannan nuotion viereen, jossa lämpimästi nuotion loimussa pystyn suoraan makuupussista näkemään maiseman järvelle. Koirani asettuu paikalle josta se näkee moneen suuntaan, niin se aina tekee. Porokoiran viisaudella se päättää omista asioistaan. Hoitelee vartiointitehtävät.
Yöllä herään majavan hännän läiskäytyksiin, koira tuntee majavat, joten se ei edes vaivaudu murisemaan. Seuraa vain kiinnostuneena katseella vedessä etenevää vanaa. Jokin muu metsässä liikkuva olento saa sen matalaan murinaan jossain vaiheessa yötä, mutta minä vain käännän kylkeä.
Laitoin puhelimen herättämään puoli kuudelta, jotta aamun varhaiset tunnit eivät pääsisi lipsahtamaan ohitse. Aamupuuro jäähtyy kylmäksi, kun katsepiiriini lipuva härkälintu vetää huomioni puoleensa ja kiikarit käteeni puurolusikan sijasta. Kylmän kohmean aamun jälkeen vasta kävelylle lähtö saa kunnolla kropan lämpiämään. Vuorikiukaan kalliot ovat todella nimensä veroisia vuorikallioita. Pitkät kalliot saaren itäpuolella jäivät vielä tutkimatta, mutta siellä ne odottavat, eivät karkaa. Minulla on aikaa palata tänne.
Mustikat ovat aloittamassa aurinkoisilla paikoilla kukintaansa, onneksi ainakin tässä saaressa ovat korkeilla kallioilla hallalta suojassa. Palailen rantaan kroppa vertyneenä ja luen itselleni säätiedotteen – sitä on odotettavissa.
Pahasti pystyssä töröttävä rikkoutunut pullonpohjankin huomasin ennen kuin koiran tassut siihen olisivat osuneet veden rajassa. Eikä semmoinen olisi mukava ollut ihmisenkään jalassa kun tässä retkeläiset kesällä uimaan kirmaavat. Kiroilen armottomasti. Pakkailen tavarat ja työnnän veneen vesille, juuri kun olen valmiina aloittamaan taipaleen, ilahduttaa ystävä hetkeen sopivalla tekstiviestillä. Ihmeellinen sattuma. Hyvällä mielin soutelen ilman tarkkaa päämäärää.
Eräästä salmesta löydän yöllisten läiskyttelijöiden pesäpaikan ja huomaan myös majavaperheen nuorison edustajan uivan samaan suuntaan rannan lähettyvillä. Hän ei meistä välitä ja niin siinä vierekkäin mennään. Pikku-Matti sukeltaa välillä evään hakuun ja rantautui sitten kivelle syöntipuuhiin.
Kauniin rannan houkuttelemana rantaudun minäkin, syömään ja päiväunille. Pilvien ajelehtiessa auringon eteen, lämmin paikka muuttui viileäksi ja herättää nukkuvan kaksikon. Kipaisen sitten hienolle näköalapaikalle korkealle kalliolle ja ihmettelen hirvienkin intoa kiipeilyyn, sieltä löytyy makuupaikkoja, papanoita sekä pureksittuja männyn taimia. Männiköstä kallion takaa lehahtaa lentoon komea, hohtavan musta ukkoteeri.
Alhaalla rannassa on majavien työmaa. Edellinen kattaus on vesien laskun myötä jäänyt ulottumattomiin, joten uusi ruokala on työn alla. Täältäkin löytyy tikkojen hakkaamia toteemipaaluja. Yritän tulkita lajia, vaan en tietenkään osaa. Metsäverryttelyn jälkeen olen taas valmiina tarttumaan airoihin.
Kuikkia ja kala- ja harmaalokkeja, kalatiiroja, kivitasku, västäräkki ja vihdoinkin kallioluodolla kaipaamani selkälokki. Sen samettisen mustat siivet ja kiehtova ääni sykähdyttävät, toivottavasti laji ei katoa kokonaan maisemasta.
Pari kupillista kahvia ennen lähtöä tekee tehtävänsä ja alan kipittää kohti ulapan lähintä pikku-saarta puskapissille. Mutta mitä ihmettä, täällähän on ruuhka! Juuri siihen samaan saareen on toiselta puolelta uimassa kaksi hirveä. Hellitän siis vauhtia ja annan heille etuoikeuden ja jään seuraamaan. Hassun näköisiä – kelluvia hirvenpäitä. Ne vaikuttavat jo hieman uupuneilta tai muutoin vaan menevät kovin hiljalleen. Tässä vaiheessa ovat jo varmaan saaneet hajun minusta, koska tuulen yläpuolella olen. Päät kääntyilevät jatkuvasti joka suuntaan ja pysäytän veneen kokonaan, jotta en aiheuta lisää stressiä niille. Ne kapuavat saareen, ravistavat turkkinsa ja muutamalla letkeällä askeleella lävistävät saaren ja jatkavat uimista kohti isompaa saarta, johon varmaan jäävät oleilemaan. Toivottelen hyvää kesää kun vihdoin toisen saaren rantaan kapuavat ja metsään häviävät.
Seuraavalle leiripaikalle on pysähdyttävä pohtimaan jatkoa, mennäkö vaiko eikö mennä eteenpäin. Miten tuulet ja sää, kun huomenna jo taas toiseen suuntaan pitkä kotimatka alkaa. Lämpimässä lahdelmassa lintujen laulu raikaa ja koivujen vihreys on hehkeätä, jokunen kala pulikoi kutuhommissaan lahden pohjukassa. Muutaman pisaran vettäkin taivas heittää niskaani. Tämä on juuri se hetki, kevään hetki.
En malta vielä kuitenkaan asettua vaan väsymyksen uhallakin lähden vielä jatkamaan tutun kalasääsken pesän ohitse ja tarkistamaan ovatko kuikat saapuneet. Pikkuruisessa salmessa, siinä mistä aina ennenkin olen mennyt - karautan kuitenkin suoraan kivelle. Onneksi näin soutuvenheessä ei suurta vahinkoa karille ajaessa saa aikaiseksi. Kuikat ja sääsket ovat palanneet, kaikki hyvin. Asiat ennallaan ja kohdallaan.
Voimistuva tuuli ja sen suunta vielä kuitenkin emmityttää minua ja olen jo kääntymässä takaisin Paavalinsaareen, mutta toisessa leiripaikassa hietikolta avautuva auringonlasku sekä mahdollinen norpan kohtaaminen voittavat tässä valinnassa. Soudellaan vielä hetkonen, ilman kiirettä, kilometrit ja tunnit jo syövät naista. Reissutoverini pääsee partioimaan pientä saartaan yksinvaltiaana. Västäräkin pyrstön viipotus rannalla ei aiheuta liikahduksia, viipottakoon rauhassa.
Illalla olen tosi väsynyt, ei edes nälätä. Pakko kuitenkin jotakin syödä, siinä kokkaillessa kuuntelen radiosta säätiedotuksen ja vähän jääkiekkoakin. Radiokäsi ylhäällä touhuilen iltapuhteita, muuten en saa asemaa kuulumaan. Laavun pystytys on syytä tehdä kunnolla, jo yöllä tuuli voimistuu.
Yö on lämpimämpi kuin edellinen ja on uskomattoman hienoa painaa pää tyynylle kun tietää että uni tulee varmasti. Ei tarvitse odotella, kuten joskus kotona arjen pyörteissä.
Tällä kertaa yöllisen herätyksen antaa koirani pöhkiminen ja hetken kuuntelen epäröivästi sen aihetta. Kettuhan se siellä naapurisaaressa haukkuu.. Sanon koiralle jotta antaa ketun olla ja jatketaan unia.
Puhelimen herätys yrittää ääntää kuudelta, mutta sammutan sen enkä edes yritä herätä. Pakko nukkua vaikka tarkoitus oli lähteä soutamaan aamulla hyvän sään aikana jo kotia kohti. Neljän – viiden tunnin paluumatka odottaa, saan jättää veneen puoliväliin, ihan koko matkaa Varkauteen ei tarvitse palata.
Aurinko on jo korkealla kun havahdun ja jostain kuuluu moottorin pärinää. Pukeudun nopsasti ja pian saankin vierailijan autiolle saarelleni. Veneessä näkyy olevan metsähallituksen merkki ja pian jo rupattelemme valkoselkätikka tutkimuksista ja yhteinen tuttukin löydetään. Kysyi, että mitä olen täällä tutkimassa, ”elämää” minä vastasin.
Aamukahvin jälkeen on helppo lopettaa haikaileminen kotimatkan perään. Selän puolella alkavat vaahtopääaallot nousemaan ja niinpä tyytyväisenä teen oloni mukavaksi tuulen suojassa laavulla. Aurinko paistaa suoraan sisälle avaraan kotiini. Veneestä löytyy aina kirja tällaisten päivien varalle ja niinpä minä paneudun Asko Kaikusalon hengentuotteeseen ja viihdyn erinomaisesti.
Kotiväki on huolissaan ja rauhoittelen heitä vakuuttamalla järjen olemassaolosta ja kuivalla maalla pysymisestä. Eihän minulla mikään pakko ole kiirehtiä myrskyn keskelle. Iltapäivällä aloitan uuden kirjan ja kohennan tyynyäni, tankkaan hieman jotta jaksaa taas levätä. Hei hulinaa, sano mummo kun kirnuun pieraisi! (Kiekusen hengentuote)
Luotan tuulen tyyntymiseen iltaa kohden ja alan illan suussa pakkailla tavaroitani ja siirryn airoihin.
Olin vähän hätäinen. Pääsen kyllä suojaiset osuudet ihan hyvin, mutta iso selkä olisi vielä ylitettävä.
Kun näkymä selälle niin avautuu, niin tämä mummo hieman yllättyy, siellähän vaahtoaa vielä ihan kunnolla. Teen kuitenkin turvallisen suunnitelman myötätuulen mukaisesti ja ylitän selän loivasti tuuli perässä. Keskellä olevan saaren tyvenessä rantaudun ja lepäilen, istun ja odotan.
Ilta kuluu, aurinko alkaa matkansa kohti yötä, matkaa on jäljellä vielä pari tuntia. Onhan tässä aikaa ajatella, maailman asioita. Kotimatkaakin. Vene on hyvä ja turvallinen sen tiedän, muutaman vuoden sillä olen sillä soudellut. Koirani kanssa kahdestaan, monta asiaa on tullut mietittyä ja elämää opeteltua. Veneen airoista vetehen on nyrkistä hikenä valuneet huolet ja murheet, raskaat painolastit, niin että aina on vene ollut kepeä soutaa kotimatkalla. Näin se on nytkin.
Vihdoin sitten lähden liikkeelle, aallot ovat pienentyneet, mutta kuitenkin on koko katsottava että vene pysyy suorana. Ensimmäiseen tuntiin ei ole suojapaikkaa vaan menen kallioisten rantojen myötä, suurien aaltojen keinuttamana, eikä taukoa voi pitää. Puhelinkin soi, siellä haluttaisiin tietää onko kaikki hyvin, mutta en voi vastata ennenkuin pääsee suojaisaan paikkaan.
Onhan minulla kaikki hyvin. Vene on hyvä, tuuli on hyvä, mieli on hyvä. Auringonlasku on hyvä. Jaksan vielä uskoa että maailma kuitenkin on hyvä. Ainakin tänään.
Marita Vokkolainen
|
Kotipihan nurkilta
