Sinä syksynä ensimmäiset jäät tulivat marraskuussa, pienet järvet ja lahdenpoukamat olivat jäässä. Liukkaassa, läpinäkyvässä kestävässä jäässä ja odottelin vesi kielellä isojen vesien jäätymistä potkurilla liikuttavaksi. Siinä vaiheessa syksy päätti ottaa aikalisän. Joulukuun alkupäivinä tajusin että vesi on vapaana ja soutuvenekin vielä rannassa valmiina lähtöön.

Aurinkoinen päivä, kevyt tuuli, ensilumi maastossa ja ilma pakkasen puolella, voiko elämältä muuta pyytää? Soutuveneeseen laitettiin nyt pikku moottori perään, oli kiire katsomaan maisemaa järvellä, niin harvoin näitä ensilumen päiviä vesillä on tarjolla.

Vene oli huurteinen ja jäinen, moottori pyrähti käyntiin kevyen kiskomisen jälkeen. Naamalla karehti lottovoittajan hymy kun viiletin karvahattu korvilla kohti ulappaa. Vesi oli kylmän tumman sinistä, saaria valaisi valkeat lumiläikät ja kaiken yllä hohti talvinen matala aurinko. Veden pinnassa kelluivat koivujen viimeiset keltaiset lehdet. Maisema näytti vieraalta, kylmän kauniin karulta. Poissa oli kesän runsaus. Nyt oli yksinkertaiset värit ja muodot. Ei elämää näkyvissä, se kaikki oli tuolla jossain pinnan alla ja saarten suojissa näkymättömissä.

Rantauduimme saareen, matalammalta puolelta ei enää päässyt, siellä oli jo jäätä. Istuimme kaikessa hiljaisuudessa eväillä ja kuuntelimme kuinka ruohon korsiin kerääntyneet jääkellot soittivat sävelmää tuulen tahtiin. Kaunista, niin kaunista, tämä hetki tässä, kun mieli tarvitsi kaiken hyvän mitä ikinä voi saada.

En koskaan ole ollut keskipäivän ihminen, nautin aamuista, illoista, öistä. Kiihkonnun varhaisesta keväästä, myöhäisestä syksystä, hetkistä jolloin vuodenajat sulautuvat toisiinsa, kun jotain on viimeisillään, kun jotain on ensihetkillä.

Tämä päivä oli yksi niistä hienoimmista, syksy loppui ja talvi alkoi. Olin sitä todistamassa juuri siellä missä mieluiten halusin olla.

 

Marita Vokkolainen