- kokemuksia kotipoluilta koirien kanssa.

Aluksi:

Minulla on ollut kaksi koiraa. Tyttökoira täyttää 13 -vuotta ja poikakoirani hautasin vuonna 2007. Silloin se oli 12-vuotias. Olen siis elänyt nämä vuodet lähes jokaisena päivänä koirankuonolaisten parissa ja tänäänkin tyttökoirani kanssa. Ulkoilulenkkimme ja retkemme suuntautuvat usein Nuuksion kansallispuistoon ja kotinurkkien pelloille, lammille ja pienelle joelle. Olen koirankuonolaisten kanssa vuosien varrella törmännyt moniin eläimiin, jotka olisivat varmasti jääneet minulta huomaamatta. Ainoastaan lentäviä siivekkäitten havainnoimisessa olen parempi ja silloinkin niitten pitää lentää.

Minua kiehtoo aloittaa pieni tarinasarja koirankounolaisten minulle järjestämistä yllätyksistä ja muistella tilanteita, kun kohtasimme sattumoisin metsän ja pellon ja vesistöjen eläimiä. Tarinoissani olen ajatuksellisten kuvien maalailija ja omien muistojen metsästäjä. Oikeaa metsästystä en ole koskaan harrastanut. Koiranikin ovat tavallisia keskikokoisia seura- ja pihakoiria. En halua paljastaa niitten rotua, ettei kukaan ryhtyisi vertailemaan omiin koiriinsa.

Olen kohdellut koiriani reilusti, mutta koirani eivät ole saaneet koskaan perheessä ”äidin ja isin pikku kullanmurun roolia” vaan eläneet aidosti koiran elämää. Minä olen sallinut koirakuonolaisten latkia kuralätäköistä, hotkia rannalle viskottuja kaloja tai käydä riistamiesten teuraskuopan reunalla omalla ”snakarillaan”. Koirani ovat olleet täysin terveitä. Ne ovat koirarotuisia perheenjäseniä, mutta pysyvät laumassa vain koirina. Alfauroskin on olemassa… siis minä.

Kerron tarinoissa mieleeni jääneistä eläinkohtaamisista ja kalareissuista, joissa tärkeää roolissa ovat sattuman kautta koirankuonolaiset. Koirillani on toki kutsumanimet, mutta tarinoissa ne esiintyvät poika- ja tyttökoira yleisnimillä.

Kohtaaminen hirven kanssa

Olin isyysvapaalla. Tyttäreni Aino oli puolivuotias ja imi tyytyväisenä tuttipulloa vauvarinkassa selässäni. Poikakoira ja tyttökoira vetivät hihnat kireänä risukkoisessa rinteessä. Minulla oli toisessa kädessä sienikori ja varoin etteivät oksat iske Ainoa kasvoihin. Päästin koirat irti, niin kulku helpottui.

Poikakoira ampaisi tiehensä, tyttökoira seuraili lähellä. Parin minuutin kuluttua rinteessä alkoi kuulua rytmikästä haukkumista. Aivan kuin kahta höylättyä lautaa lyötäisiin metronomin tarkkuudella vastakkain; - klap, - klap, - klap.

Manailin mielessäni - poikakoira juoksi vapaana. Tunnistin hirvihaukun ja odotin pian näkeväni koirani tappelussa Norjan harmaan pystykorvan kanssa. Kun lähestyin haukkua, jouduin sitomaan tyttökoiran puuhun, niin kiihkeästi se hyöri. – Nyt oli päästävä heti estämään rähäkkää. Poikakoira oli pahasti urosviettinen eikä antanut vieraille uroksille armoa vaan aloitti heti tappelun.

Haukku kuului pienen kukkulan takaa.. - Klap,- klap ,- klap, metsä raikasi.

Nyppylän päältä näin sarvettoman kaksivuotiaan hirven parinkymmenen metrin päässä. Hirvi tuijotti hievahtamatta minun suuntaani. Poikakoiraa en nähnyt, en myöskään hirveä haukkuvaa norjalaista. Korvissani soi vain räjähtävä rytmikäs haukku. - Kas kiven takanahan liehui häntä kuin metronomin heiluri.

Hirvi tuijotti lumoutuneena häntää. Kiersin kiven. Haukkuja olikin poikakoira. Vaistomaisesti menin koirani luo. Hirvi näki minut, mutta ei hievahtanut. Se oli kuin hypnoosissa. Tavoitin koirani pannan. Silloin haukun rytmi hajosi ja häntä pysähtyi. Hirvi ei epäröinyt vaan loikki hiljaa risunkaan katkeamatta kukkulan taakse pakoon.

Kehuin poikakoiraan. Hirveä se ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Se oli paljastanut minulle itsestään uuden piirteen. Rotulinjojen läpi sen riistavietti oli säilynyt geeneissä. Arvostin poikakoirani kykyä enemmän kuin sen kasvattaja poikakoiran valiosertejä. Tyttökoirankin onnistuin löytämään parinsadan metrin päästä haapaan sidottuna. Sitä hihnasta irrottaessani jokin kivessä kolahti. Näin miten tyhjä tuttipullo kimposi ilmaan. Aino sen heitti. Toivoin, että Ainokin olisi nähnyt hirven.

Seuraavassa lehdessä kerron koirankuonolaisista ja mäyrästä

/ Vesa