Mielenpäällä

Häirikkösusi

On tullut jo hämärä. Sytytän otsalampun ja kävelen peuran tekemää polkua pitkin. Lamppu valaisee eteenpäin kymmenen metriä. Sen jälkeen valo hajoaa niin ettei se auta näkemisessä.

Taivas on pilvetön. Kuu on nousemassa. Ilma kylmenee yöksi. Hengitys höyryyntyy jo nyt. Kuvittelen kaikenlaisia kohtaamisia, samalla kun hitaasti väistelen kuusen oksia. Ylitän saareketta joka on karttaan merkitty nimellä Sudenalho. Vähän jännittää.

Olen vartin kävelyn jälkeen hiestä märkä. Se johtuu kai adrenaliinista. Ei tähän totu. En haluakaan tottua, sillä silloin katoaisi mielenkiinto. Kaikki uusi on aina jännittävää, ja metsä yöllä on aivan eri paikka kuin päivällä. Ainakin mielikuvituksessa.

Saavun suon reunalle ja lähden ylittämään sitä. Kuu heijastaa maahan pitkän varjon minusta. Tiedän minne olen menossa, silti epäilyttää. Suunnistaminen pimeässä on paljon työläämpää kuin valoisaan aikaan.

Löydän perille, suon toiselle puolelle kallion reunaan ja alan etsiä itselleni yöpaikkaa. Olen jättänyt teltan kotiin ja aion yöpyä taivasalla makuupussini kanssa. Otsalampun valossa alan etsiä tasaista isoa kiveä, jonka kerran päivällä olen nähnyt. Kivi on kuin Tapion pöytä, uhrikivi. Sen ympärillä on vain muutama puu ja näkyvyyttä kiven päältä on joka suuntaan.

Löydän kiven ja nousen sen päälle. Kuu valaisee jo niin etten oikeastaan edes tarvitse enää lamppua. Levitän pikaisesti makuualustan ja makuupussini kivelle. Pysähdyn kuuntelemaan hiljaisuutta. Kuulen vain sydämeni äänen, joka vieläkin lyö voimakkaasti.

Keitän teetä ja syön evääni. Sormia ja varpaita alkaa paleltamaan. Riisun päällysvaatteeni ja menen makuupussini sisälle. Suljen pussin niin että eteeni jää vain pieni reikä josta näen yläpuolellani tähtitaivaan. Hetken kuluttua olen laskenut nähneeni 17 sateliittia ja 8 tähdenlentoa. Nukahdan.

Herään, kun vesipisara tipahtaa kasvoilleni. Pakkanen on tehnyt jäätä makuupussin kaulukseen ja se sulaa. En tiedä mitä kello on. Taivas on piki musta ja täynnä pieniä tähtiä.

Nyt se alkaa. Autoni suunnasta. Kuulen selvästi. Jännityn ja herään lopullisesti. Susi ulvoo. Sitten tulee hiljaista. Kymmenen minuutin päästä se alkaa taas. Nyt toisesta suunnasta. Taas hiljenee ja kuluu aikaa. Nyt se kuuluu jo vastakkaisesta suunnasta. Kuvittelen kartan eteeni. Näen miten susi kiertää minua. Se ei uskalla tulla lähelle. Se ulvoo ja viestii siitä muille. Se tietää, että olen täällä.

Kuvittelen olevani susi. Susi susien laumassa. Mutta se on mahdotonta. Olen ihminen ja susi pelkää kuollakseen ihmisiä. Niin on pakko, sillä se on ainut suden selviytymiskeino.

Sudet ovat saaneet aina ihmisten vihat päällensä. Mutta minä kunnioita niitä. Arvostan ja ihailen. Otan puhelimeni. Työnnän sen ulos makuupussistani. Yritän äänittää suden ääntä. Onnistun. Ääni ei tule hyvin tallennetuksi, mutta tiedän sen olevan aito. Tyytyväisyys valtaa mieleni.

En tahdo pahaa susille. Haluan vain tietää, että ne ovat täällä. Susien pitää pelätä minua, se on luonnon laki. Kuuntelen vielä hetken kunnes nukahdan. En mahdu mukaan laumaan. Olen häirikkösusi.

Petri Hautala
www.tuulenhuminaa.fi