Karhu-Korhosen kirjastolla

Maria: Vaskojoen leveä rauhallinen virtaus tyynnyttää. Tuijottelen jokea. Suljen silmäni ja yritän saada mieleeni aiemmin koetun näkymän lumisesta jääkannesta, lumen painosta taipuneista koivuista, jäästä isojen kivien ympärillä. Juhannuksen alla moinen kuva teettää mielelle työtä.

Nyt on mentävä. Tapaaminen odottaa. Ilo ja harmitus risteilevät mielessä – sielunsisaria on aina hyvä nähdä, olla hiljaa yhdessä, höpötellä estotta kaiken tunturipuheen, kikatella elämälle ja meille. Ja samalla rikkoontuu vaelluksen kiireetön hiljainen oma maailma. Mutta jos joku on tavattava yksinolon jälkeen, niin mielellään heidät.

Punnertaessani Latnjoaivia ylös pysähdyn useasti katselemaan avautuvaa maisemaa ja puhaltamaan. Nauran itselleni: hyvä, ettei ole huippukunnossa, silloin näkee paljon kaunista. Rakkainen huippu on tarkasti kuljettava. Nyt ei ole aikaa eksyillä, huipulta näkee, mitä kohti mennä.

Jäkäläpää näkyy ylhäältä, tai luulen sen olevan Jäkäläpää. Tuohon reitillä näkyvään kuruun sotkeudun takuulla, poukkoilen turhaa ylös ja alas – aina. Haikailen Stuorrabogoaivin suuntaan, vanhat suopainimuistot hymyilyttävät, jos ei täältä sittenkään tuon aavan yli. Ja ihan muuallehan olen menossa. Yllättävä väsymys iskee, päiväunet parantavat.

Laskeudun hujakasti alas, pienestä joesta kasvaa kauniimpi hiekkapohjainen turkoosinvärinen virta. Tekisi mieli mennä joen matkaa. Irtaudun joesta, hilpasen soistuvan maaston yli ja sitten rysähtää metsässä ja haisee pahalle, todella vahvalle ja pahalle. Karhu? Pysähdyn ja huomaan, että tärisen. Ääni väristen tapailen laulua, se kuulostaa niin karmean epävireiseltä, ettei laulamisesta ole tulla mitään nauramisen takia. Kuljen, laulan, nauran ja toivon, etten pilaa kenenkään kulkijan päivää.

Karhu-Korhosen kirjasto näkyy kaukaa. Näyttää olevan lähellä eikä näytä tulevan lähemmäksi, vaikka kuinka taapertaa. Tuntuu typerältä kulkea rivakasti kohti kohdetta. Pakkoko on aina olla ajoissa ja kunnolla. Pah! Se on tauon paikka, ruoka parantaa. Hinkkaan paperilla naamaa, epätoivoista edustuskelpoisuuden tavoittelua.


Kirjastolla ei ole ketään. Höh, no tulevat varmaan kohta. Siistiydyn, vaihdan vähiten haisevat vaatteet päälle, tennarit jalkaan. Kampaan hiukset. No ei ketään. Levotonta.

Kierrän ympäri kämppää. Istun penkillä ja kattelen ikkunasta ulos. Kuvaan valokuvien kultalöytöjä kummipojalle. No jo on kele. Kaivan rinkasta kännykän, ei oo kenttää joo ei. Hilpasen tennareilla ylämäkeen, kummankaan kännykkä ei ole päällä. Ketään ei näy ylhäältä. Maisemissa ei ole mitään vikaa.

En tiedä, olisinko harmistunut vai huolissani – vai molempia. Pystytän teltan suojan puolelle. Parin tunnin päästä tuuli vaihtaa suuntaa ja raahaan teltan toiselle puolen kämppää. Miten tässä odottaessa, kaikkiin ääniin reagoidessa, muka osaisi nukahtaa.

Nälkä ajaa aamusella ylös pussista. Hieman suivaantuneena syön aamiaisen ja marssin ylämäkeen jättämään kryptiseksi tarkoitetun viestin molemmille:”Soon moro”! Rinkka lanteille ja alas kohti jokea. No, olisin kyllä halunnut nähdä teidät: Tuiren kyyneleet, kun hän selittää maisemaa, Päivin iloiset silmät ja onnellisen naurun. Oliko ihan pakko tehdä oharit!

Päivi: Tämä lomanpätkä on sen verran lyhyt, että aikaa säästääkseni otan jokiveneestä kyydin Kultasatamaan. Kun pääsen perille, istun hetken aloillani ja odotan, että hätäisimmät kyytiläiset ehtivät jatkaa matkaansa. Mukana veneessä oli muutama retkeilijä ja joitakin kullankaivajia, jotka ovat aloittelemassa kesäistä työsarkaansa jokien ja purojen varressa. Itselläni on aikomus käydä tervehtimässä yhtä heistä.

Säädän varusteeni kuntoon ja aloitan hitaan ja raskaan nousun Hengenahdistuksenmäkeä ylös. Huomaan taas, mikä vaikutus hyvällä pohjakunnolla voisi olla tätäkin mäkeä kavuttaessa. Onneksi keli ei ole kuuma! Ylhäällä pidän huilitauon, hörppään pullosta vettä ja ihastelen kuukkelin kieppuilua puusta toiseen. Ihanaa olla taas täällä!

Kävelen pitkin polkua kohti Morgamojan Kultalaa ja matkalla muistelen kultahistorian tapahtumia ja vanhoja kultatarinoita ohittaessani kaivupaikkoja ja kömmänöitä. Kun Morgamojan rakennukset tulevat näkyviin, haaveilen taas kerran aikakoneesta. Olisi ollut mielenkiintoista olla täällä kultahistorian hurjimpina vuosina, tavata ne kaikki vanhat kaivajat, Isolan Jaska nyt ainakin – toki miestä tällä kämpällä tuskin olisi juuri näkynyt. Pidän pikku paussin, syön pähkinöitä ja kuivahedelmiä ja täytän vesipulloni. Pumpatessani vettä suodattimen kautta muistelen reissua tänne muutama vuosi takaperin.

Jatkan matkaani Pellisenlakea ylös ja kohti Pihlajamäkeä – en tallaa nurmikoita. Pihlajamäellä näkyy olevan väki paikalla. Ensi viikolla täällä vietettäisiin perinteisiä Pekan päiviä. Kulkeminen on joutuisaa, ja vaikka alkaa olla jo melko myöhä, jatkan vielä Kujalaan saakka, jonka lähistölle leiriydyn. Yöttömässä yössä ihastelen upeita maisemia, ja makuupussiin kömpiessä on vaikeata nukahtaa, kun en ole vielä tottunut tähän valoisuuteen.


Seuraavana päivänä piipahdan tervehtimässä tuttua kaivajaa lähistöllä. Hän on saapunut tänne viikkoa aiemmin laittamaan paikkoja kuntoon ja aloittelemaan kaivukautta. Saa siinä lapio taas kesän mittaan heilua, jos kultaa meinaa maasta saada ylös. Mukavan juttutuokion ja kahvittelun jälkeen jatkan taas matkaa, onhan minulla tapaaminen Karhu-Korhosen kirjastolla kahden upean naisen kanssa – maltan tuskin odottaa!

Jäkäläpäälle saavuttuani huomaan olevani hiukan etuajassa. Käytän ylimääräisen ajan maisemien ihasteluun, otan muutamia valokuvia ja laitan kännykän päälle. Se piippaakin miltei heti viestejä: kotijoukoilta, ja yksi on Marialta. Mitä? ”Soon moro!”. Ei voi olla totta, miten tässä näin on voinut käydä? Maria on ollut täällä liian aikaisin. No sinänsä se ei ole mikään ihme, kun nainen kulkee ilman karttaa ja kompassia, ilman minkäänlaista ajantajua samoilee onnellisena viikkokausia pitkin tuntureita. Harmittelen kovasti, ja samalla saan jälleen viestin kännykkääni. Tuire sanoo olevansa kirjastolla, mutta minua ja Mariaa ei siellä näy. Käyn rakennuksen sisällä ja katselen ympärilleni, mutta Tuirea ei näy missään!

 



Tuire: Olen harhaillut jo viikonpäivät Lemmenjoen läntisillä erämaa-alueilla: Lauravaarat, Stuorrabogoaivi, Kietsimävaarat. Nautin suunnattomasti hiljaisuudesta, jonka rikkovat vain lintujen äänet. Järripeippo ryystää lähistöllä lähes yötä päivää, en vain saa sitä silmiini. Koivikon suojissa kukkuu käki. Se etsii pesää, johon sijoittaisi jälkikasvunsa kasvamaan.


Iltaisin nousen tunturin laelle toteamaan kuinka aurinko käy koskettamassa taivaanrantaa. Kiiruna asuu täällä ylhäällä, häiriintyy oudosta yövieraasta. Anteeksi!

Vaaroilta laskeudun kohti itää, alas männikköön, valoisaa ja tasaista kulkumaata pikkulampineen. Uskomattoman kaunis lehto, jossa vesi kulkee kujeillen heinikon seassa, rentukat kukkivat. Pitääkin ottaa kuvia Marialle hänen lempikukistaan. Kaunokainenkin kukkii yksinään veden äärellä. Juon itseni juovuksiin kylmästä raikkaasta vedestä.

Osun täydelliselle leiripaikalle, mutta tunnelma on outo. Linnut eivät laula ja vedessä vilisee jotain pientä mustaa. Päätän jatkaa vielä matkaa ainakin Vaskojoen yli.

Päädyn lopulta Postijoenlatvan autiotupaan, koska on pakko pestä pyykkiä ja saada vaatteet myös kuivaksi. Olen nimittäin ottanut matkalla mutakylpyjä. Poroaidan alitus ei mennyt aivan kuivin jaloin. Ainoa paikka, josta pääsi alitse, oli mönkijän ruopima soinen kohta. Siinä sitä oli sitten vuoroon takapuoli kiinni aidassa ja etupuoli mudassa. Toisaalta, jotkut maksavat melkoisia summia saadakseen mutaa naamaansa. Mitäpä sitä ei keski-ikäinen nainen tekisi kauneutensa eteen. Nukun tyypillisen levottoman kämppäyön.

Nyt olisi edessä pitkä päivä. On pakko keretä vielä illaksi Karhu-Korhosen kirjastolle. Tämä yksin kulkeminen on ollut minulle seikkailu, suuria tunteita onnistumisen vuoksi. Palan halusta jakaa kaikki tapahtumat retkisiskojen kanssa.

Mutta edessä on vielä muutama vänkä jänkä sekä Vasarovan päälle nousu. Mutta kun taaperran tasaiseen tahtiin, napostelen suklaata ja pähkinöitä, niin enköhän jaksa. Vasarovalta näkyykin jo kultamaat. Otan suunnan Kaarreojalle ja siitä kohti kirjastoa. Kaarreojalla mies kaivaa kaivurilla, ei reagoi minuun mitenkään.

Näen jonkun vaskaavan ojanreunalla, rohkenisiko mennä tervehtimään. Huomaan pitkän letin selässä, nainen! Taidan sittenkin rohjeta. Hän ottaa iloisesti vastaan kulkijan, neuvoo kulkemaan polkutietä suoraan kirjastolle. Kyllä huomaa, että on naisen leiri, ylempänä kämpän vieressä on kasvihuone!

Lähden tallustamaan huolettomasti polkutietä, sehän vie suoraan perille. Ajatukset kulkevat menneissä päivissä, aurinko paistaa, kohta tapaan ystävät, täydellistä. Ellei polkutie haarautuisi ainakin kolmeen suuntaan? Valitsen kuljetuimman, se on väärä tie. Nyt on jätettävä tiet ja otettava suunta suoraan ylös tunturiin. Kun puut loppuvat, on reitti selvä.

Tunturin laelle on helppo taapertaa, maasto on tasaista nummea. Odotan jo näkeväni, kun he tulevat minua vastaan, mutta ketään ei näy. Mökki on pieni, paljon pienempi kuin olin kuvitellut. Lasken rinkkani seinustalle ja astun kirjastoon. Anteeksi nyt, mutta tämäkö se nyt on muka joku kulttuurikeskus ja kirjasto, lentokentän odotushuone? Hyllyillä on kyllä kirjoja ja Tieteen Kuvalehden vuosikertoja. Mutta huoneessa ei ole tulisijaa, ei pöytää, rojua joka puolella.

Missä ihmeessä Päivi ja Maria ovat? Ravaan ympäriinsä etsien verkkoa, vihdoin yhden tolpan varassa saan laitettua viestin, missä te ootte? Samantien yhteys katkeaa, en saa vastausta. Nyt on sitten pakko vaan lähteä alas veden äärelle leiriin. Jospa huomenna retkisiskot suvaitsisivat tulla sovitulle paikalle.

Pyörin makuupussissa pikkutunneille asti, välillä suivaannun ohareista, välillä mielen valtaa huoli onnettomuudesta. Päivi on tulossa Lemmenjoelta käsin, siellä on kyllä kulkijoita ja polkuja, eli aika turvallista. Maria tulee jostain Vaskojoen suunnalta, mihinkähän hän on voinut harhaantua tai hukkua. Ei, eihän niille mitään ole voinut sattua, ovat huomattavasti kokeneempia kulkijoita kuin minä.

Aamulla nousen vielä kirjastolle ja luen oven päällä olevaa kylttiä. Kyllä siinä lukee Karhu-Korhosen kirjasto. Olen aika surullinen, maisemat ovat upeat, mutta ne eivät saa mieltä nousemaan. Puhelin ei löydä enää kenttää. Päiviä tuskin tavoitan mistään, mutta Marian pitäisi tulla tänne Latnjoaivin suunnalta. Häneen voisi hyvällä tuurilla törmätä Jäkäläpäillä, jos hän on aikataulusta myöhässä.



Lähden kohti Petronellan kukkuloita, siitä Pellisen laen yli kohti Jäkäläpäitä. Morgamojan kämpällä voisi poiketa katsomaan, josko siellä olisi mitään viestiä. No, Morgamojalle en sitten päädy, vaan oikaisen vähän, eli ryssin kunnolla itseni sekaisin kurujen sokkeloihin. No, mitäs tässä sitten muuta kuin jatkan reissuani omaan tahtiin. Pääsen kuruista ylös maisemiin, osaan taas jo nauttia kulkemisesta.

Istun lounaalle mukavan pehmeälle mättäälle, katselen karttaa aikani kuluksi. Jäkäläpäällä näyttää olevan toinen lentokenttä. Pikkuhiljaa hiipii mieleen epäilys, onko siellä jokin rakennus? Olisivatko retkisiskot menneet vahingossa sinne? Lounas painaa vatsassa kun kiirehdin askeleita, puuskutan tunturin kuvetta ylös lentokentälle.

Karhu-Korhosen kirjasto, Jäkäläpään kulttuurikeskus. Olen aivan äimänä. Heitän rinkan selästä ja astun sisään. Kirjat ovat kauniisti rivissä hyllyillä, kuvia seinillä. En tiedä nauraako vai itkeä, jotain siltä väliltä purkautuu suusta. Täällä ei ole kenttää, mutta kun nousen mökin takaa ylös, alkaa pukata viestiä.

Ai, että en ole laittanut viestiä kotiin. No en ole, ei ole ollut kenttää. Ja sitten Marian kyyninen "Soon moro" - viesti. Päivin viesti on eri päivältä? Tsiisus, ollaanko me onnistuttu olemaan eri paikoissa ja vielä osin eri aikaan? Kyllä! Samantien saan loistavan liikeidean: "Kolmen naisen retkiopaspalvelut".

Loput päivät kuljeskelen kohti Angelia välillä hillittömästi hihitellen, vain Vaskojoen ylitys on totinen paikka. Hirvenpapanoita on paljon, samoin karhunkakkoja. Loogista: siellä, missä on riistaa, siellä petoja. Joen varressa kukkii minulle outo keltainen kukka, joku rätvänä, vai olisko rönsyleinikki.


Päivi: Hetken pohdiskelun jälkeen tajuan, että Tuiren täytyy olla Martin Iiskon palolla, ja minä puolestani olen Jäkäläpäällä. Harmitus on sitäkin suurempi, kun ymmärrän, ettemme tule tällä reissulla tapaamaan!

Mietin ystäviäni ja kaikkia iloisia hetkiä heidän kanssaan pitäessäni välipalatauon ennen kuin lähden jatkamaan matkaani. Laskeudun Jäkälä-Äytsille ja tähyilen Kankaisen suuntaan hymyillen Pellestä kerrotuille tarinoille. Sitten lähden nousemaan Gaskoaiville. Pian olen taas Morgamojalla, jonka vuokratuvalla on tuttavia saunanlämmityspuuhissa. Jään saunomaan, ja laitan myöhemmin telttani ylemmäs leiripaikalle.

Kolmantena päivänä jatkan matkaa, käyn sillä toisella kirjastolla Martin Iiskon palolla ja tutustumassa Isolaan – vihdoinkin. Olen sopinut käynnistä etukäteen, vaikkakaan paikalla ei ole ketään, edes valkoista poroa ei näy. Tyydyn ihastelemaan pihamaata ja kurkkaan ikkunasta tupaan. Kaarreojan varressa pidän soppatauon. Taivas on hieman pilvessä, mutta on juuri sopiva keli kulkea.

Ruihtuäytsillä tapaan taas tuttuja ja jään sinne yöksi. Ilta vierähtää nuotion ääressä jutellessa ja taidetaanpa siinä muutama whisky-hörppykin nauttia hyvässä seurassa.

Aamulla teen mutkan vielä Puskulle. Mieli alkaa olla jo haikea, sillä reissu on päättymässä. Vielä takaisin Kultasatamaan, ajoissa veneelle, ja sitten hetken päästä olenkin jo siellä mistä vain muutama päivä sitten lähdin – Njurgalahdessa.




Lemmenjoella on kaksi KarhuKorhosen kirjasto -kyltillä merkittyä rakennusta. Toinen sijaitsee Martin Iiskon palolla ja toinen Jäkäläpäällä. Niiden välimatka on noin kuusi kilometriä. Kirjastot ovat Kullankaivajien Liiton omistamissa lentokenttärakennuksissa. Yrjö Korhonen, lempinimeltään Karhu-Korhonen (22.3.1922-20.10.2003) oli tunnettu lukemisharrastuksestaan ja siksi Janne Kannisto keksi Yrjön 80-vuotislahjaksi perustaa kirjastot. Kaksi kirjastoa siksi, että eri henkilöt voisivat käyttää lähellä olevaa kirjastoa. Jäkäläpään kirjasto laajeni kevättalvella 2003 kulttuurikeskukseksi. Kirjastoihin tuotiin Oulun kaupunginkirjastosta poistettuja sekä lahjoituksena saatuja teoksia 400 kappaletta, myöhemmin on lahjoitettu uusiakin teoksia ja Tieteen Kuvalehden vuosikertoja. Jäkäläpään kulttuurikeskuksessa on myös valokuvanäyttelyitä. (Lähde: Prospäkkäri 2/2002)

Päivi Raudaskoski, Tuire Jalaskoski ja Maria Haakana, kuvat Päivi ja Tuire