Retkiä ja reissuja sieltä ja täältä

Peikkometsän poluilla

 

 

Syyskuinen aamupäivä oli pilvisen utuinen, kun suuntasin Raattaman kämpältä kohti kansallispuistoa. Jätin auton Pallastunturintien varrelle. Päätin käväistä 4,5 kilometrin päässä olevalla Mäntyrovan tuvalla. Jossain ylhäällä siintelivät kerojen jylhät hahmot, joita pysähdyin hetkeksi ihailemaan. Polku suuntasi pehmeille kangasmetsän polulle, välillä ylitin pikkuisen suloisena solisevan tunturipuron. Hetken aikaa kuljettiin nevalla pitkospuilla, kunnes sitten tupsahti eteen kuin suoraan satukirjan peikkometsä, naavapartainen metsikkö.

 

 

Katselin hetken kuin lumouteena noita naavapartaisia puita. Tuulenhumina oli kuin peikkojen kuiskailua ja lähes saatoin kuvitella peikkojen kulkevan puiden lomitse. Istuin hetkeksi ja nautin salomaan hiljaisesta huokailusta, kaukana oli sillä hetkellä sivistyksen oravanpyörä. Toivuttuani hiukan peikkometsän lumouksesta jatkoin matkaa, sitten vaihtuikin tuo suloinen naavametsä kivikkoiseksi maastoksi. Ennen Mäntyrovan tupaa tapasin isomman retkeilijäporukan, sivuutettiin vielä pikkuinen metsälampi ennen Mäntyrovaa.

 

Mäntyrovan autiotupa

 

Mäntyrovalla ei ollut kuin matkalla tapaamani sauvakävelijäporukka. Yllättävän hiljaista oli, vaikka elettiin syyskuun toista viikkoa eli parasta ruskasesonkia ja Mäntyrovan tuvalta ei ollut kuin kymmenisen kilometriä Hotelli Pallakselle. Keittelin hiljakseen nuotioringillä nokipannukahvit ja kun selvisi että retkeilijäporukka oli savolaisia kuuntelin hykerrellen tuota mukavan kuuloista murretta niin että kahvi meni lähes väärään kurkkuun. Karttaa silmältyäni saattoi päätellä, että talvisin käy vielä kovempi suhina, kun ladut kulkevat tuvalle. Hiljakseen join kahvini ja haukkasin eväsleivät, kävin vielä raapustelemassa tuvan vieraskirjaan ja jatkoin matkaa takaisin samoja polkuja.

 

 

Matkalla alkoi pilviä uhkaavasti kerääntyä, mutta sadetta ei kuitenkaan tullut. Kuljeskelin hitaasti ja kiirettä pitämättä, otin välillä kuvia. Saavuttuani  peikkometsään vaivuin taas omituiseen lumoukseen ja istahdin kivelle, katselin kunnioituksen vallassa noita naavaisia puuvanhuksia. Sitten lumoukseni särkyi etäältä kuuluviin retkeilijöiden ääniin ja niin jatkoin matkaa. Heilautin kättäni peikkometsälle, aivan kuin olisin nähnyt peikkojen vastaavan ja toteavan: tervetuloa takaisin. Sitten talsin pikkuhiljaa kohti sivistystä ja loppumatkasta sain pienen sadekuuron niskaani. Mutta peikkometsä oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen ja lupasin itselleni että tuonne suloiseen satumetsään olisi joskus palattava...

Tapio