Retkiä ja reissuja sieltä ja täältä

Kesä edistää

Kolmen päivän pohjoispuhurin jälkeen joku aukaisee taivaan suuren, harmaan vetoketjun. Tuulen päältä kirkastuu.

Punakuiri riemastuu sään muutoksesta naukumalla innokkaasti jokilaaksossa. Joku toinen lentelijä, en tunnista sitä, on kiireinen ja mekastaa mennessään ja tullessaan kuin paloauto: titititi-tit-tit-tit-tititititi-tit-tit-tit.

Pajulintu muistaa taas olla huolissaan pohjoistuulen mahdollisesta jatkumisesta ja päättää laulunsa haikean pessimistiseen säkeeseen: hui-hui-hui-hui-hutu.

Mutta missä on sinirinta, tunturikoivikon matkija ja laulutaituri? Kaipaan sen helmeilevää laulua ja poronkelloja, mutta tänä vuonna olen jäänyt ilman. Aikainen kesä on tehnyt minulle tepposet ja olen myöhässä.

Omituista. On kevät ja kesä yhtä aikaa.

---

Muutamaa päivää aikaisemmin Tenojokilaaksossa kulkija paahtui helteessä. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla ei uskoisi tällaisia säitä voivan olla Suomen pohjoisimmilla tuntureilla. Kuulin paikalliselta poromieheltä, että samanlainen kesä oli ollut joskus puolen vuosisataa sitten, jos silloinkaan. Harvat sitä enää muistivat ja tuskin kukaan oikein.

Nyt tunturikoivussa oli täysi lehti, lämpötila kolmenkymmenen asteen tienoilla, ja silti oli noustava paljakkaan, minnepä muualle. Ja koska helteet olivat jatkuneet jo tovin aikaa, oli joenvarsipensaikko mustanaan hyttysiä, joiden paljous harveni hieman vasta ylhäällä tunturissa.

 

 

Ensimmäisen vaelluspäivän kuumuudesta ei vaelluskoirakaan erityisemmin ollut riemastunut, mutta tunturi oli vihreä ja aivan selvästi olin harpannut heinäkuulle.

---

Kuten aina täällä pohjoisessa, Jäämeren sylissä, ei tämän päiväinen sää ole huominen. Lämpötila saattaa laskea nopeasti. Olen kokenut sellaisenkin ihmeen, että lämpötila laskee tuulen suunnan käännyttyä vain muutamassa tunnissa lähes 30 astetta.

Niinpä tälläkin kertaa, helteinen tunturipaljakka oli parin päivän kuluessa nopeasti vaihtunut vihmovaksi räntäsateeksi, murkuaamuiksi  ja alhaalla riippuvuksi pilviksi. Kulkija saattoi kuitenkin iloita siitä, että tällaiset kelit olivat hyttysille myrkkyä.

Mutta nyt, luppopäivän kunniaksi, tuo harmaa pilviverho on jälleen avautunut ja lämpötila kohoaa. Auringon lisäksi saamme jälleen hyttysparvet seuraksemme.

Tuuli vaeltaa lännen ja etelän välillä osaamatta vielä päättää. Louteessa aamupuuron keittelijä pyyhkii risukeittimen tuhkia silmistään.

Sitten sinirinta laulaa.

---

Ylös huipulle. Edellisellä vaelluksellani näille seuduin ei tunturiin kannattanut kiivetä, sillä ylänkö oli ollut monta päivää raskaan sumu- ja pilviverhon peitossa. Mutta nyt on aika nousta tunturiin ja katsoa jälleen kauas.

 

Vaikka vain tätä hetkeä varten, jaksaisin kävellä koko matkan. Aivan varmasti.

Jalkoja kuumottaa. Kuvittelen osaavani reitin alas ja eteenpäin, enkä lue karttaa. Se on niin tyypillistä minulle. Hetkessä huomaan olevani menossa väärän suuntaa, liian aikaisin alas laaksoon ja kivikkoon, jota olin koittanut välttää. 

Mutta on niinkin, että vaikka kulkee tuttuja reittejä, ei kannata olla turhan tarkka. Eksyttämällä itsensä reitiltä, löytää lähes aina uusia paratiiseja.

---

Tunturin rinne on puhjennut kukkaan. En ole koskaan aiemmin nähnyt näin paljon lapinvuokkoja. Ei vain muutamaa mätästä, vaan paljon, todella paljon.

Kalkinsuosijana lapinvuokko rakastaa näitä rinteitä. Olen käynyt tässä ennenkin, mutta en oikeaan aikaan. Nyt olen paikalla juuri silloin, kun pitääkin.

---

Yönä muutamana havahdun majoitteessani omituiseen ääneen. Kuulostaa hetken aivan siltä kuin joku  yrittäisi ahneesti juoda pulloa tyhjäksi. Ääni liikkuu, joten kyseessä on ilmeisesti lentävä inehmo. Outo ääni jatkuu: kloppotikloppotikloppoti.

Unissani kuvittelen tieteiselokuvien limaisen tappisilmäisen alienin kiertämässä suota. Marsilainen yksisilmäinen suokalkkuna?

Kyseessä oli tietenkin jänkäkurppa, tuo pohjoisten aapasoiden yksinäinen ratsastaja, soidinlennolla.

 

 ---

Viimeinen yö erämaassa. Hyttysiä ja mäkäriä on valtavasti. Koira ei suostu tulemaan telttaan, vaikka ötököt syövät sen silmäkulmia. Mieluummin nukkuu sammalikossa.

Vastahakoisesti annan sen päättää omasta olemisestaan ja yritän virittää sille verkon suojaksi. Yllättäen se hyväksyy sen, ainakin vähäksi aikaa.

 

 

Ihmettelen, että Lappi on yllätyksiä täynnä. En tiennyt, että kesä voi edistää kokonaisella kuukaudella. Jos syksy ei tulisi ennen aikojaan tämä Lapin kesä olisi pitkä.

Vetäydyn telttaan suojaan hyttysiltä. Lähes kaksi viikkoa on jo mennyt, ja aamulla maantie on taas totta. Mutta en ajattele sitä vielä.


 

Timo Ylhäinen
http://www.asentopaikka.fi