Retkiä ja reissuja sieltä ja täältä

Tietoja

Julkaistu: 30.11.-0001 00:00

Kirjoittanut Tuire Jalaskoski

Vuosi 2014 ei ollut meille paras vaellusvuosi. Ikävän tapaturman vuoksi tyssäsi hiihtovaellus ja kesäreissu. Mutta nyt on uusi vuosi ja vahva luottamus tulevaan. Pääsiäisenä en ollut vielä tarpeeksi kuntoutunut ankarasta keuhkoputken- ja poskiontelontulehduksesta, joten hiihtoreissu jäi tekemättä. Mutta tapahtui muuta paljon parempaa, syntyi ensimmäinen lapsenlapsi. Hän saa nimen kesäkuussa jonka jälkeen raskitaan erota hetkeksi tuosta suloisesta pienokaisesta ja lähteä pohjoiseen.

Sydän vetää taas Muotkaan, sen lempeille tunturirinteille ja puronvarsille, pienille paratiisilammille. Kuarvikozza ja sen erikoiset maastot pitää vihdoin päästä näkemään ja kokemaan.

Matka autojunassa Tampereelta Rovaniemelle sujuu mukavasti. Rovaniemeltä ajellaan tutuissa maisemissa kohti oikeaa Lappia. Hoppu sulaa sitä mukaan kun maisemaan ilmestyy tunturien silhuetteja, täällä ollaan ja viime vuoden vastukset voidaan unohtaa.

Hiukan piti vielä varmistella, joten rinkkaan pakattiin vain viikon sapuskat, ja muutenkin pyrittiin keventämään taakka jottei leikattu polvi ala vihoitella kesken matkaa. Kameraksi otin kuitenkin järkkärin joka painaa moninkertaisesti pokkariin verrattuna.

Reissu alkaa mainion Muotkan Ruoktun ruokapatojen ääreltä. Satelee, ootellaan ruokaa, jutellaan Hansin ja juuri reissusta palanneen Elinan kanssa. Tutkitaan Hansin kanssa karttaa, mistä kannattaisi kulkea, mistä ei. Hän jos kuka tuntee nuo maastot, ovat hänen takapihaansa. Hansilla on uusi kota muutaman tunnin patikkamatkan päässä, saamme luvan käyttää kotaa jos haluamme.

Sade ei ota loppuakseen, joten puetaan kelin mukaiset vaatteet päälle ja lähdetään hiljakseen paarustamaan Peltojokea myötäilevää polkua kunnes siitä erkanee polku ylös Jeägeloaiville.
Aika raskaalta tuntuu vielä rinkka ja maastokin on pitkälti nousua kulunutta polkua pitkin. Kodalle asti ei nyt jatketa, kunhan edes Jeägeloaiville jaksetaan.

Lammelle päästyämme sade helpottaa ja saamme leiriydyttyä mukavasti. Iltapalan jälkeen taas sadekin jatkuu. Mutta sateen ropina ja uni sekoittuvat makuupussin sisällä suloiseksi levoksi.


Varusteet on hyvä suojata kunnolla sateen varalta.

Aamulla sade jatkuu ja jatkuu, hyvä syy nukkua lisää, tutkia maastoja kartalta, jaloitella lähistöllä, syödä, ja taas vähän nukkua. Näin kului eka päivä ja kaksi yötä Jeägeloaivilla.

Mutta johan se sadekin siitä väistyi ja seuraavana päivänä päästiin hyvin levänneinä matkaan. Hansin uusi kota on kivalla paikalla pienen töppäreen suojassa jossa tunturipuron vedet hyppeli iloisesti alas rinnettä.



Kota näkyy laaksossa jos katsot tarkasti.

Kodalta noustiin ylös tunturiin ihastelemaan maisemia, ja katselemaan paikkaa josta pääsisi helpoiten Honkavuoman yli. Välillä ajauduttiin aika rääseikköiseen notkoon jonka pohjalla olikin taas viehättävä puro.
Nämä pienet paratiisit piilottelevat usein hankalien maastojen keskellä.

Honkavuoman ylityspaikkakin löytyi helposti, paikalla on näköjään paljon käytetty leiripaikka. Jonkun telttakin pilkotti puiden takaa.

Rääseikön piilossa pieni paratiisi.

Honkavuomalta noustiin ylös puronvartta myöten avariin maisemiin. Ilma oli taas hiukan tuhruinen, maisemasta ei oikein löydy sopivaa kuvattavaa.

Iltaa myöten oli taas hakeuduttava johonkin sopivaan yöpymispaikkaan. Pieni suojaisa tunturilampi löytyikin kun aikamme harhailtiin siellä sun täällä.
Paikka on suorastaan satumainen, keskiyön valoissa ja varjoissa leikkii maahiset meidän maallisten mielikuvituksella. Uni ei millään saavuta kulkijaa.

Taikaa kesäyössä.

Aamu antaa parastaan, aurinko hellii ja on vaan niin hemmetin hyvä olla tässä hetkessä. Ihmetellään tätä kaikkea kaunista ympärillä matka etenee etanavauhtia. Osumme toiseen paratiisiin, tähän tullaan paluumatkalla.

Koivussa vain hento vihreä.

Paratiisi.


Auringon lämmittämän kiven kyljessä kukintaansa aloittaa rakkain kukka erämaassa, uuvana.

Helppoa ja kaunista maastoa kulkea, ja ihan tämä kaikki meidän tässä hetkessä.


Välillä noustaan tunturin satulaan tarkistamaan onko tässä kohtaa hyvä paikka ylittää paluumatkalla Honkavuoman latvavedet. Peltotunturille on tarkoitus nousta paluumatkalla, reitti näyttääkin hyvältä.

Täällä  riittää ilmaa ja tilaa hengittää, pilvien varjot saavat maaston elämään.

Me täällä, Honkavuoma tuolla alhaalla.

Sarvikielakselta laskeudutaan Vuomajokea kohti. Jokimutkan lähellä näyttää olevan järvi jonne voisi leiriytyä seuraavaksi. Yritän vähän skarpata suunnistuksessa ettei osuta soille, eikä väärälle järvelle.
Kumma kyllä, tiheän koivikon ja suon jälkeen ollaankin juuri oikealla järvellä. Järvi, tai lampi pikemminkin, näyttää olevan tulipaikkojen perusteella aika suosittu, mutta nyt ei näytä olevan yhtään telttaa.
Valitaan teltalle paikka sivussa tulipaikoista jotta saadaan olla rauhassa jos joku muu porukka ilmaantuu.


Leiri on taas valmis. Pehmoinen kanervikko takaa hyvät unet.

Iltaa myöten tuntuu ilma viilenevän. Lammen pinta on tyyni ja taivaalla hienoja pilviä. Suomi saunoo kuka missäkin mökeillään, me peseydytään kylmässä tunturijärvessä ja nautitaan tästä mahdollisuudesta olla taas täällä, meille niin rakkaassa erämaassa. Jalokahvi ja konjakki lämmittää mukavasti ja unikin yllättää kesken seuraavan päivän suunnittelua.

Taivaan kuvajainen, kuin maalaus.

Satumaa, onnenmaa, hiljaisuus.

Tähän jäädään vielä toiseksikin yöksi. Juhannusaaton kunniaksi noustaan päiväseltään Kuarvikozzalle. Raikkaan raekuuron saattelemana lähdetään kohti Vuomajokea, josko siitä pääsisi yli jostain kohtaa. No ei pääse, vettä on runsaasti ja rannat soista.

No, ei ehkä oikaista vielä tästäkään, kierretään kuivempia maastoja pitkin.

Kävelemme kiltisti ylempää jokivartta pitkin kohti polkua joka tulee Piekanaäytsin suunnalta. Eiköhän polun kohdilta löydy hyvä ylityspaikka. Polku joka menee kohti Piekanaäytsiä tulee vastaan, mutta ei jatku toiseen suuntaan, joten ei voi olla tämä kohta. Yllätetään porotokka koivikossa ja mokomat leikkii piilosta kun yritän kuvata.

Kirjas vesi huljuu pitkin heinikkoa, ja kas, ystävämme karhu on käynyt teroittamassa kynsiään.


Jatketaan matkaa, helppoa maastoa pitkin mennään autuaasti ohi paikan josta ilmeisesti pitäisi mennä yli. Jos nyt ylipäätään jostain pitäisi mennä siksi kun muutkin  ovat siitä menneet. No, sitä ollaan nyt ihan varmasti menty jo liian pitkälle, eli pitää vain ottaa suunta kohti Kuarvikozzaa.

Lounaasta nousee sadekuuro nopeammin kuin saadaan kiskottua sadevaatetus repusta päälle, se piiskaa armotta suojattomia kulkijoita. Mutta sade menee myös vauhdilla ohi.

Kuarvikozza on kuuluisa maaston erikoisista muodoista, syvät rotkot mutkittelevat tunturin juurella jännästi. Noustaan ensin viereiselle Ucceeb Kuarvikozzalle. Onni suosii kulkijoita ja taivas selkenee kun noustaan itse Kuarvikozzalle.

Kyllä on joskus ollut isolla hiekkalaatikolla hauskaa.


Kuarvikozza on ollut haaveissa jo aiemmilla reissuilla, mutta tänne ei olla milloin mistäkin syystä päästy. Täällä tuuli riepottaa kunnolla, mistään ei parane irrottaa hetkeksikään. Jopa kuvaaminen on haastavaa. Kiviröykkiön suojassa onnistumme sentään syömään eväät. Mutta nämä maisemat, Peltojärvikin näkyy.

Huipulla tuulee melkoisesti, mutta maisema palkitsee, taustalla Peltojärvi                                                                         

Iso kirves on heilahtanut, ja on syntynyt Piekanaäytsi, syvä lovi tunturijonoon.

Vain sukset tai liukuri puuttuu kun kuljemme läpi häikäisevän valkoisen lumenviipymän.

Paluumatkalla taas oikaistaan vähän, tarkoittaa että ei kuljeta välttämättä helpoimmasta kohdasta. Noustaan ja laskeudutaan, ylitetään pari joenhaaraa...vaan mitäpä väliä.

Oikeaa mittasuhdetta oli vaikea saada kuvaan, mutta syvä on. Laiskotti laskeutua alas kuvamaan.

Palailtiin hiljakseen suunnilleen samoja reittejä takaisin leiriin, mutta karhun riipimää puuta ei löydetty, porotkin olivat vaihtaneet paikkaa, eipä sitten tullut kuvattuakaan.

Takana hieno retkipäivä ja ilta kauniilla järvellä. Yritetään saada radiosta kuulumaan juhannusohjelmaa, välillä kuuluu, välillä ei. Unimaailma kutsuu. Teltan kankaalle ilmestyy taidetta.


Aamulla käännetään nokka paluusuuntaan. Suuntaamme mutkan kautta kohti Peltotunturia. Huippu näkyy jo kaukana edessä.

Sarvikielaksella ajauduttiin kivikkoiselle jyrkänteelle, silkkaa typerää joutavaa harhailua. Voisi katsoa välillä karttaa. Aikamoista jumppaamista oli alastulo, ja sen jälkeen olikin hyvä pitää lounastauko yksinäisen ison kiven juurella.

Päivän maisemat oli silkkaa autuutta silmille ja sielulle. Yksinäinen mänty vaatii tulla huomioiduksi.

Kihu ei ollut kovin mielissään vieraista, vaan hyökkäili agressivisesti.

Minun erämaa

Gaissat häämöttää kaukana taivaanrannassa.


Näimme kaksi poron raatoa joista toinen oli pienen vasan. Suru.

Illaksi etsiydytään taas eräälle salaiselle paratiisilammelle. Leirissä kuulostelimme yhtäkkiä alkanutta kosken kohinaa, outoa, ei täällä pitäisi olla noin voimakasta koskea. No, tuulihan se olikin, joka puhalteli laaksossa. Ilta kuluu kuljeskellessa ja kuvaillessa ympäri pientä paratiisia.


Keidas keskellä erämaata kelpaa yöpaikaksi

Luonto on täynnä kauniita yksityiskohtia, niiden löytäminen on lahja.

Tuuli on tyyntynyt ja aurinko käy taivaanrannassa, koskettaa tunturinhuippua ja nousee kohti uutta päivää.

Illalla tajusin, että polvi ei ole reagoinut koko reissulla mitenkään. Seuraavana päivänä on pitkä jyrkkä lasku laaksoon ennen nousua Peltotunturiin, jos sekään ei polvea ärsytä, niin voi sanoa että olen kuntoutunut hyvin, ja voi suunnitella pidempiä reissuja, ja painavampaa rinkkaa.

Ja hyvinhän se lasku sujui, sen kunniaksi nautitaan kuksallinen raikasta tunturipurojuomaa ja tankataan nousuenergiaa.


Tuolla jossain näkyy Honkavuoman kohta josta se ylitettiin alkumatkasta.


Kapustarinta, tuttu seuralainen kairankiertäjille.

Peltoaiville noustessa pilviä alkoi kerääntyä taivaalle, keli ei ollut huipulla paras mahdollinen. Vähän harmitti kun en saanut kunnollisia kuvia.

Peltojärvi juuri ennen sadetta.


Tuon järven toisella rannalla ollaan joskus yövytty, silloin sakea murku peitti koko alueen.


Laskeuduttiin kahden huipun välistä laaksoa pitkin kohti järveä. Pidettiin laaksossa ruokatauko ennen kuin laskeudutaan alas Peltojoen varteen.


Lounastauolle mukava suojainen lampi.


Noustaan vielä hiekkatievoille ja siitä alas kohti Peltojoen polkua.

Koivikkoinen rinne tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, pitäisi se polkukin jo tulla vastaan.
Rinnepuron varressa asusti reissun ainoa näkemämme sopuli, hienoa että hänellä oli siellä oma pieni paratiisi ilman ärsyttävää sopulilaumaa. Ainakin vielä...


Rinnesuo ja sopulin koti.

Polkukin tuli vihdoin vastaan, joten sitä myöten lähdimme kohti maantietä. Harhauduttiin jossain vaiheessa myös väärää polkua pitkin joen keskelle niemekkeelle, kalamiesten metkuja. Onneksi alla on kääntyvät pyörät ja nöyrä mieli, joten takaisi oikealle polulle. Jostain syystä harhaannun aina kun kuljemme poluilla. Polku tuntuu henkisesti raskaalta kulkea, vielä pitäisi löytää kiva paikka viimeiselle yölle maastossa. Hiukan polusta sivussa löytyikin pieni lampi. Siihen oli taas hyvä pysähtyä ja pystyttää teltta. Ruoka alkaa olla lopuillaan, joten reissua ei voi enää pitkittää vaikka kuinka tekisi mieli.


Reissun viimeinen leiri oli  lähellä Peltojokea myötäilevää polkua.


Tällä reissulla olen erityisen viehättynyt näistä paratiisilammista.

Toisaalta irtaantumista helpottaa ilma joka tuntuu tänään lämmenneen ja itikat ovat jo verenhimoisina vaeltajan kimpussa. Tulet hiukan helpottaa, eivät tykkää savusta vaan jättävät meidät rauhaan. Yöllä läheisellä lammella on jokin konflikti menossa, lokki kirkuu kuin henkensä hädässä tunti tolkulla.
Ilmesesti jokin reviiririita pesäpaikasta, tai joku peto kärkkymässä munia.

Aamulla on taas kaunista, ehkä jopa liian lämmintä meidän makuun. Taaperramme Peltojoen polkua hiukan haikeissa tunnelmissa, itikat hyökkää heti kun pysähtyy, joten kaivan myrkyt esiin. Lahtisen kämpällä törmättiin reissun ainoisiin ihmisiin.

Useimmille Muotkan kävijöille tuttu Lahtisen kämppä.  Joku lintu on löytänyt oivan pesäpaikan hirren päältä, katto antaa oivan suojan.        

Taukoa pidetään aina kun tullaan hyvälle tuuliselle paikalle jokitörmälle. Kuvattavaakin löytyy vielä, upeita tervaskantoja, kukkia ja lintuja.


Peltojoki


Kesän aikaiset kukkijat.


Oikeita aitoja tervaskantoja.

 
Luonnon omaa taidetta.

Kun en ole aivan varma tunnistuksesta, niin sanotaan vaan että joku viklo....ympärillä pyörii ruokaa, hyttysiä.

Tupsahdamme maantien varteen klo 18.00. Täsmälleen samaan aikaan viikkoa aiemmin lähdimme kohti tuntureita. Lyhyt pätkä asfalttitietä pitkin Muotkan Ruoktuun on reissun raskain pätkä, nyt reissu on ohi. Ohi kiitävät autot ärsyttää, ja suorastaan pelottaa, mihin kaikilla noin mahoton kiire ? No joo, joillain kiirus tunturiin, sallittakoon se heille.....hiukan kade.
Samaan aikaan on aivan hemmetin hieno fiilis menneestä viikosta. Reissun kruunaa hyvä ruoka ruoktussa. Paluu etelään ja arkeen alkaa kiitollisin mielin. Jussiakin jo ikävä.


Kuva viimeisen illan tunnelmasta, seuraavaa reissu alkaa jo kyteä mielessä, olisiko ne tulevan pääsiäisen aurinkoiset lumiset tunturit täällä jossain.

Tuire ja Tapio
http://jalaskoski.fi/