Kaikenlaista kalastusta

Raimo O. Kojo kirjoittaa vanhassa Lapin retkeilyoppaassaan (1977), että pohjoinen kalastus on onnenpeliä: ensikertalainen saattaa kiskoa rannalle taimenen maantien sillalta, kun kymmenkertainen lapinkävijä palaa vaellukseltaan tyhjin käsin. Joskus näin onkin, toisinaan kalojen saanti on suuren työn takana ja joskus kalan saa ensimmäisellä heitolla. Yleensä kuitenkin aina saa jotain, jollei muuta, niin ainakin haukia tai ahvenia. En muista tehneeni yhtään lapinvaellusta saamatta ainuttakaan kalaa.

Vaelluksella kalastus on monelle tärkeää. Siitä saa virkistystä ja ennen kaikkea lisää ruokaa. Vaeltaja löytää joka päivä uusia ennen kokemattomia asioita, luonnonihmeitä. Kalastettaessa tulee kolunneeksi jokivarsia ja järvenrantoja tavalla, jota muuten ei tekisi. Tällä tavalla voi tutustua paikkoihin, jotka muilta kuin kalastajilta jäävät näkemättä.

Kalastettaessa sattuu yllättäviä tilanteita, kommelluksia ja muita sattumuksia harva se kerta. Vuosia sitten Enontekiön Maanselällä eräällä joella harjuksenpyynti ei mennyt aivan totutun kaavan mukaan. Noin puolikiloinen harri otti lippaan, väsyttelin sen ja kiskaistessani sen maalle se tietysti pääsi irti. Kala jäi aivan rantaveteen, haukkoi siinä henkeään. Tietenkään sitä ei saanut käsin eikä haavia ollut mukana. Mutta keinoja löytyy, otin suuren kiven ja heitin sen kalaa kohti. Luulin jo, ettei kalalle käynyt mitenkään, mutta hetken kuluttua näin sen lipuvan virran mukana veden pinnalla selällään. Pyydystystapa ei tainnut olla hyvien tapojen mukainen, mutta saalista tuli.

Harjussaalista, ei kuitenkaan kivellä pyydettyjä

Viime syyskuun alkupäivinä Pöyrisjärven erämaassa oli ruska-aika aluillaan. Koivut olivat kuivuneet ruskeiksi, mutta maaruska alkoi olla värikäs. Lämpimässä säässä iltapäivällä läksin asennolta lenkkikengät jalassa virveli mukanani tutkimaan joen kalapaikkoja. Kuljin joen vartta alajuoksulle päin heitellen silloin tällöin lippaa veteen. Etenin pitemmälle kuin oli ollut tarkoitus. Eräässä paikassa oli hyvännäköinen putama. Ajattelin, ettei tuohon pitäisi heittää, koska rantapenger oli korkea ja vesirajassa pajupensaita. Heitin kuitenkin, ja heti lippaan iski taimen. Välittömästi kala syöksyi pajupensaan alle ja jäi kiinni pajuihin. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin laskeutua vesirajan kapealle viistolle hiekalle ja yrittää saada kala kiinni käsin. Hiekka oli pehmeää ja jalat upposivat koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Sain kiinni pajuista, taivutin niitä niin, että sain käsiini taimenen. Jalat olivat märät polviin asti, mutta jälleen oli kahden päivän ruoka hankittu.

 

Märät jalat, hieno taimen

Kalastaa kannattaa kaikkina vuodenaikoina. Lokakuu on parasta siianpyyntiaikaa. Vesien viilentyessä siika alkaa nousta matalaan veteen kutupaikkojen lähelle. Lokakuun toisena viikonloppuna (10.10.2009) lauantaina laskin toiveikkaana siikaverkot veteen mökkijärvellämme Pohjois-Karjalassa. Järvi oli sula, mutta illalla sää viileni ja yöllä oli pakkasta. Aamulla valkeni karu totuus: järvi oli jäätynyt! Eikä jää ollut mitään riitettä, vaan yli sentin paksuista. Airo ei mennyt jään läpi. Oli paksulla seipäällä rikottava väylää verkkojen luokse. Seurasi parin tunnin ankara työ, hiki virtasi, kädet ja hartiat kipeytyivät. Kuten jokainen verkkokalastaja tietää, ei rikottujen jäätelien seasta saa verkkoja ylös; on saatava verkon päiden kohdalta jää auki ja vedettävä verkko jään alta pois. Lopulta työ tuli tehdyksi. Siikoja ei verkoissa ollut, yksi pienehkö hauki kuitenkin.

Tuolla olivat siikaverkot

Lieneeko sattumaa, että syksy on kokemuksieni mukaan parasta kalastusaikaa. Ruskavaelluksilla olen saanut vähimmällä vaivalla ruokakalat, niin harjuksia ja taimenia kuin haukia ja ahveniakin. Ja kalastipa tai ei, on hyvä nauttia muista luonnon antimista ja luonnon kauneudesta.

17.10.2009

Matti Koponen