Sadetta, sadetta, sadetta


Parhaimpina retkimuistoina on jäänyt mieleen kaksi Enontekiön erämaihin kahtena peräkkäisenä alkukesänä tekemäämme vaellusta. Etelässä oli täysi kesä, Lapissa vasta lumet sulaneet. Näimme ja koimme samana vuotena kaksi kesän tuloa, vaellusviikon aikana Lappiin puhkesi täysi kesä, koivut saivat lehtensä ja voi sitä lintujen runsautta ja linnunlaulua. Käki kukkui, pajulintu, järripeippo, punakylkirastas lauloivat ja ryystivät. Ja lintujen pesiä oli kaikkialla, maassa, puissa, soilla ja rannoilla.

Vuosikausia meillä oli unelma päästä kokemaan sama uudelleen, verestämään muistoja, elämään kaksi kevään heräämistä peräkkäin.Toteutuihan se lopulta, pääsimme kesäkuun puolivälissä vaellukselle, ei estänyt virka eikä työ noina alkukesän viikkoina.

Mutta minne? Ei enää Enontekiölle, se oli jo nähty, mieli paloi uusiin maisemiin. Kokemuksesta tiesimme Muotkatunturien erämaan olevan sopiva. Siellä eivät kevättulvat enää haittaisi, siellä pääsee nopeasti outamaasta paljakkaan, siellä on kaunista ja saa olla omassa rauhassa.


Ei vielä vihreää

Suunnitelma oli vaeltaa Kaamasmukasta Utsjoen ja Inarin kunnanrajan suunnassa Inarijoelle. Sieltä löytyy kaikkea mitä tarvitsimme: jokia, järviä, outaa, paljakkaa, kaksi autiotupaakin pahan sään varalta ja kalaa.

Kaamasmukasta polku Kaktsavaaran eteläpuolelle kartan mukaan vie talon pihan kautta. Juuri kun olimme lähdössä aikoen kiertää talon – eihän vieraaseen pihaan sovi mennä, tuli talon isäntä vastaamme ja sanoi: ”Totta kai siitä voi kulkea, eihän pihamaa siitä kulu.” Hän jutteli vähän aikaa mukavia ja antoi ystävällisesti hyviä neuvoja. Alkumatkasta muutama kilometri oli hyvää polkua, tai mönkijöillä ajettua uraa. Jäljistä ja jäänteistä voi päätellä, että uraa pitkin vietiin talvella heinää poroille lisäravinnoksi. Useita ruokkimispaikkoja näkyi olevan eri puolilla Muotkaa.

Olimme valinneet ensimmäiseksi leiripaikaksi lompolon Kaktsavaaranjoella. Kartan perusteella ajattelin sieltä saavani iltakalat, taimenet silmissä siinteli. Mutta lompolo olikin pahainen, kivikkoinen, matala joen laajentuma. Ei siitä kalaa saanut.

Lähellä Nirvajokea on yksityinen autiotupa, Riekonpyytäjän kammi. Se on mukavalla paikalla, ei joen rannassa, vaan pari sataa metriä joen pohjoispuolella. Olimme aikoneet yöpyä kammilla, ehkä viipyä kaksikin päivää. Mutta tullessamme kammille sen nurkalla olevan puukasan alta lähti lentoon suuri lintu säikäyttäen meidät pahan kerran. Isokoskelo oli tehnyt pesän ja valloittanut Riekonpyytäjän kammin omaan käyttöönsä. Kävimme nopeasti tutustumassa kammiin, luimme vieraskirjaa ja päätimme antaa koskelolle pesimärauhan – hieman kyllä harmitti. Teimme leirin Nirvajoen varteen, aterioimme, kahvistelimme ja seurasimme kevään edistymistä.


Koskelon valtaama kammi

Suurin toivein yritin pyydystää taimenta. Nirvajokihan on sopivan suuri, luulisi siinä taimenen elävän, mutta en saanut mitään. Edes kartassa houkuttelevalta näyttävä lännempänä oleva lompolo  ei kalaa antanut. Tuokin järven kokoiseksi piirretty lompolo on vain matala ja kivikkoinen joen laajentuma.

Seuraavana päivänä suuntasimme ylös tunturiin länteenpäin jollekin järvelle tai muuhun sopivaan paikkaan aikoen. Lähtiessämme aamu oli kaunis ja aurinkoinen, mutta pian nousi tummia ukkospilviä. Näytti siltä, että kohta tulee ukonilma. Ja niin tulikin, alkoi sataa. Nopeasti pystytimme laavun pienen puron varteen. Usean tunnin olimme päiväleirissä, lepäilimme, söimme lounasta ja kulutimme aikaa. Onneksi mukana oli laavu, se on nopea pystyttää, se antaa suojaa, siinä on hyvä  ruokailla, mukava istuskella ja loikoilla. Puoli päivää kului sadetta pitäessä.


Sateessa

Iltapäivällä sää näytti paranevan ja jatkoimme matkaa. Mutta heti päästyämme ylös paljakkaan alkoi taas nousta mustia pilviä ja uhkaava kumu sai vaeltajiin vauhtia. Pyrimme nopeasti alas paljakasta ja ehdimme ensimmäisten tunturikoivujen luo pienen puron varteen. Taas laavu pystyyn, nuotio palamaan, teltan pystytykseen ja vähitellen muihin tavanomaisiin ilta-askareisiin. Koko illan satoi, koko yönkin satoi. Varusteiden kuivailun jälkeen nukuimme hyvin niin kuin vaelluksilla aina nukutaan.

Aamukin oli sateinen. Kuitenkin aamupäivällä oli sateessa taukoja niin, että ehkä voisi vaihtaa leirin jonnekin alemmas, olimmehan melko korkealla tunturissa. Päätimme suunnata länteen eräälle järvelle. Olimme siellä käyneet aiemmalla vaelluksellamme ja tiesimme siellä olevan hyvän ja suojaisen leiripaikan. Tämä vaellus sujui kohtuullisen hyvin, satoi vain muutamia pieniä kuuroja emmekä paljoakaan kastuneet.

Olimme tyytyväisiä, satakoon, olemme tässä vaikka monta päivää. Paikka on suojaisa, polttopuuta riittää, vieressä kalaisa järvi. Mikäpä tässä ollessa! Siinä leirissä viivyimme yön, seuraavan ja vielä seuraavankin. Melkein koko ajan satoi, linnutkin olivat vaiti. Minnekään ei voinut lähteä, vedentulo oli runsasta. Ja vaikka sade ei olisi estänyt lähiretkien tekemistä, ei kannattanut nousta tunturiin, siellä ei mitään nähnyt sateen ja sumun takia. Aluksihan tuollainen joutenolo on mukavaa, ei ole minnekään kiirettä, saa olla vain ja levätä. Mutta vähitellen alkoi kyllästyttää. Arkipäivän murheet alkoivat pyöriä mielessä, työelämän ongelmatkin nousivat esiin. Yöllä näin unta erimielisyyksistä esimieheni kanssa; häntä en kyllä olisi vaelluksellemme kaivannut! Ja askarrutti, tuleeko retkestä epäonnistunut, miten kauan huonoa säätä jatkuu? Tuolla reissulla ei mukana ollut lukemistakaan – myöhemmillä vaelluksilla on rinkassa ollut muutama kirja luettavaksi ja ristikkolehti ajanvietteeksi. Onneksi järvestä sai mielin määrin kalaa, haukea, lohikalasta ei nähty pyrstöäkään.

Kolmantena luppopäivänä iltapäivällä sade veti hetken henkeä ja pääsimme tunturiin katselemaan maisemia. Huipulla sai vähän aikaa katsella ympärilleen ja ihailla ensimmäisiä tunturikasveja. Sieliköt ja uuvanat jo availivat nuppujaan.

Monissa painanteissa oli vielä runsaasti lunta. Kävimme läheisellä Vuorggotseärjärvellä katsomassa vanhaa autiotupaa, ”Hotelli Ramada Presidenttiä”. Meitä kiinnosti, voisimmeko muuttaa leirin sinne, autiotuvalla olisi mukavampaa ja suojaisampaa. Mutta ei, ei ollut hotelli enää nimensä veroinen, se on autiolla rannalla, huonossa kunnossa, kamina kelvoton, katto vuotaa ja haju tympeä. Parempi on olla teltassa ja laavussa.


Ei enää käyttökelpoinen hotelli

Kolmen samassa paikassa vietetyn sadepäivän jälkeen ehdotin vaimolle: joko lähdetään pois. Ja päätös oli yksimielinen, seuraavana aamuna sateesta huolimatta lähdimme kohti Inarijokea tavoitteena Angelin ja Karigasniemen välinen maantie. Sieltähän voi soittaa taksin. Niin kuljimme joen vartta kohti länttä, sateisen sään takia ei voinut mennä tunturin kautta. Välillä oli vielä kerran pystytettävä laavu, jonka suojassa lounaan valmistaminen ja ruokailu sujuivat hyvin nuotion lämmittäessä laavun edessä. Iltapäivällä tulimme maantielle Inarijoen varteen vaatteet märkinä. Yhtäkkiä huomasimme: täällähän on vihreää, koivuihin oli tullut lehti, kesä on sittenkin tulollaan. Maantie on hyvin syvässä laaksossa, molemmilla puolilla jyrkät korkeat rinteet. Emme olleet osanneet kuvitellakaan, ettei sieltä saisi kännykkäyhteyttä, ei ollut kenttää, ei noin syvään laaksoon puhelinsignaali pääse. Matkaa Karigasniemeen on parikymmentä kilometriä eikä toiveita ohiajavista autoista juurikaan ollut. Jätin rinkan tien varteen, vaimo jäi vartioimaan varusteita laavun suojaan ja lähdin kävelemään kohti Karigasniemeä. Kännykkäni oli auki ja eräässä puronotkossa puhelin piippasi tekstiviestin merkiksi: vanha retkikaverini viestitti saaneensa kahden kilon taimenen. Vielä sekin, viesti ei ilahduttanut kateellista kalamiestä! Viesti oli tullut Norjan tukiasemien kautta, mutta puhelinyhteyttä ei löytynyt. Muutamia kilometrejä käveltyäni Angelista päin tuli auto, liftasin ja pääsin kyytiin. Inarijoella lohta pyytämässä käynyt nuori pari, Päivi ja Mauri, vei minut kotiinsa Karigasniemeen. Isäntä vielä odotti kanssani tarinoiden siihen saakka, kunnes taksi tuli.


Kesä on tullut Inarijoelle

Taksin kuljettaja oli Inarijoen varrella olevassa talossa lapsuutensa viettänyt keski-ikäinen mies – valitettavasti nimi ei ole enää muistissa. Hän kertoi paikallisista asioista, näytti synnyinkotinsa talon paikan ja kertoi elämästä Inarijoen vaatimattomissa oloissa.

Retkeily- ja eräkirjojen retkikertomuksissa lähes aina kerrotaan retken tai vaelluksen antoisista, miellyttävistä puolista. Niiden perusteella voi saada käsityksen, että retket ovat aina onnistuneita, sääkin on aina hyvä ja on ollut auvoista ja mukavaa. Näinhän ei tietenkään aina ole. Annamari Niskanen kirjoittaa (Ivalon Kirjallisuuspiirin antologia Vuopajan pyörteet 2007) osuvasti: ”Kaikki eräkertomukset ovat samanlaisia. Niissä onnistutaan. Epäonnea voi olla mukana, mutta vain siksi että kertomuksen lopussa tuleva onnistuminen saisi siitä massiivivisempaa kaikupohjaa. Samanlaista valhetta ovat metsäkämppien vieraskirjat. Koskaan ei ole epätoivoista tai sellaista, että sattuu. Joissain kommenteissa voi sataa tai olla muuten ikävää, mutta kumminkin lopuksi kehutaan, miten maisemat korvaavat täysin kastuneen alusvaatekerran tuoman hankaluuden. (Yhdessä vieraskirjassa oli kyllä maininta, miten eukon – totta kai eukon eikä oma – nilkka oli murtunut jäätyään kelkan reen ja puun väliin.)”

Meidän vaelluksellamme odotukset eivät toteutuneet, kesän puhkeamista emme saaneet kokea. Antoisinta oli paikallisten ihmisten tapaaminen, heidän neuvonsa ja ystävällisyytensä. Tavallisesti vaelluksella sateesta ei ole haittaa, mutta viiden vuorokauden lähes yhtäjaksoinen sade oli liikaa. On myönnettävä, että luonnonvoimille ei mitään mahda, luonto on aina vahvempi kuin ihminen.

Matti Koponen