Muotkatuntureilla kesäkuussa 2015

Vuosi 2014 ei ollut meille paras vaellusvuosi. Ikävän tapaturman vuoksi tyssäsi hiihtovaellus ja kesäreissu. Mutta nyt on uusi vuosi ja vahva luottamus tulevaan. Pääsiäisenä en ollut vielä tarpeeksi kuntoutunut ankarasta keuhkoputken- ja poskiontelontulehduksesta, joten hiihtoreissu jäi tekemättä. Mutta tapahtui muuta paljon parempaa, syntyi ensimmäinen lapsenlapsi. Hän saa nimen kesäkuussa jonka jälkeen raskitaan erota hetkeksi tuosta suloisesta pienokaisesta ja lähteä pohjoiseen.

Sydän vetää taas Muotkaan, sen lempeille tunturirinteille ja puronvarsille, pienille paratiisilammille. Kuarvikozza ja sen erikoiset maastot pitää vihdoin päästä näkemään ja kokemaan.

Matka autojunassa Tampereelta Rovaniemelle sujuu mukavasti. Rovaniemeltä ajellaan tutuissa maisemissa kohti oikeaa Lappia. Hoppu sulaa sitä mukaan kun maisemaan ilmestyy tunturien silhuetteja, täällä ollaan ja viime vuoden vastukset voidaan unohtaa.

Hiukan piti vielä varmistella, joten rinkkaan pakattiin vain viikon sapuskat, ja muutenkin pyrittiin keventämään taakka jottei leikattu polvi ala vihoitella kesken matkaa. Kameraksi otin kuitenkin järkkärin joka painaa moninkertaisesti pokkariin verrattuna.

Reissu alkaa mainion Muotkan Ruoktun ruokapatojen ääreltä. Satelee, ootellaan ruokaa, jutellaan Hansin ja juuri reissusta palanneen Elinan kanssa. Tutkitaan Hansin kanssa karttaa, mistä kannattaisi kulkea, mistä ei. Hän jos kuka tuntee nuo maastot, ovat hänen takapihaansa. Hansilla on uusi kota muutaman tunnin patikkamatkan päässä, saamme luvan käyttää kotaa jos haluamme.

Sade ei ota loppuakseen, joten puetaan kelin mukaiset vaatteet päälle ja lähdetään hiljakseen paarustamaan Peltojokea myötäilevää polkua kunnes siitä erkanee polku ylös Jeägeloaiville.
Aika raskaalta tuntuu vielä rinkka ja maastokin on pitkälti nousua kulunutta polkua pitkin. Kodalle asti ei nyt jatketa, kunhan edes Jeägeloaiville jaksetaan.

Lammelle päästyämme sade helpottaa ja saamme leiriydyttyä mukavasti. Iltapalan jälkeen taas sadekin jatkuu. Mutta sateen ropina ja uni sekoittuvat makuupussin sisällä suloiseksi levoksi.


Varusteet on hyvä suojata kunnolla sateen varalta.

Aamulla sade jatkuu ja jatkuu, hyvä syy nukkua lisää, tutkia maastoja kartalta, jaloitella lähistöllä, syödä, ja taas vähän nukkua. Näin kului eka päivä ja kaksi yötä Jeägeloaivilla.

Mutta johan se sadekin siitä väistyi ja seuraavana päivänä päästiin hyvin levänneinä matkaan. Hansin uusi kota on kivalla paikalla pienen töppäreen suojassa jossa tunturipuron vedet hyppeli iloisesti alas rinnettä.



Kota näkyy laaksossa jos katsot tarkasti.

Kodalta noustiin ylös tunturiin ihastelemaan maisemia, ja katselemaan paikkaa josta pääsisi helpoiten Honkavuoman yli. Välillä ajauduttiin aika rääseikköiseen notkoon jonka pohjalla olikin taas viehättävä puro.
Nämä pienet paratiisit piilottelevat usein hankalien maastojen keskellä.

Honkavuoman ylityspaikkakin löytyi helposti, paikalla on näköjään paljon käytetty leiripaikka. Jonkun telttakin pilkotti puiden takaa.


Rääseikön piilossa pieni paratiisi.


Honkavuomalta noustiin ylös puronvartta myöten avariin maisemiin. Ilma oli taas hiukan tuhruinen, maisemasta ei oikein löydy sopivaa kuvattavaa.

Iltaa myöten oli taas hakeuduttava johonkin sopivaan yöpymispaikkaan. Pieni suojaisa tunturilampi löytyikin kun aikamme harhailtiin siellä sun täällä.
Paikka on suorastaan satumainen, keskiyön valoissa ja varjoissa leikkii maahiset meidän maallisten mielikuvituksella. Uni ei millään saavuta kulkijaa.



Taikaa kesäyössä.

Aamu antaa parastaan, aurinko hellii ja on vaan niin hemmetin hyvä olla tässä hetkessä. Ihmetellään tätä kaikkea kaunista ympärillä matka etenee etanavauhtia. Osumme toiseen paratiisiin, tähän tullaan paluumatkalla.



Koivussa vain hento vihreä.


Paratiisi.


Auringon lämmittämän kiven kyljessä kukintaansa aloittaa rakkain kukka erämaassa, uuvana.


Helppoa ja kaunista maastoa kulkea, ja ihan tämä kaikki meidän tässä hetkessä.


Välillä noustaan tunturin satulaan tarkistamaan onko tässä kohtaa hyvä paikka ylittää paluumatkalla Honkavuoman latvavedet. Peltotunturille on tarkoitus nousta paluumatkalla, reitti näyttääkin hyvältä.


Täällä  riittää ilmaa ja tilaa hengittää, pilvien varjot saavat maaston elämään.


Me täällä, Honkavuoma tuolla alhaalla.

Sarvikielakselta laskeudutaan Vuomajokea kohti. Jokimutkan lähellä näyttää olevan järvi jonne voisi leiriytyä seuraavaksi. Yritän vähän skarpata suunnistuksessa ettei osuta soille, eikä väärälle järvelle.
Kumma kyllä, tiheän koivikon ja suon jälkeen ollaankin juuri oikealla järvellä. Järvi, tai lampi pikemminkin, näyttää olevan tulipaikkojen perusteella aika suosittu, mutta nyt ei näytä olevan yhtään telttaa.
Valitaan teltalle paikka sivussa tulipaikoista jotta saadaan olla rauhassa jos joku muu porukka ilmaantuu.


Leiri on taas valmis. Pehmoinen kanervikko takaa hyvät unet.

Iltaa myöten tuntuu ilma viilenevän. Lammen pinta on tyyni ja taivaalla hienoja pilviä. Suomi saunoo kuka missäkin mökeillään, me peseydytään kylmässä tunturijärvessä ja nautitaan tästä mahdollisuudesta olla taas täällä, meille niin rakkaassa erämaassa. Jalokahvi ja konjakki lämmittää mukavasti ja unikin yllättää kesken seuraavan päivän suunnittelua.


Taivaan kuvajainen, kuin maalaus.


Satumaa, onnenmaa, hiljaisuus.

Tähän jäädään vielä toiseksikin yöksi. Juhannusaaton kunniaksi noustaan päiväseltään Kuarvikozzalle. Raikkaan raekuuron saattelemana lähdetään kohti Vuomajokea, josko siitä pääsisi yli jostain kohtaa. No ei pääse, vettä on runsaasti ja rannat soista.


No, ei ehkä oikaista vielä tästäkään, kierretään kuivempia maastoja pitkin.

Kävelemme kiltisti ylempää jokivartta pitkin kohti polkua joka tulee Piekanaäytsin suunnalta. Eiköhän polun kohdilta löydy hyvä ylityspaikka. Polku joka menee kohti Piekanaäytsiä tulee vastaan, mutta ei jatku toiseen suuntaan, joten ei voi olla tämä kohta. Yllätetään porotokka koivikossa ja mokomat leikkii piilosta kun yritän kuvata.

Kirjas vesi huljuu pitkin heinikkoa, ja kas, ystävämme karhu on käynyt teroittamassa kynsiään.


Jatketaan matkaa, helppoa maastoa pitkin mennään autuaasti ohi paikan josta ilmeisesti pitäisi mennä yli. Jos nyt ylipäätään jostain pitäisi mennä siksi kun muutkin  ovat siitä menneet. No, sitä ollaan nyt ihan varmasti menty jo liian pitkälle, eli pitää vain ottaa suunta kohti Kuarvikozzaa.


Lounaasta nousee sadekuuro nopeammin kuin saadaan kiskottua sadevaatetus repusta päälle, se piiskaa armotta suojattomia kulkijoita. Mutta sade menee myös vauhdilla ohi.

Kuarvikozza on kuuluisa maaston erikoisista muodoista, syvät rotkot mutkittelevat tunturin juurella jännästi. Noustaan ensin viereiselle Ucceeb Kuarvikozzalle. Onni suosii kulkijoita ja taivas selkenee kun noustaan itse Kuarvikozzalle.


Kyllä on joskus ollut isolla hiekkalaatikolla hauskaa.


Kuarvikozza on ollut haaveissa jo aiemmilla reissuilla, mutta tänne ei olla milloin mistäkin syystä päästy. Täällä tuuli riepottaa kunnolla, mistään ei parane irrottaa hetkeksikään. Jopa kuvaaminen on haastavaa. Kiviröykkiön suojassa onnistumme sentään syömään eväät. Mutta nämä maisemat, Peltojärvikin näkyy.

 


Huipulla tuulee melkoisesti, mutta maisema palkitsee, taustalla Peltojärvi                                                                         


Iso kirves on heilahtanut, ja on syntynyt Piekanaäytsi, syvä lovi tunturijonoon.


Vain sukset tai liukuri puuttuu kun kuljemme läpi häikäisevän valkoisen lumenviipymän.

Paluumatkalla taas oikaistaan vähän, tarkoittaa että ei kuljeta välttämättä helpoimmasta kohdasta. Noustaan ja laskeudutaan, ylitetään pari joenhaaraa...vaan mitäpä väliä.


Oikeaa mittasuhdetta oli vaikea saada kuvaan, mutta syvä on. Laiskotti laskeutua alas kuvamaan.

Palailtiin hiljakseen suunnilleen samoja reittejä takaisin leiriin, mutta karhun riipimää puuta ei löydetty, porotkin olivat vaihtaneet paikkaa, eipä sitten tullut kuvattuakaan.

Takana hieno retkipäivä ja ilta kauniilla järvellä. Yritetään saada radiosta kuulumaan juhannusohjelmaa, välillä kuuluu, välillä ei. Unimaailma kutsuu. Teltan kankaalle ilmestyy taidetta.


Aamulla käännetään nokka paluusuuntaan. Suuntaamme mutkan kautta kohti Peltotunturia. Huippu näkyy jo kaukana edessä.

Sarvikielaksella ajauduttiin kivikkoiselle jyrkänteelle, silkkaa typerää joutavaa harhailua. Voisi katsoa välillä karttaa. Aikamoista jumppaamista oli alastulo, ja sen jälkeen olikin hyvä pitää lounastauko yksinäisen ison kiven juurella.


Päivän maisemat oli silkkaa autuutta silmille ja sielulle. Yksinäinen mänty vaatii tulla huomioiduksi.



Kihu ei ollut kovin mielissään vieraista, vaan hyökkäili agressivisesti.


Minun erämaa

Gaissat häämöttää kaukana taivaanrannassa.


Näimme kaksi poron raatoa joista toinen oli pienen vasan. Suru.

Illaksi etsiydytään taas eräälle salaiselle paratiisilammelle. Leirissä kuulostelimme yhtäkkiä alkanutta kosken kohinaa, outoa, ei täällä pitäisi olla noin voimakasta koskea. No, tuulihan se olikin, joka puhalteli laaksossa. Ilta kuluu kuljeskellessa ja kuvaillessa ympäri pientä paratiisia.


Keidas keskellä erämaata kelpaa yöpaikaksi




Luonto on täynnä kauniita yksityiskohtia, niiden löytäminen on lahja.



Tuuli on tyyntynyt ja aurinko käy taivaanrannassa, koskettaa tunturinhuippua ja nousee kohti uutta päivää.

Illalla tajusin, että polvi ei ole reagoinut koko reissulla mitenkään. Seuraavana päivänä on pitkä jyrkkä lasku laaksoon ennen nousua Peltotunturiin, jos sekään ei polvea ärsytä, niin voi sanoa että olen kuntoutunut hyvin, ja voi suunnitella pidempiä reissuja, ja painavampaa rinkkaa.

Ja hyvinhän se lasku sujui, sen kunniaksi nautitaan kuksallinen raikasta tunturipurojuomaa ja tankataan nousuenergiaa.


Tuolla jossain näkyy Honkavuoman kohta josta se ylitettiin alkumatkasta.


Kapustarinta, tuttu seuralainen kairankiertäjille.

Peltoaiville noustessa pilviä alkoi kerääntyä taivaalle, keli ei ollut huipulla paras mahdollinen. Vähän harmitti kun en saanut kunnollisia kuvia.

 


Peltojärvi juuri ennen sadetta.


Tuon järven toisella rannalla ollaan joskus yövytty, silloin sakea murku peitti koko alueen.


Laskeuduttiin kahden huipun välistä laaksoa pitkin kohti järveä. Pidettiin laaksossa ruokatauko ennen kuin laskeudutaan alas Peltojoen varteen.


Lounastauolle mukava suojainen lampi.


Noustaan vielä hiekkatievoille ja siitä alas kohti Peltojoen polkua.

Koivikkoinen rinne tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, pitäisi se polkukin jo tulla vastaan.
Rinnepuron varressa asusti reissun ainoa näkemämme sopuli, hienoa että hänellä oli siellä oma pieni paratiisi ilman ärsyttävää sopulilaumaa. Ainakin vielä...


Rinnesuo ja sopulin koti.


Polkukin tuli vihdoin vastaan, joten sitä myöten lähdimme kohti maantietä. Harhauduttiin jossain vaiheessa myös väärää polkua pitkin joen keskelle niemekkeelle, kalamiesten metkuja. Onneksi alla on kääntyvät pyörät ja nöyrä mieli, joten takaisi oikealle polulle. Jostain syystä harhaannun aina kun kuljemme poluilla. Polku tuntuu henkisesti raskaalta kulkea, vielä pitäisi löytää kiva paikka viimeiselle yölle maastossa. Hiukan polusta sivussa löytyikin pieni lampi. Siihen oli taas hyvä pysähtyä ja pystyttää teltta. Ruoka alkaa olla lopuillaan, joten reissua ei voi enää pitkittää vaikka kuinka tekisi mieli.


Reissun viimeinen leiri oli  lähellä Peltojokea myötäilevää polkua.


Tällä reissulla olen erityisen viehättynyt näistä paratiisilammista.

Toisaalta irtaantumista helpottaa ilma joka tuntuu tänään lämmenneen ja itikat ovat jo verenhimoisina vaeltajan kimpussa. Tulet hiukan helpottaa, eivät tykkää savusta vaan jättävät meidät rauhaan. Yöllä läheisellä lammella on jokin konflikti menossa, lokki kirkuu kuin henkensä hädässä tunti tolkulla.
Ilmesesti jokin reviiririita pesäpaikasta, tai joku peto kärkkymässä munia.

Aamulla on taas kaunista, ehkä jopa liian lämmintä meidän makuun. Taaperramme Peltojoen polkua hiukan haikeissa tunnelmissa, itikat hyökkää heti kun pysähtyy, joten kaivan myrkyt esiin. Lahtisen kämpällä törmättiin reissun ainoisiin ihmisiin.


 

Useimmille Muotkan kävijöille tuttu Lahtisen kämppä.  Joku lintu on löytänyt oivan pesäpaikan hirren päältä, katto antaa oivan suojan.        

Taukoa pidetään aina kun tullaan hyvälle tuuliselle paikalle jokitörmälle. Kuvattavaakin löytyy vielä, upeita tervaskantoja, kukkia ja lintuja.


Peltojoki


Kesän aikaiset kukkijat.


Oikeita aitoja tervaskantoja.

 
Luonnon omaa taidetta.

 


Kun en ole aivan varma tunnistuksesta, niin sanotaan vaan että joku viklo....ympärillä pyörii ruokaa, hyttysiä.

Tupsahdamme maantien varteen klo 18.00. Täsmälleen samaan aikaan viikkoa aiemmin lähdimme kohti tuntureita. Lyhyt pätkä asfalttitietä pitkin Muotkan Ruoktuun on reissun raskain pätkä, nyt reissu on ohi. Ohi kiitävät autot ärsyttää, ja suorastaan pelottaa, mihin kaikilla noin mahoton kiire ? No joo, joillain kiirus tunturiin, sallittakoon se heille.....hiukan kade.
Samaan aikaan on aivan hemmetin hieno fiilis menneestä viikosta. Reissun kruunaa hyvä ruoka ruoktussa. Paluu etelään ja arkeen alkaa kiitollisin mielin. Jussiakin jo ikävä.


Kuva viimeisen illan tunnelmasta, seuraavaa reissu alkaa jo kyteä mielessä, olisiko ne tulevan pääsiäisen aurinkoiset lumiset tunturit täällä jossain.

Tuire ja Tapio
http://jalaskoski.fi/

Korppi

Paatarille

Tuuppasin kanootin irti joen rannasta ja istahdin pikaisesti takatuhdolle. Käännyin sillalle päin ja vilkutin sillan yli hiljakseen lipuvalle autolle hyvästiksi. Kampesin kanoottia virran suuntaan ja totesin heti, että miehitys meni aivan väärin päin. Kanootti oli kovasti etupainoinen ja totteli melaa huonosti. Hymähdin ajatuksilleni. Totesin melontakaverini olevan jokseenkin täydellinen vastakohtani: eläkeläinen, ylipainoinen, suulas ja herkkäuskoinen. Pitkä ajomatka Vaskojoelle oli ollut enemmän kuin riittävä tutustuttamaan Reinon tärkeimpiin luonteenpiirteisiin.

Suunnitelma oli karkeasti seuraava: Vaskojoen sillalta myötävirtaan Paatarille, sinne leiri sopivaan lahdelmaan. Aamulla melontaretkelle Paatarijärven ympäri, välissä pistäytyminen järven lounaispäähän laskevan Lemmenjoen alaosille. Seuraavana päivänä kaakkoon Matkajoelle. Siitä heti koukkaus Kettujoelle takaisin kohti pohjoista. Jokea sitten ylävirtaan aina Mutusjärvelle. Siellä yöpyminen sopivan luonnonkauniissa paikassa. Viimeisenä päivänä edelleen pohjoiseen ja käännös valtavan Syrminiemen ympäri Pitkävuonoon. Vuonon päässä uitto kaivetun kanavan läpi ja lopulta Martinlahteen maantien varteen. Siellä tapaisimme noutajat.

Suunnitelma oli oikein hyvä.

Oli jo myöhäinen ilta, kun ennätimme järvelle. Leiripaikka löytyi pian pohjoisrannalta, kallioniemen kainalosta upealta hiekkarannalta.

Olin vaipumaisillani uneen makuupussin lämmössä, kun kuulin korpin rääkäisyn. Ennen kuin uni vei väsyneen miehen, ajatus ehti häivähtää päässä: olivatko seuraavan päivän eväät turvassa rantaveden kivenkolossa?

 

Lemmenjoki

Könysin ulos teltasta. Oli aikainen aamu, mutta aurinko oli jo korkealla Lapin taivaalla. Taivas oli sees ja kevyt tuulenvire sai järven pinnan kimmeltämään häikäisevän kirkkaassa valossa timanttikruunun lailla. Seisoin rannalla ja hengitin syvään. Rikkumaton luonnonrauha tyynnytti mielen tehokkaammin kuin korkeakoulutettu terapeutti. Käännyin lopulta teltalle päin ja silmäni osui maassa olevaan muovipussiin. Makkarapaketin kuoret, hajalle revityt. Makkaran murentakaan ei ollut jäljellä.

- Pakko saada pari kalaa, kun meni ne makkarat. Reiskalla oli virveli matkassa. Hän laski siimaa veteen samalla kertoen edellisen Paatarin retkensä huimista saaliista. Kuulosti siltä, että tynnyrillinen taimenta oli ainakin vedelty.

Melottiin rauhallista tahtia lounaan suuntaan, Lemmenjoen suistoa kohti. Leppeä myötätuuli avitti matkantekoa. Melalla tarvitsi työnnellä vain kevyesti lisävauhtia.

”Huomasitko mihin Ahtisaari matkusti ennen kuin oli edes virkavalaansa vannonut?”  Ynähdin vain vastaukseksi. Taas se alkaa.
”Sveitsiin Bilderberg-kokoukseen! Joko arvaat, ketkä tätäkin maata oikeasti hallitsevat? Sinne kun pääsisi aidan taakse seuraamaan, keitä kokoukseen marssii niin alkaisipa ihmisten silmät aukeamaan.”
Estonia upotettiin torpedolla. CIA ampui Kennedyn. Kuntien asiat päätetään vapaamuurarien looseissa. Reiska tunsi lukemattoman määrän salaliittoteorioita ja uskoi niihin kaikkiin. Suljin silmäni ja korvani ja vannoin itselleni, että en anna äijän jaarituksen pilata reissuani.

Lemmenjoen suu näytti yhtä aikaa pelottavalta ja huikean kauniilta. Joki oli kuljettanut vuosisatojen saatossa mukanaan valtavan määrän hiekkaa ja kasannut sen matalikoksi joen suulle. Takana nousivat puuttomat vaaranrinteet. Heti matalikolta järven pohja putosi äkkijyrkästi syvyyksiin. Vaikka aallot eivät olleet korkeita, ennemminkin maininkeja, ne nousivat hiekkasärkkään törmätessään hurjiksi kuohuiksi. Ohjasimme veneen sydän pamppailen kuohujen läpi joen uomaan.

Joki osoittautui vaikeaksi edetä ja käänsimme kanootin pian takaisin alavirtaan. Ihan turhaksi ei kierros kuitenkaan jäänyt. Reiska onnistui pyytämään joen suulla olevasta montusta pari hyvän kokoista taimenta kirkkaalla lipalla.

 

Bongarimummo

Järven etelärannassa oli vene. Se oli lappalaismallinen pitkä jokivene. Siihen oli sidottu koira, lapinpystykorva. Perälaidassa oli parinkymmenen hevosvoiman moottori. Ihmettelimme ääneen kuinka huolimattomasti vene oli rantaan vedetty.

”Joku kalamies näkyy olevan tuolla saaressakin.” Reiskalla oli ikäisekseen tarkat silmät. Joku toden totta huiski saaren rannassa. Lähestyessämme saarta huomasin hahmon kiipeävän kalliolle ja heiluttavan edelleen käsiään.
”Hitto!” Nostin melan vedestä syliini ja nauroin ääneen. ”Se vene on karannut tuolta tyypiltä!”

”Tyyppi” ei ollut mikään kalamies. Eikä edes mies. Hän oli hädin tuskin puolentoista metrin mittainen pyöreä lappalaismummo. Oli tullut saareen bongaamaan lintuja. Pohdiskelimme yhdessä hänen kanssaan, kuinka vahinko oli käynyt. Veneeseen jätetty koiraraukka oli tietysti ikävissään hyppinyt ees taas maihin ja veneeseen. Lopulta tuuli oli vienyt veneen.

Veimme mummelin rivakasti meloen veneelleen. Luulimme koiran olevan ylitsevuotavan onnellinen. Vielä mitä! Se kiersi vartin emäntänsä ympäri haukkuen tämän pataluhaksi. Jättää nyt hänet tuolla lailla yksin seilailemaan! Saatuaan koiran lopulta tyyntymään bongarimummo otti meidät hinaukseen ja olimme muutamassa hetkessä leiripaikalla.

 

Kupit nurin

Seuraavana aamuna heräsin tukalaan kuumuuteen. Kömmin ulos. Sää oli lämmennyt edelleen. Täydellinen t-paitakeli. Mikä parasta, hyttyset eivät olleet vielä ehtineet lisääntyä kylmän alkukesän jälkeen.

Reiska oli jo jalkeilla ja laitteli kalavehkeitä kanoottiin. Hän huomasi ihmettelevän ilmeeni.
”Kato nyt sitä peijakkaan nokivarista!” Reiska viittasi hiekalla lojuvaan muovikassiin.
”Pussi oli kivenkolossa järvessä, suu tiukasti solmussa ja kivi painona. Ihme elukka! Meinasin käydä pyytämässä taimenen tilalle.”
”Onhan meillä niitä säilykkeitä”, yritin, mutta Reiska piti päänsä ja hyppäsi kanoottiin. Satakiloisen miehen painosta keula nousi lähes pystyyn.

Makasin hietikolla puoliunessa, kun havahduin ääniin. Nousin ja katselin järvelle. Kanoottia ei näkynyt. Otin vauhtia ja pyrähdin viereisen rantakallion päälle. Pysähdyin äkisti ja henkäisin kauhusta. Kanootti oli järvellä nurinpäin. Reino makasi poikittain kanootin pohjan päällä puolittain vedessä.

”Ui tänne”, huusin, kun sain puhekykyni takaisin. Tuuli oli vienyt miehen jo melko kauas enkä tahtonut saada vastauksesta selvää. Ymmärsin kuitenkin, että hän aikoi antaa tuulen kuljettaa itsensä vastarannalle.

Mittailin etäisyyttä järven ja yli ja pakokauhu sai uudestaan vallan. Tuuli puhalsi vinottain järven yli. Kestäisi useita tunteja ennen kuin hän olisi toisella puolen. Vesi ei voinut olla kymmentä astetta lämpimämpää. Siitä ei voisi selvitä mitenkään!

Pakotin itseni rauhalliseksi. Pystyisin kyllä uimaan veneelle, mutta jääkylmässä vedessä ei kauaa kykenisi toimimaan. Liivit olivat kanootin alla. Halvatun mies ei ollut pukenut edes omaansa ylleen. Tähyilin järvelle. Ei näkynyt muita veneilijöitä. Oma rantamme oli asumaton. Taloja ei ollut kuin vastarannalla. Paras mahdollisuus oli lähteä juoksemaan rantaa pitkin tielle päin ja toivoa, että edes joku kalamies olisi liikkeellä. Jollei muu auttaisi, menisin maantielle asti ja pysäyttäisin ensimmäisen auton.

Järvellä ei ollut ristin sielua. Tulin jokisuuhun ja maasto muuttui viheliäiseksi. Kallionyppylöitä, suota ja pusikkoa vuoron perään. Juoksusta piti hellittää välillä, ei auttanut mikään. Vilkaisin kelloa. Yli tunti mennyt. Pala nousi kurkkuun. Yritin vaihtaa taas juoksuksi. Äkkiä huomasin vasemmalla hökkelin ja suuntasin sinne. Ovi aukesi ja ulos tuli pelottavan näköinen ilmestys. Vanha äijä, jolla oli ruokkoamaton hartioille yltävä tukka ja yhtä pitkä parta. Nyt ei auttanut arastella. Selitin yhä huohottaen tilanteen.
”Eihän sulla ole puhelinta?”
”Ei, mutta auto on”, sanoi ukko ja meni turhia kyselemättä autotallin virkaa toimittavalle liiterin näköiselle rakennelmalle.

Kurvasimme ensimmäisen tien varren mökin pihaan. Juoksin koputtamatta sisään. Mökissä oli vain ikäloppu vanha mummo. Yritin kysellä tiesikö hän, keitä asui järven vastarannalla näkyneissä taloissa. Mummo katsoi minua mykkänä ymmärtämättä sanaakaan. Näin pöydällä lankapuhelimen ja tartuin siihen lupaa kysymättä.
”Hätäkeskus” kuului langan päästä. Yritin koota ajatukseni ja selitin tilanteen niin selkeästi kuin siinä kunnossa pystyin.
”Voitko opastaa paloauton oikeaan paikkaan?” kysyi hätäkeskuksen nainen.
”Minähän sanoin, että juoksin 15 kilometriä pitkin korpea! Kattokaa kartasta, mitä ne talot siellä vastarannalla on, sinne se pitää laittaa!”
”No minä taidan hälyttää lentokoneen. Odota siinä puhelimen ääressä, poliisi soittaa kohta.”

Pyörin tuvan lattialla ympyrää ja odotin soittoa kelloon vilkuillen. Puolitoista tuntia! Reino on kohta mennyttä.
Poliisi soitti lopulta ja tuntui osaavan asiansa paremmin kuin hätäkeskus. Viime mainittu olikin kuulemma Rovaniemellä asti. Minulla oli vain onneton GT-kartan kopio ja yritin sen avulla selvittää onnettomuuspaikan sijainnin.

Samassa tupaan pöllähti nuori mies. Tämä osoittautui olevan mummon pojanpoika. Hän tarttui rivakasti toimeen. Ensin mies yritti soittaa näkemiini taloihin ja manasi, kun kummastakaan ei vastattu.
”Mulla on tuossa jokirannassa vene. Ei mene kuin hetki niin olen järvellä. Soitan, jos löydän kaverin.”
”Soitat? Ei siellä ole kenttää.”
”Meillä on kuule vielä vanhat NMT:t, niillä kuuluu kyllä.”

Seuraava tunti oli elämäni pisin. Valmistauduin henkisesti kuulemaan huonot uutiset. En voinut uskoa, että Reino voisi sinnitellä liukkaan kanootinpohjan päällä näin kauan. Kun puhelin ikuisuuden kuluttua soi, kaappasin sen salamannopeasti käteeni.
”Löysin sen sun kaveris! Täällä ollaan jo rannassa ja viritellään nuotiota.” Polveni pettivät ja valuin lattialle istualleni.

Leirimme oli vähän aikaa maailman keskus. Nuori mies haki minut ja vei leiriin. Heti hänen poistuttuaan paikalle pyyhälsi postivene, joka sekin oli hälytetty etsintöihin. Postin kululla ei tuntunut tänä päivänä olevan minkäänlaista kiirettä. Keiteltiin nokipannukahvitkin. Vasta postimiehen lähdettyä jatkamaan kierrostaan saapui luvattu lentokone, teki kaarroksen ja laskeutui kauniisti järveen. Nämä miehet eivät jääneet tarinoimaan, ottivat vain kuittauksen papereihinsa ja nousivat taas ilmaan.

Lopulta seisoimme nuotiolla kahdestaan. Niin vähäpuheisena en Reinoa tämän reissun aikana ollut nähnyt. Viimein hän aukaisi suunsa.
”Taitaa olla minun viimeinen pohjoisen reissu.”

Siihen minulla ei ollut mitään lisättävää. Loin vain vaitonaisena katseeni maahan. Hietikolla oli säilykepurkki. Sikanautaa. Nappasin sen käteeni. Kannen olin leikannut purkinavaajalla puoliksi auki ja taivuttanut takaisin kiinni. Nyt lippa oli pystyyn käännettynä. Kääntelin purkkia ihmetellen. Se oli nokittu putipuhtaaksi. Vain kiintonaisen kannenpuolikkaan alle oli pikkuisen lihaa jäänyt.

Kauempaa rannalta kuului vaimeaa korpin raakuntaa. Olin aivan varma, että se nauroi.

 

Jälkipuhe

Vuosia myöhemmin Erälehdestä silmiin osuivat tutun näköiset kasvot. Tukka oli kammattu taakse ja parta suittu, kuvan ottoa varten varmaan. Artikkelin luettuani olin varma, että kyseessä oli sama mies, johon olin törmännyt. Esittelyt jäivät aikanaan tekemättä. Mies oli erakko nimeltä Timo Laurila ja artikkeli oli hänen muistokirjoituksensa. Laurila oli Inarissa laajalti tunnettu nimellä Väinämöinen. Elämässään pettymyksiä kokenut mies oli sairastellut paljon. Työkyvyttömyyseläkkeelle jäätyään hän oli päättänyt muuttaa hankkimalleen erämaapalstalle lopuksi elämäänsä. Hän rakenteli tontilleen kaikenlaista kojua ja pytinkiä. Työn alla oli kunnon hirsimaja vanhuuspäiviä varten, kun vakava sairaus vei miehen ennen aikojaan.

Matti Makkonen

Pöyrisjärvi on hieno kesävaelluskohde

Silmiä hivelevän kaunista hiekkarantaa riittää, eikä pelkästään Pöyrisjärven rannalla, vaan myös lukuisten muiden järvien rannoilla. Pisin yhtenäinen 2 km pitkä hietikko on Oivuksenselän kohdalla keskikesästä alkaen, mikäli kesä on normaali, jolloin veden pinta ei ole korkealla. Kauniissa katajikoissa on jopa 800-vuotiaita katajia. Toisaalta alueella on suuria puuttomia, osaksi märkiä tundramaita ja palsasoita. Kiipeilymahdollisuus parille tunturille, mutta muuten maasto on helppoa ja hyväkulkuista. Suomen suurimmat hietikot ovat tällä alueella. Osa jutun asioista liittyy aikaisempiin vaelluksiin, osa Kumpen järjestämään vaellukseen 2015.


Hiekkaa näkyy kaikkialla, kuva PP


Pohjois-Karjalan Tunturikerho Kumpe teki elokuun alussa 2015 viikon vaelluksen, jonka reitti oli pääpiirteissään seuraava:

1.    Menopäivä: Näkkälän kylän Pöyrisjärvipolun P-paikalta itään Palkisoivin yli ja Hanhikurun kautta pienen järven rannalle noin 7 km:n matka. Heti alussa pääsimme ihailemaan Suomen suurimman hiekka-alueen selänteitä ja järvimaisemaa. Välillä oli tihkusadetta, josta ei haittaa ollut, joten alkuperäisen suunnitelman mukaisesti nousimme tunturiin. Seuraavan päivän kuluessa sää rupesi paranemaan.
2.    Ensin leiristä polkua seuraten Ainuppivaaran lakea kohti, mutta viimeisen painanteen jälkeen suoraan kohti Totajajärven eteläpäätä, sitä järven tuntumassa pohjoiseen, edelleen Muotkajärven ohi Seigamarastolle ja poroaidalle. Aidan tuntumassa puron ylityksen jälkeen siirrymme Naapanmellalle ja siitä Pöyrisjärven autiotuvalle. Tuvalle ei pääse, ennen kuin jalat on pesty, sillä Jierstijoen suu on syvä, mutta järven puolelta pääsee kahlaamaan hiekkasärkkää pitkin tuvalle. Perusleiri, telttakylä, tehtiin tuvan lähelle selänteelle. Kokonaisuudessaan tätä hienoa itäistä reittiä voi suositella muillekin. Matkaa kertyi noin 15,5 km.
3.    Päiväretkipäivä itäpuolelle päivärepuin: kohteina mm. Naapanmellan dyynialue, saamelaisten kesätuvat, Rossinjärven ranta-alue ja poroerotusaita (käytetään vain vasanmerkintään). Alueen kasvit kiinnostivat ja kohteista löytyi myös tarina-aiheita. Matkaa kertyi noin 10 km.
4.    Päiväretkipäivä tunturiin: Buolžžat - hieno harjukokonaisuus, Termisvaara Norjan rajakulmassa, koukkaus uudelleen harjualueelle takaisin tullessa. Tarina-aiheina olivat paitsi kasvit ja eläimet, myös harjualueen synty, muodot ja kehitys. Matkaa kertyi noin 17 km.
5.    Päiväretkipäivä Pöyrisjärven länsipuolelle ja osaksi pohjoiskulmaankin. Kohteina olivat hiekkarannat, harjut, Rovaniemellä edessä näkyvät Pappilanhamina ja Ruumissaaret, niiden nimien tausta ja eräät ihmiskohtalot järven alueella. Norjan rajalle siirryttäessä lounaspaikalla tarinoimme vanhoista postireiteistä ja postin kulusta. Matkaa kertyi 18 km.
6.    Paluureitille lähdetään seuraamalla aluksi Pöyrisjärven ”valtatietä”, sitten sen länsipuolella harjuselännettä, josta Pohjois-Paallojärven etelärannalle yöpymään. Matkaa kertyi noin 15 km.
7.    Tästä oli enää 1,5 km autoille, jolloin pääsimme paluumatkalle aikaisin aamulla.
Yhteensä karttamatkaa kertyi 83 km. Korkeuserojen ja maastokertoimen kanssa tällä alueella tuli vain 3 km lisää eli kaikki yhteensä 86 km.


Kartat

1)    Maastokartta V424, 1:50000. Paras valmiista kartoista.
2)    Enontekiö, opas- ja virkistyskartta 1 : 100 000.
Itse teetin Joensuun Maanmittaustoimistossa A1-kokoisen tulostekartan, joka kattaa suuren alueen, mutta kartta on värittömämpi, kuin maastokartta. Siitä skannasin tiedostoiksi pari A4-kokoista otetta, joissa näkyi käyttämämme alue, paitsi Pöyrisjärven länsipuolinen alue, josta tein Kansalaisen karttapaikan karttojen ja Power Pointilla yhdistelemällä tarkemman erikoiskartan, jonka avulla pystyi hyvin katselemaan kuivempia reittejä muuten soisella alueella. Karttatiedostot olivat tarpeen, jotta karttoja pystyi tummentamaan ennen jakamista sähköpostin kautta vaeltajille.


Lähtöpisteemme Näkkälä

Näkkälän kylä on valtakunnallisestikin merkittävä kulttuurihistoriallinen paikka. Talot ovat pääosin järveen työntyvällä niemellä. Kumpuilevassa maastossa asumuksia ympäröivät niityt ja perunamaat. Kylän ympäristössä näkyy runsaasti vanhoja peuranpyyntikuoppia. Näkkälässä ei ole muita matkailupalveluita, kuin Näkkälä Safaris & Eräpalvelut, jolla on tarjolla kolme mökkiä rantasaunoineen. Koska kaikki rantasaunat olivat käytössä, hyvin palvelualtis yritys järjesti meille telttasaunan viimeiseksi yöksi Pohjois-Paallojärven etelärantaan.
Näkkälästä vie vanha polkutie Hetan kirkolle ja maastoura Pöyrisjärven kesätuville. Se oli ennen tärkeä kauppa- ja talvitie Enontekiöltä Kautokeinoon ja edelleen Altan markkinapaikkaan Jäämeren rannalle. Kylän edustalla, Näkkäläjärven rannalla, on noin 3,5 metriä korkea kivilohkare, joka on ollut perimätiedon mukaan (ja ehkä edelleenkin) lappalaisten seita- eli uhrikivi. Sille on matkaa noin kilometri sivutietä pitkin. Pöyrisjärven tupien lisäksi maininnan ansaitsee Kalkujärven Lapinkylä, saamelaisten kesäkylä Pöyrisjärveltä 10 kilometriä koilliseen sekä idempänä Naltijärven kesäpaikka.

 

Sunnuntailounas Muotkajärven kohdalla

 

Jierstijoen suu kierrettiin Pöyrisjärven hiekkasärkkää pitkin


Pöyrisjärvi

Pöyrisjärvi eli Bievrrášjávri (pinnan korkeus 418 m mpy) jakautuu melkein kahtia niemien ja saarten vuoksi. Suurimman selän pituus on 6 km ja suurin leveys on 4 km. Pöyrisjärven tuvalta matkaa rajalle Tierbmesvárrille (616 m) on 5 km ja erämaan korkeimmalle tunturille Jierstavárrille (646 m) 7 km. Muissa suunnissa maasto on matalaa. Tasaisuus näkyy myös järven mataluutena. Suurin syvyys 18 m löytyy Oraviniemen ja Säksärinniemen välistä ja 15 metrin syvänne samalta seudulta Rovaniemen ja Ruumissaarten väliltä. Muuten syvimmät kohdat ovat vain muutama metri. Pöyrisjoen sekä Oivuksen rannan kohdalla on jopa puoli kilometriä leveä noin metrin syvyinen rantavyöhyke. Kotasaareen ja Isosaareen pystyisi melkein kahlaamaan.

Järveä ympäröivien suurten soiden välissä on pienehköjä kuivan maan saarekkeita, mutta lännempänä tunturikoivua kasvavia harjuja ja moreeniharjanteita. Norjan puolelta rajatunturille, Termisvaaralle, näkyy samantapainen, mutta pienempi Bajasjavri. Saamelaisten mieltymys alueeseen näkyy mm. kesätupien rykelmänä Sengajoen lompoloiden rannalla. Pöyriksen hiekkarannoilla näkyy lisäksi selvästi ihmisen tekemiä kivikasoja. Niiden takaa ammuttiin ennen alleja, pilkkasiipiä ja muita vesilintuja, kun ne muuttomatkallaan laskeutuivat houkutuslintujen viereen.

Itse Pöyrisjärvi on laskujoesta huolimatta vanhan saamelaistarun mukaan sai'vâ, ”kaksipohjainen saivo”, jonka välipohjan aukon kautta pääsee maanalaiseen maailmaan. Pöyrisjärven pohjoispuolella on karttaan merkkaamaton Palosaivo, jonka rannalta löytyy valkoinen palvoskivi. Pyhiä seitakiviä, joista suurin on parimetrinen pyöreähkö lohkare, löytyy myös kapean salmen takaisen Mustalompolon rannalta. Muitakin seitakiviä on monin paikoin järven ympäristössä. Näihin paikkoihin sekä Pappilanhaminaan ja Ruumissaareen liittyy kuulemma sekä mukavia että karmivia tarinoita. Taikauskon karsimiseksi Enontekiön kirkkoherra rupesi aikoinaan pitämään jumalanpalveluksia ja kitkemään ”pakanallisia tapoja” Pappilanhaminan vieressä olevan hiekkatörmän äärellä. Paikannimi tulee siitä, että pappi soudettiin järven yli tähän ”satamaan”.


Kalastus voi onnistua

Pöyrisjoki ja useat muut alueen joet sopivat mainiosti perho- ja viehekalastukseen. Pöyrisjärvi on myös kalarikas. Kalaan tultiin ennen vanhaan myös eteläisemmille Vuomajärville ja Olkojärvelle. Vuomajärvelläkin on vanhoja rauniorakennuksia. 200-300 g painava siika on pääkala, harjus, hyvän kokoinen ahven, made ja hauki ovat myös tavallisia saaliskaloja, taimenkin joskus ja jopa lohi on mainittu. Alueella ovat voimassa normaalit jokamiehen oikeudet ja kalastussäännöt. Yksi vaellusryhmästämme hankki luvan puhelimella päiväksi ja saalista ei voi moittia. Hänellä oli välineet mukana. Niinpä hän harkitseekin joskus Pöyrisjärvelle tuloa ihan kalastusmielessä.

 


Tapio innostui kalastamaan, kuva PP



Euroopan suurin suojelualuekokonaisuus

Norjan kansallispuisto Øvre Anarjohka ja Lemmenjoen kansallispuisto muodostavat yhdessä Euroopan suurimman ”yhtenäisen kansallispuiston”. Suojelualuetta laajentaa lisäksi Lemmenjoen kansallispuiston kyljessä oleva Puljun erämaa-alue ja Suomen ”hauiksessa” sijaitseva Pöyrisjärven 1280 km2:n erämaa-alue. Eikä kaukana Pöyrisjärven länsipuolella ole Tarvantovaaran erämaa-aluekaan. Erämaa-alue ei ole täysin suojeltu, vaan perinteistä taloustoimintaa voidaan harjoittaa esteettä. Patikoinnin lisäksi on hyviä mahdollisuuksia kanoottiretkeilyyn, kalastukseen ja maastopyöräilyyn. Retkeilijälle erämaa-alueella toimiminen on vapaampaa kuin muilla suojelualueilla. Tulenteko on sallittu vapaasti pienistä maapuista ja risuista, paitsi metsäpalovaroituksen aikaan. Lapissa näitä erämaa-alueita on tusina, yhteensä lähes 15000 km². Niistä kolme sijoittuu Enontekiön kuntaan.

Pöyrisjärven kaakkoispuolelle sijoittuu iso soidensuojelualue, Pöyrisvuoma, yksi Enontekiön suurimmista soista ja Suomen arvokkaimmista palsasoista. Palsat ovat turvekumpuja, joiden sisällä on kesälläkin jäätä. Vetisellä Pöyrisvuomalla on useita palsa-alueita, joista suurin on pari kilometriä pitkä ja leveimmillään yli kilometri. Suolla on 50 palsaa. Lisäksi seudulla on useita muitakin palsasoita. Niiden palsat ovat yleensä pitkiä ja matalia, mutta paikoin muutaman metrin korkuisiakin. Entisaikaan palsat kasvoivat vuosi vuodelta lisää korkeutta, koska talvella turpeen sisään muodostunut jää suli kesällä turvekummuin pinnasta vain puoli metriä. Syynä oli se, että turve on hyvä eriste. Nykyisin palsat ovat madaltumassa ja osa on jo romahtanut ilmaston lämpenemisen seurauksena, mutta vielä niitä voi ihailla jonkun aikaa. Tutustuimme Jierstijoen varren palsasuohon, mutta näimme samankaltaisia myös Pöyrisjärven länsipuolella.

 

Jierstijoen palsasuo



Pöyrisjärven erikoislaatuisuus

Se on Suomen suurin hiekka-alue ja Suomen kuivimpia alueita. Aukean maaston vuoksi tuulieroosio on paikoin voimakasta. Dyynejä on eniten Pöyrisjärven pohjoispuolella, mutta hiekka näkyy lähes kaikkialla maisemassa. Pääosin tasainen maasto on melko helppo kävellä. Kivikoita on hyvin vähän ja nekään eivät ole varsinaista rakkakivikkoa. Tunturirinteet ovat loivahkoja, mutta harjuilla on lyhyitä ja jyrkkiä rinteitä. Hankalimpia ovat vetiset suot ja tiheät koivupusikot, jollaisia emme tosin etsineet.

Maastossa näkyy laajoja tuulen auki repimiä paljaita hietikoita, joiden reunoilla on ns. tuulenpurtoja eli paljaan maan ulokkeita, joista aukot yhä laajenevat. Jopa satametrisiä ”hiekkalaatikoita” löytyy paikoin. Maaston kulumis- eli eroosioalueet johtuvat alkuaan porojen palkimisesta, mutta nykyisin moottoriajoneuvotkin edistävät kulumista. Poron koparat ovat vuodesta toiseen rikkoneet jäkäläistä maanpintaa ja tuuli on sitten jatkanut eroosiota. Näkkälän eteläpuolelle asti kasvaa mäntymetsää, mutta Näkkälästä Pöyrisjärvelle kasvaa harvaa puistomaista tunturikoivikkoa. Pöyrisjärven pohjoispuoli on käytännössä puutonta tundraa. Hiekka-alueilla kasvaa paikoin tiheitä kauniita katajapensastoja. Lentohietikoihin ja dyyneihin tutustuimme Naapanmellalla ja lännempänä harjualueella ja ne kyllä saivat osakseen ihailua ja ihmettelyä.

Naapanmellan katajikkoa

 

Tuoksuvat vanamokasvustot olivat yleisiä, vanamo kasvaa paikoin paljaalla hiekallakin

 

Naapanmellan erikoismaisemaa, kuva SK

 


Naapanmellan dyyneillä on käynnissä jatkuva muutos


Pöyrisjokiko on hankala ylittää?

Muista alueen joista ja puroista ylityspaikka löytyy yleensä vähän etsimällä. Mutta Pöyrisjoenkin voi ylittää mukavasti heti Pöyrisjärven luusuasta. Paras ylityspaikka on hiukan mönkijän jäljistä järven puolelle, jossa vettä oli 2015 polveen saakka, vaikka vesi oli normaalia korkeammalla. Tämän kuulimme pyöräilijäporukalta, joka pysähtyi hetkeksi autiotuvan pihalle. He olivat ajaneet sen jälkeen Oivuksenvuoman suoalueen rantahietikolla nilkkasyvyisessä vedessä kaksi kilometriä, ennen saapumista Naapanmellan poluille. Koko Pöyrisjärven jokineen voi kiertää Suomen puolella järven pohjoispuolelta Norjan rajan tuntumassa, mikä on hyvä vaellusvaihtoehto 7-8 päivän ajalle, jos lähdetään liikkeelle Kalmakaltiosta, kävellään Pöyrisjärven pohjoispuolitse ja jatketaan Hettaan asti. Mielenkiintoinen lyhyempi reitti on Pöyrisjärven tuvalta edellä mainitun Pöyrisjoen yli ja jatkamalla pohjoiseen osittain hiekka-alueilla. Kalkujärven talvikylän kautta kiertämällä ja viimein Norjan rajan tuntumassa liikkuen löytyy hyvät reitit takaisin Pöyrisjärven tuvalle.

Kalmakaltiossa Retkeilykeskuksen kohdalla Käkkälöjoen yli vie polkusilta. Siitä on helppo suunnata pohjoiseen tai luoteeseen Pöyriksen erämaahan. Polku johdattelee pohjoiseen Naltijärven kesäpaikkaan. Myös joen itäreunaa pääsee polkua Naltijärvelle. Joki on monin paikoin helposti ylitettävissä. Useampaa kiinnostikin uusi vaellus siten, että osa porukasta lähtisi Hetasta Pöyrisjärven suuntaan, osa siirtyisi autoilla Kalmakaltioon ja auton avaimia vaihdettaisiin puolivälissä.

Näkkälästä Pöyrisjärvelle menevä polku on maasturilla ajettava. Paikallisilla on Pöyrisjärven rannalla vanhoja kesätaloja ja kalamajoja, joille polku haarautuu, mutta pääpolulta ei voi eksyä. Näkkälästä tullessa hyvä vaihtoehto on myös siirtyä tieltä harjulle, kun tie ylittää sen ja kävellä sitä pitkin aina järven eteläpäähän asti. Harjualueella ja sen länsipuolella on lukuisia hienoja telttapaikkoja. Kaikkia mönkijäuria ei ole kartalla. Suolla mönkijäura on usein pehmeä ja mutainen, mutta mutaiset paikat on helppo kiertää sivulta. Lisäksi on paljon poropolkuja, mutta ne hajoavat aina maastoon, joten niitä ei kannata seurata, elleivät mene suoraan haluttuun suuntaan.

Maisemat ovat erilaiset kuin Lapissa yleensä. Jierstivaaralla ei ole muuta erikoista, kuin se on alueen korkein kohta. Samoin Norjan rajalla oleva Termisvaara on helppokulkuinen näköalapaikka.  Avaraa maisemaa korostavat ympäristössä siintävät loivat tunturinselänteet. Vähäinen tunturikoivikko ulottuu leveissä laaksoissa pohjoisemmas muuttuen vähitellen tundraksi. Järven rannoilla entisen poropaimentolaisuuden muovaamassa kulttuurimaisemassa harmaat rakennukset ja turvekodat antavat vähän vaihtelua muuten puuttomaan järvenrantanäkymään. Entisaikaan koivikkoa oli vähän enemmän, mutta sitä on kauan käytetty polttopuuksi. Pöyrisjärvi katkaisee leveän, lounaasta koilliseen suuntautuvan harjuvyöhykkeen. Pohjoispuolen harjut kuuluvat valtakunnalliseen harjujensuojeluohjelmaan.

 


Buolžžatin harjumaisemaa

 

Korkealta harjulta avautui myös kaunis maisema.

 

Yksi monista hiekkarannoista.

 

Maanselän vedenjakajaseutua

Hetassa metsää hallitsee mänty, mutta kasvillisuus muuttuu pohjoiseen mentäessä koivikon kautta tundraksi. Männyn pohjoisraja on suunnilleen leveyspiirillä 68,5 °N, mutta suora se ei ole ja ehkä jonkinlaisena jäänteenä hajamänniköitä voi löytyä pohjoisempaakin laaksoista ja jopa rinteiltä, vaikka alempana kasvaa koivua. Tuhansien vuosien takaisen lämpökauden aikaisia männyn juurakoita ja runkoja voi löytää vielä nykysoista ja -järvistä ihan lahoamattomina, mm. Jierstivaaran ja Raaskaltiojärven välistä suosta. Pöyrisjärven rannoilla juurakoita on ihan ohuen maan alla. Hyviä löytöpaikkoja ovat mm. Termisjärvet ja Naapanjärven lähipuro. Nykyisin metsänraja on hiljalleen siirtymässä uudelleen pohjoisemmas.

Keski-Lapin koivikot nousevat rinteillä nykyisin n. 400 m:n korkeuteen ja aitoja arktisia kasvilajeja on vain nimeksi, sillä metsälajit vallitsevat. Vasta metsänrajan pohjoispuolella on aitoa tundran meininkiä. Tällaisia alueita, joilla paljakka johtuu pohjoisesta sijainnista, on eniten Utsjoen Paistuntureilla ja Kaldoaivissa sekä Pöyrisjärven ja Käsivarren erämaa-alueilla. Merkkejä ilmaston lämpenemisestä näkyy kaikkialla tuntureilla ja metsänrajalla. Kun olen käynyt Haltilla muutaman kerran, jo muutaman vuoden sisällä olivat ennen yleiset loppukesän lumikentät hävinneet kokonaan 2003. Männyn puuraja on siirtynyt 1900-luvulla jo yli 30 km pohjoiseen.

Metsänrajan muodostaa siis tunturikoivu, mutta männyn taimia näkyy yhä enemmän, jopa tunturien ylärinteillä. Niiden latvassa on hyvin kasvanut kohtalaisen pitkä kerkkä. Kun mäntypioneerit saavuttavat lisääntymisiän, ne pystyvät siirtämään metsänrajaa pohjoisemmaksi varsin tehokkaasti. Käynnissä oleva ilmiö ei kuitenkaan ole ainutlaatuinen tai poikkeava.
Metsänraja oli 5000 vuotta sitten lämpökauden lopulla 80 km nykyistä pohjoisempana. Myös 1000 vuotta sitten oli lämpimämpää, jolloin monen puulajin raja oli nykyistä pohjoisempana. Vakaata tilaa ei ole olemassakaan, mutta nykyinen muutos on poikkeuksellisen nopea. Ilmaston muutokseen liittyen 2015 huhtikuun lopulla hyvää napajäätikköä ei enää ollut. Pohjoisnavan jää voi sulaa kokonaan jo muutamassa vuodessa, eikä 30 vuodessa, kuten taannoin vielä ennustettiin. Yli puolet jääpeitteestä on jo kadonnut.

Tällä tienoolla kirmasivat aikoinaan Urho Kekkosenkin porot. Suomen päämies oli jopa ”Näkkälän paliskunnan poroisäntä”, tosin leikkimielellä. Kalmakaltion seudulla Käkkälöjoen rannan hienot hiekkarinteet kai houkuttelivat rajamiehet perustamaan aikanaan vartioaseman hietatievojen tuntumaan. Autiotupakin löytyy nyt niiden läheltä. Laajat hietikot tuovat mieleen preerian tai Meksikon aavikot, mutta kaktusten tilalla ovat katajat. Rajavartioaseman tilalla on nykyisin retkeilykeskus (Lisää voi lukea netistä Tunturiladun sivuilta: Tunturilatu 2/2012). Sen lähellä on Kalmakaltio, lähde, johon eräs laajalti kauhua herättänyt porovaras kerran hukkui. Tuon tapauksen jälkeen vanha kansa kuuli usein maanalaisten jutaavan lähteelle juottamaan näkymättömiä porojaan.

Tämä seutu on aina ollut maahisten temmellyskenttää. Jopa viime vuosina ne ovat juhlineet monin paikoin. Vanhat saamelaiset puhuvat Käkkälöjoen (Geahkkilin), Suukisjoen (Tšuvgesjohkan) sekä Norjaan virtaavien Kaarasjoen (Kárášjohkan) ja Inarijoen (Anárjohkan) latvamaista erityisen kunnioittavasti. Nykyisin maastoauto- ja mönkijäuria polveilee myös pyhien paikkojen päällä. Pöyrisjärven seutu on vanhaa asuinaluetta. Kaikkein eniten löydöksiä on tehty Pöyrisjärven ympäriltä. Ei ole siten ihme, että myös seitoja ja muita palvontakohteita on alueella runsaasti.


Lintuja

Alkukesällä teltassa unen tuloa voi viivästyttää Lapin satakielen, sinirinnan taitava lurittelu. Minun, kuten monen lintuharrastajankin mielestä se on Suomen paras laululintu. Osa pitää parempana luhtakerttusta, jonka laulussa on samoja vivahteita. Etelän kuuluisa laulaja satakieli ei se pärjää alkuunkaan todellisille taitureille, eikä myöskään monen arvostama ”huutaja” mustarastas. Me näimme mm. kivitaskuja, niittykirvisiä, västäräkkejä, urpiaisia ja muutamia sinirintoja pensaikoissa, tosin loppukesällä melkein mykkänä, mutta ruosteenpunaiset pyrstön reunat paljastavat sinirinnan. Kapustarinta kyllä ääntelee; se viheltää valittavaa sointiaan avomailla ja jos oikein herkälle päälle sattuu, niin voi se päästää pienen lurituksenkin. Liro, suokukko, taivaanvuohi, tylli, mustaviklo, vesipääsky, kirviset, monet ranta-, suo-, kahlaaja- ja vesilinnut kuluvat alueen lintuvalikoimaan, mutta loppukesällä niitä ei paljon havaita. Suomessa pesivistä 29 kahlaajasta täällä pesii 21 ja 17 vesilintulajiakin on löydetty.

Tavallisten sorsalintujen lisäksi alueen vesistöistä voi löytää allin, mustalinnun ja uivelon. Pari joutsenta näkyi lentämässä ja ruokailemassa. Hieno tuttavuus oli autiotuvan vieressä pienemmällä järvellä pesivä kaakkuripariskunta, joka voi lipua perheineen melko lähellekin katselemaan vaeltajien leiriä. Sen äänet kuluivat hyvin telttaan aamuvarhaisella. Kuulimme myös pikkukuovin hienon liverryksen tyynenä aamuna. Se on yksi hienoimpia ääniä erämaaympäristössä varsinkin, jos sattuu olemaan tyyni varhainen aamu ja usvaa veden pinnalla, kuten yhtenä aamuna oli. Ärhäkkä tunturikihu lenteli päiväretkien aikana usein ympärillämme ja pysyi vastatuuleen ihan paikallaan. Kuvan ottaminen unohtui, vaikka tilaisuus oli loistava.

Harottavin siivenkärjin liitelevä vaaran rinteellä pesivä kotkakaan ei ole ihan harvinainen, mutta vain yksi näkyi lennossa. Punakuirin havaitseminen vaatii tuuria, mutta isolepinkäisen eli lapinharakan näkee silloin tällöin. Suolla lennähtelee niittykirvisiä, keltavästäräkkejä ja ruskeaniskaisia lapinsirkkuja. Urpiaiset, sinirinnat ja järripeipot viihtyvät palsasoiden keskellä kohoavilla kangassaarekkeilla. Tunturiin noustessa lintujen määrä vähenee, mutta laella voi kohdata pulmusia, kiirunoita, keräkurmitsoja ja kalliopahtaa vartioivan piekanan sekä joinakin vuosina tunturipöllöjä. Nyt elokuussa luonto oli melko hiljainen, mutta alkukesällä kannattaisi tulla uudelleen, kun linnut ovat äänessä ja luonto muutenkin vasta herännyt tai heräämässä. Kerran olen vaeltanut alueen läpi kesäkuun alussa, jolloin luonnon vilkkaus lisäsi elämystä.

Pöyrisjärven pohjoispuolella olevan Maaterlompolon itäpuolisen harjanteen takaa yllätin sillä vaelluksella kolme kotkaa 20 m:n päästä, mutta kuinkas sattuikaan. Teltassa olevaan kameraan oli matkaa 50 m ja kotkat katosivat paikalta. Samassa paikassa kokosin vaelluskaverini kanssa isolta alueelta pieniä tikkuja nuotiota varten, teimme suojakolon mininuotiolle, paistoimme lätyt ja joimme makoisat kahvit. Polttopuuta jopa jäi. Silloin kiersimme Kalmakaltiosta Norjan rajan tuntumassa koko alueen kesäkuun alkupuolella, jolloin aurinko ei laskenut koko aikana. Luntakin oli paikoin ja Pöyrisjärven Buolžžatin ensimmäisellä harjulla ”sääskiparvi”, jonka läpi ei pääsyt ilman, että niitä ”meni henkeen”. Ne olivat tosin pehmeitä surviaissääskiä.


Pienpetoja ja pikkunisäkkäitä

Pöyrisjärven erämaa-alueen harvinaisin nisäkäs on naali, jota Suomessa elää korkeintaan muutamia yksilöitä. Naalin jäljet näin suureksi yllätyksekseni kerran maaliskuussa 2000-luvulla Pallaksen selänteen Hannukurussa, mutta se olikin ainutlaatuinen tilanne, enkä meinannut uskoa silmiäni. Kotimatkalla bussissa luin paikallislehdestä, että naali oli käynyt ladun varressa nuuskimassa jopa hiihtäjien lahkeita. Kaksi naalia oli karannut Äkäslompolosta, jossa niitä tarvittiin elokuvan teossa. Naaleja yleisempiä, mutta silti harvinaisia ovat ahma, ilves, susi ja karhu. Yleisimpiä ovat kettu sekä ”pienpedot” lumikko, kärppä ja minkki. Minkki mokoma on levinnyt joka paikkaan.

Pöyrisjärven tienoilla asustelee siis samoja pikkunisäkkäitä kuin muualla Tunturi-Lapissa. Määrään vaikuttaa ympäristö – mitä rehevämpi alue, sitä runsaampi on pikkunisäkäslajisto. Lantalaisten hiiriksi sanomat lapinmyyrät, harmaakuvemyyrät ja metsäpäästäiset ovat yleisiä. Vesipäästäiset ja vaivaispäästäiset ovat harvinaisempia. Yhden vaeltajamme telttakaveriksi lyöttäytyi heti ensimmäisenä päivänä harmaakuvemyyrä, kun hän oli ensin antanut näkkärin murusia maistiaisiksi. Niinpä hän sai otettua hyvän kuvankin tästä ystävästä. Niitä juoksenteli telttakylässä muuallakin ja olipa jonkun eväitäkin hiukan luvatta maisteltu.

 

Harmaakuvemyyrä ystävystyi helposti, kuva PP

Tunturisopuleita odotin näkeväni muutaman, koska alkuvuodesta havaittiin myyräkantojen kasvua. Ennuste ei pitänyt, mutta ehkä seuraava sopulivuosi on 2017 tai 2018 normaalin aikataulun puitteissa. Se riippuu edellisten talvien ravintotilanteesta. Sopuleilla ja muilla myyrillä on ratkaiseva vaikutus monien pohjoisten petojen ravintona. Hyvä esimerkki on tunturipöllö, joka yltyi pesimään ennätyksellisesti Utsjoella 2007 sopuleiden innoittamana. Suuri sopulikanta parantaa välillisesti myös riekon pesintätulosta, kun pedot keskittyvät helposti pyydystettäviin herkullisen pulleisiin sopuleihin. 2011 Kumpen Kevon vaelluksen aikanakin sopuleita näkyi. Se oli kohtalainen vuosi, mutta ei massaesiintymisen vuosi. Määrä vaihtelee yleensä 5 vuoden jaksossa ja suuresiintyminen 11 vuoden jaksossa.


Entisajan postireitit

Vanhat viittapolut halkoivat postireitteinä aluetta vielä 1950-luvulla yhdistäen Norjan ja Suomen. Nyt niillä ajellaan mönkijöillä, maastopyörillä ja maastoautoilla, mutta helpottavat yhä rinkan kantajan kulkua, mikäli pysyy poluilla. Yksi postitie johti Leppäjärven kautta Kautokeinoon nykyisen maantien tuntumassa. Itäisin kulki Hetasta pohjoiseen lähes viivasuoraan Näkkäläjärvelle, sieltä Tuorkottajajärven ja Kaamusjärven kautta Norjaan kohti Kautokeinoa. Leppäjärvellä asuu yhä entinen postimies, joka pystyy kertomaan kokemuksia postireiteiltään.

Tätä samaa reittiä voidaan seurata Hetasta etelään Pallas-Ounastunturien selänteen länsipuolella. Siellä näin suureksi yllätykseksi tavallisen polun varressa 1980-luvulla kilometripylväitä, jotka olivat samanlaisia, kuin ennen maantien varressa. Myöhemmin ne on poistettu ja pätkitty polttopuiksi autiotuville. Jonkun Hetta-Pallas retkipolun varren autiotuvalla olen nähnytkin näitä pätkiä, joissa muutamassa näkyi kahteen suuntaan matkaa osoittava metallinen kylttikin. Näkkälän kylän pohjoispuolella Pöyrisjärven polun varressa on yhä nähtävissä kilometripylväitä, Muutaman pylvään jälkeen postireitti poikkeaa pääpolulta ja suuntautuu edellä mainitulle Kaamusjärvelle.


Vanha postireitti merkittiin kilometripylväin. Tämä pylväs on Näkkälän pohjoispuolella:  7 km Norjan rajalle ja 32 km Hettaan, kuva SK


Muuta historiaa

Alueen runsaista esihistoriallisista muinaisjäännöksistä osa on vanhoja kivikautisia ja varhaismetallikautisia asuinpaikkoja, seitapaikkoja ja 19 kartoitettua pyyntikuoppakohdetta. Melkoinen määrä muinaisjäännöksistä sijaitsee Pöyrisjärven ympärillä. Esihistorialliset asuinpaikat olivat kai tilapäisiä pyyntipaikkoja. Löydettyjä kivisiä kärkiä ja kaapimia on käytetty pyyntivälineinä ja taljojen muokkaukseen. Nyt jo kovasti mataloituneet maahan kaivetut pystyseinäiset tunturipeuran pyyntikuopat peitettiin kevyellä katteella ja kuopan pohjalle oli mahdollisesti sijoitettu teroitettuja seipäitä tai kiviä. Peurojen lisäksi pyydettiin mm. majavia, kettuja ja karhuja. Peuran ja majavan pyynti loppui 1800-luvulla, kun ne kuolivat sukupuuttoon.

Poronhoito levisi Suomeen 1600-luvulla, kun tunturipeuraa ruvettiin kesyttämään. Ennen Norjan ja Suomen välisen rajasulkusopimuksen tekoa nykyisellä Pöyrisjärven erämaa-alueella poroja paimensivat Kautokeinon saamelaiset. 1852 säädetyn rajasulkusopimuksen jälkeen alueelle muotoutui kaksi kesämerkitysaluetta, Pöyrisjärvelle ja Kalkujärven-Naltijärven alueelle. Muinainen Peltojärven lapinkylä kuului vielä 1600-luvun alussa Kemin-Lappiin. Kylässä asuivat Enontekiön viimeiset metsäsaamelaiset, jotka kaikkosivat osaksi etelästä änkeytyneiden suomalaisten ja taloistumisen myötä, osaksi luoteesta tulleiden poro- eli tunturisaamelaisten ja kirkon aiheuttaman ahdingon vuoksi. 1800-luvun loppupuolella saamelaisasutus olikin Enontekiön kirkonkylän pohjoispuolella vähäistä.

Erään suomalaisen uudisasukkaan perustama porotalous suureni ja vähitellen uusi porokylä, Näkkälän lapinkylä, saamelaistui. Pöyrisjärvi vakiintui sen kesäpaikaksi ja kesälaidunalueeksi, kun Norjan ja Suomen välisen yllä mainitun rajasulun tehostunut valvonta esti kausimuuton Jäämeren rannalle. Pöyrisjärven tuulisissa niemissä oli helppo lypsää poroja, merkitä vasoja ja lepuuttaa hyönteisten kiusaamaa laumaa. Näiden seisotusniemien käyttö syrjäytti miltei tyystin Pöyrisjärveltä tavallisten umpikaarteiden (-aitausten) käytön vuosisadan vaihteessa. Kävimme päiväretken aikana yhdessä seisotusniemessä, Näkkälän vasojen merkintäaidassa. Siihen olisi ruvettu ajamaan poroja lähtöpäiväämme seuraavana päivänä.

 

Kesäkylään mennessä tarvittiin vetolauttaa, kuva SK

Näkkälän paimentolaissuku harjoitti Pöyrisjärvellä lisäksi tuottoisaa kalastusta. Myös suomalaiset talolliset tulivat joka kesä kalaan Pöyrisjärvelle. Enontekiön seurakunta teetti Pöyrisjärvelle 1800-luvun lopulla hirsikämpän kaikkien kalamiesten yhteiseksi asunnoksi ja hartaustilaisuuksien pitopaikaksi. Kävimme tällä Kunnantuvan kentällä järven rannassa Kenttälompoloiden laskukohdan vieressä. Paikalla on ollut sekä suomalaisten että Näkkälän porolappalaisten turvekattoisia kalakammeja. 1919 eräs Näkkälän porolappalainen rakensi Pöyrisjärvelle ensimmäisen kesätuvan. Kenttälompoloitten kentälle ilmestyi pikku hiljaa lisää rakennuksia ja jopa perunamaa. Rannan avokentällä sijaitsevat vapaasti ryhmittyneenä mm. saamelaisten vanhan kesäkylän harmaahirsiset tuvat, aitat, saunat ja kalakodat. Vanhin on 1800-luvun lopulla Hetassa rakennettu Aslak Näkkäläjärven tupa, joka siirrettiin tänne vuonna 1920. Sisältä monet tuvat ovat melko nykyaikaisen näköisiä, mutta onneksi ulkoasu on säilytetty melko hyvin. Nyt näyttää syntyvän ihan uuttakin, esim. vanhan saunan viereen uusi sauna ja vanhan ulkokäymälän viereen uusi, mutta tyyliltään tosin vanhaan kylään sopivia rakennuksia.

Lappalaisten kesäkylässä


Suomalaisten ”kausikalastuksen tukikohdassa” Pöyrisjärven Isosaaressa on Enontekiön talollisten kalakämppiä ja -kotia. Vanhimmat säilyneet turvekodat ovat kaksi 1930-luvulla tehtyä asumakotaa. Uusimmat asumakodat on tehty 1960-luvun alussa. Lisäksi kentällä on raunioita, kalakotia ja kaksi hirsikämppää. Myös Pöyrisjärven lounaisrannalla on ollut turvekotia ja kalakotia.

Pöyrisjärven käyttö oli laajimmillaan1910-1940-luvuilla suomalaisten talollisten harrastaessa sesonkikalastusta. Heidän ja porolappalaisten lisäksi muita kävijöitä olivat jutaavat suomalaistalolliset ja talollislappalaiset. Suomalaistalollisia kävi Pöyrisjärvellä porosaamelaisten pororenkeinäkin ja jonkinlaisina paimennuskumppaneina. Jutaaminen loppui täällä Norjan ja Suomen välisen poroaidan valmistuttua 1950-luvulla. Kesäasuminen poroelon lähellä ei ollut enää välttämätöntä, mutta nykyäänkin Pöyrisjärven ja Kalkujärven lapinkylissä asutaan osan vuotta. Viimeinen oikea jutaamaraito kulki Pöyrisjärvelle vuonna 1959. Tämän jälkeen Pöyrisjärven käyttö on jatkunut kalastuksena, vasojen merkitsemispaikkana ja hillanpoimintana.

 


Ilta-askareita tuvan tulentekopaikalla

 


Telttasauna hiekkarannalla kruunasi viikon vaelluksen

 


Saunassa oli kiuas vesisäiliöineen ja lauteet vihtoineen

Teksti: Jouko Koivu
Kuvat: Jouko Koivu, Sinikka Kukkonen (SK) ja Pentti Pekkala (PP).

Water Traverse Finland – kaksikon matka Suomen halki


Lähtöpäivänä satoi vettä. Joet ja järvet automatkamme varrella tulvivat paikoittain teille asti. Edellispäivänä olin saanut Fortumilta sähköpostitse varoituksen poikkeuksellisen pahan tulvatilanteen aiheuttamista patojen ohijuoksutuksista, joiden seurauksena virtaukset olivat paikoitellen vaarallisen voimakkaat. Jännitti. Pidimme hyvänä enteenä sitä, että sade parahiksi lakkasi, kun Alanteenjärven rannassa nostimme kajakkimme auton katolta alas ja purimme tavarat auton kyydistä. Päästimme kuljettajanamme olleen Hennan paluumatkalle ja rupesimme pakkaamaan tavaroita kajakkiin. Tiukkaa teki, mutta oikean pakkausjärjestyksen löydyttyä kaikki mahtui mukaan. Innokkaina työnsimme kajakkimme vesille ja suuntasimme ensin itään kohti Suomen ja Venäjän välistä rajaa; kävimme niin lähellä Venäjän rajaa kuin ilman rajavyöhykelupaa uskalsimme mennä. Matkalla rajalle näimme Veräisen pinnalla vielä jäätä, joka iltaan mennessä oli jo sulanut pois.


Lähtöpaikkamme Alanteenjärven rannalla. Kajakkimme osoittautui melkoiseksi tilaihmeeksi ja kaikki tavarat mahtuivat kyytiin

Ensimmäiset päivät olivat kajakin etupenkkiläiselle haastavia - edelliset oikeat suunnistuskertani olivat jostain vuosikymmenen takaa, eivätkä tulvavesien vääristämät vesistöjen rajat helpottaneet kartan lukua. Yhden todellisen eksymisen jälkeen (Alan helpotuksekseni palautti meidät kartalle suhteellisen vaivattomasti) otin opikseni: parempi vain olla hidas ja huolellinen kuin edetä olettamuksen nojalla. Pahimmassa tapauksessa eksyminen voisi johtaa koko matkan keskeytymiseen. Parissa päivässä pikkuruiset joet ja järvet kasvoivat toinen toistaan suuremmiksi ja myös navigointi sen myötä helpottui. Matka sujui vailla suurempia ongelmia Kajaaninjoen loppumetreille asti, missä etenemisemme pysäytti alkuillasta ukkonen. Säätiedotuksia seuranneina osasimme odottaa tuulen voimistuvan seuraavina päivinä, joten päätimme mennä hyvissä ajoin nukkumaan ja herätä aikaisin seuraavana aamuna, jotta pääsisimme mahdollisimman pitkälle ennen tuulen yltymistä.

Seitsemältä aamulla olimme jo vesillä ja tällä kertaa pelottavimman yksittäisen vesialueen äärellä. Lipuessamme Oulujärvelle ei järven läntinen vastaranta ollut paljain silmin erotettavissa horisontista. Alusta asti tuuli puri kovaa ja eteneminen oli raskasta. Yhdeksän tuntia myöhemmin rantauduimme Kuostonsaarelle jotakuinkin hallitusti äkillisesti voimistuneen tuulen hälyttävän nopeasti nostattaman aallokon saattelemana. Oli selvää, ettemme voisi jatkaa matkaa ainakaan vuorokauteen nousevan myrskytuulen vuoksi. Vuorokausi venyi toiseksi, eivätkä tuuliennusteet vieläkään kääntyneet puolellemme. Lopulta päätimme lähteä liikkeelle yötä myöten, sillä koko matkan ajan olimme havainneet aallokon rauhoittuvan iltojen kääntyessä öiksi. On vaikeaa kuvitella, minkälainen aallokko aiempina päivinä oli täytynyt olla, kun vielä keskellä yötä saimme todella taistella päästäksemme järven pohjoisrannalle. Kahdelta yöllä, hieman epävarmana tarkasta sijainnistamme kartalla, läpimärkinä, kylmissämme ja uupuneina, kiskoimme kajakin rantaan ja menimme nukkumaan. Leiriä ei pystytetty.

Lepohetki Toukka-saaren tarjoamassa tuulensuojassa varhain aamulla ensimmäisenä päivänämme Oulujärvellä

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa onnellisina siitä, että vain muutaman kilometrin päästä saisimme jättää Oulujärven arvaamattomat vedet taaksemme ja siirtyä matkamme viimeiseen osioon: Edessä oli enää 107km pitkä Oulujoki voimalaitoksineen. Voimalaitosten maitse kiertämisestä huolimatta (tuskin selvisimme yhdestäkään voimalaitoksesta alle puolentoista tunnin) matka taittui nopeasti. Kolmannen joella vietetyn päivän aamuna saavuimme Ouluun, minkä läpi pääseminen yllättäen osoittautui koko Oulujoen raskaimmaksi osioksi. Olimme jo niin kovin lähellä päätepistettämme, mutta kerta toisensa jälkeen saimme purkaa juuri pakatut tavaramme kajakista ja kantaa ensin tavarat ja sitten kajakin vielä vähän pidemmälle. Kun vihdoin, tunteja Hennan kanssa sovitusta aikataulusta jäljessä, pääsimme kaupungin ulkopuolelle ja venesataman kautta Perämeren aalloille, vaihtui koko päivän kestänyt kevyt sade kunnon kaatosateeksi kastellen meidät vielä viimeisen kerran kuin saavutuksemme kruunatakseen. Harmaan sadeverhon läpi erottui etäisesti Nallikarin hiekkaranta. Hetken kuluttua hiekka kohahti pehmeästi kajakkimme pohjaa vasten, ja vain kolmetoista päivää lähtömme jälkeen, märkinä ja onnellisina, me olimme perillä.

Linkki jälkikäteen laadittuun reittikarttaan: https://www.google.com/maps/d/view?mid=zqXlDAIwAY8I.k6fEvryaGo1A

Haluan osaltani kiittää vielä kertaalleen matkaamme tukeneita Pohjolan Kanootti Oy:tä sekä Tentsilea: Tentsilen Connect tree tent mahdollisti hyvät yöunet kostean maan saavuttamattomissa ja Pohjolan Kanootin komea kaksikko kuljetti meidät turvallisesti koko 340km:n matkan. Lisäksi lähetän kiitokseni Fortumille ja erityisesti Sepolle Oulujoen voimalaitosten veneramppien paikannusavusta (oli valtavan hauskaa sattumalta tavata Jylhämän voimalaitoksella!) sekä Kajaanissa meitä avustaneille nuorille miehille. Terveisiä myös opettajalle, jonka liikuntatunnin keskelle rantauduimme Oulussa. Valtavan suuren kiitoksen ansaitsevat luonnollisesti myös tukijoukkomme kotipuolessa, Google-kartan kanssa auttanut Sami sekä logistiikkayksikkömme Henna - kiitos! ...ja tietenkin matkakumppanini ja koko ajatuksen alkulähde, Alan, jota ilman tätä seikkailua tuskin olisi koskaan tapahtunut.

 
Brittikeksintö Tentsile toimi Suomen ympäristössä hienosti - on vaikeaa olla löytämättä sopivaa paikkaa teltan pystytykseen kun metsää on lähes joka puolella. Öisin hyödynsimme myös tilan ilmassa leijuvan asumuksemme alapuolella ripustamalla vaatteet kuivumaan itse asentamallemme pyykkinarulle.

Teksti: Kiia-Riikka Niemi

Kuva 1: Henna, kuvat 2&3: Alan

Jäähyväiset Vätsärille



Matti:
Kolme vuosikymmentä sitten olin lähdössä vaellukselle Lappiin. Kukaan retkikavereistani ei päässyt mukaan ja niinpä päätin lähteä ilman kumppania ensimmäiselle yksinvaellukselleni. Valitsin kohteeksi Inarijärven takaisen Vätsärin, joka tuolloin tunnettiin Inarin takamaina; erämaa-alueista ei puhuttu vielä mitään, niiden suunnittelu aloitettiin myöhemmin. En tiennyt paljoa Vätsäristä, toki sen mitä esimerkiksi Raimo O. Kojo Lapin retkeilyoppaassaan kirjoittaa. Tietämättömyys oli tässä tapauksessa hyväksi, törmäsin yllätyksiin. Ja jos olisin tiennyt tuon alueen luonteen, en varmaan olisi sinne yksin lähtenytkään. Vaelsin Sevettijärven tien varresta Välijärveltä Suolistaipaleeseen, Kyynelvuonoon, Surnuvuonoon, Kuoskervuonolle, sieltä takaisin Surnuvuonoon, sitten Mellalompololle, Surnujärvelle, Äälisjärvelle, Tuulijärven autiotuvalle ja lopuksi Kirakkajärvelle. Viikossa näin melko hyvin, millainen Vätsäri on: järviä, jokia, puroja, vaikeaa maastoa, hirmuisia louhikoita... Mutta siellä täällä myös mitä kauneimpia kohteita, hienoja hiekkarantoja, paratiisimaisia lampia ja hyväkulkuistakin maata. Luonto ikäänkuin ilakoi vilauttamalla vaeltajalle houkuttelevaa kauneutta kuten neito nuorukaisille. Vätsäristä tuli tuolla yhdellä käynnillä lempialueeni, jossa olen vaeltanut seitsemän kertaa, puolitoista kuukautta siellä kaikkiaan. Rakastuin Vätsärin monipuolisuuteen, siellä on kaikkea mitä voi toivoa; joskin aina päällimmäiseksi kokemukseksi jää vaeltamisen vaikeus ja raskaus, toisaalta suuri ikävä ja kaipaus takaisin.



Vastakohtien erämaa

Maisema

Maa on karu:
paljakkaa, rakkaa, morostoa, aapaa,
varpua, kiveä, mutkaisia koivuja jos niitäkän,
kuruja, auhteja, tievoja, melloja,
paikkoja joille ei muualla ole nimeäkään.

Ilma on kolea,
sanovat ilmastoa arktiseksi

avaruus kylmää ja armotonta valoa täynnä,
puhuvat etelässä yötöntä yötä ja päivätöntä päivää

ulkoinen maisema on yhtä sisäisen kanssa
siispä täällä viihtyy
elää totisesti ja itseään pettämättä tässä maassa.

Mikko Kilpi

Liisa:
Minun ensimmäinen vaellukseni Vätsäriin oli samana kesänä kuin Matin. Retkikaverieni kanssa saimme venekyydin Matti Saijetsin Onni-vävyltä Nellimistä Kultalahteen (Paatsjoen yli ei ollut vielä siltaa) ja sieltä kävelimme viikon aikana Kirakkajärvelle. Päällimmäisenä muistona reissusta on pitkät päivämatkat, maaston vaikeus, sade ja kylmyys. Varusteeni olivat heppoiset. Minulla oli ohutpohjaiset kumisaappaat. Aittojärven kämpällä kuivattelin saappaitani ja toinen saapas kaatui nuotioon. Retkikaverini tuunasi siitä puukolla nilkkurin. Jalkapohjat olivat hellinä vaelluksen jälkeen. Kuoskervuonolla telttapaikan etsiminen oli vaikeata, mutta koskaan en ole nukkunut niin hyvin kivikossa kuin silloin. Samaisena iltana, kun nuotion äärellä kuivattelimme kamppeitamme kylmästä sinisenä, tokaisin: ”Sille, joka ui nyt, kustannan kotimatkalla poronkäristykset.” Toinen retkikavereistani oli niin ahnas käristykselle, että hyppäsi hyiseen järveen ja veti viisi vetoa selälle päin ja saman verran takaisin – niin kuin oli sovittu. Hauskaa meillä oli.

Tapasimme paikallisia: Sammeli Mattuksen Järvensuussa, saamelaiskäsitöiden taitajan Ella Sarren Sammakkoniemen talossa ja Vallen pariskunnan Surnuvuonon talossaan. Sarre ja Vallet tarjosivat meille kahvit. Emäntä Valle pahoitteli kun ei ollut pullaa pöydässä, vain keksejä. Hiivan puutteen takia pulla oli jäänyt paistamatta; lähikauppa on kaukana! Vallet olivat ikävissään, kun lapsenlapset olivat juuri lähteneet pois ja hiljaisuus iski korviin. Kirakkajärvellä linja-autoa odotellessamme tapasimme Tauno Sanilan ja Dimitri Semenoffin.

Vätsärin luonto teki lähtemättömän vaikutuksen: ikiaikaiset aihkit, kelot, jäkäläkentät, rakikot, kalliot, kirkkaat vedet ja ääretön rauha. Muita retkeilijöitä emme nähneet. Viime reissullamme  tapasimme muitakin retkeilijöitä, ja lentoliikenne Kirkkoniemeen ja kaukoitään oli suorastaan häiritsevää.
Tämän kesäinen retkemme Vätsäriin oli minulle kuudes ja ehkä viimeinen.


Onneksi nämä turistit olivat kaukana


Matti:
On tullut aika jättää hyvästit rakkaalle. Kuluneena kesänä elokuun puolivälissä aloitimme kaksin vaelluksemme Näätämön tien varresta Jankkilan polkua pitkin. Mielessä oli ajatus, että polkua on helppoa kulkea retken ensimmäisenä päivänä painavien rinkkojen kanssa. Mutta Vätsäri yllätti taas: polku ei ollutkaan helppo, vaan louhikkoinen ja raskas, aikaisemmat miellyttävät muistot olivat kultautuneet. Sateisen kesän jälkeen vedet olivat korkealla ja jokien ylitys vaati harkintaa ja malttia. Lähellä Norjan rajaa leveän Uutuanjoen yli kahlaaminen onnistui kuitenkin helposti veden noustessa polveen asti. Pääkohteeksemme olimme suunnitelleet Routasenkurun eteläosan hienon putouksen, jossa vesi ensin virtaa sileää kalliota pitkin syvään suvantoon ja sieltä kapeaa kourua pitkin noin kymmenen metriä korkeaan putoukseen. Paikka on karunkaunis, joka puolella kallioita ja syviä jokirotkoja. Mutta suunnitelmat eivät aina toteudu. Ajateltuun asentopaikkaan oli majoittunut kolme miestä – meidän paikkaamme, miten se on mahdollista! Pieni pettymys haihtui nopeasti ja läheiseltä lammelta löytyi tasainen, kaunis niemi valmiine nuotiopaikkoineen. Eikä maisemassa ollut mitään vikaa. Suurin yllätys oli se, että juuri tuolloin alkoi kesän kaunein ja lämpimin jakso, pisaraakaan ei viikkoon satanut ja saimme viettää täydellistä rantalomaa mitä kauneimmissa paikoissa.




Kannattaa kyllä kavuta
maksaa vaivan vaellella
virtojen latvavesille
vaikka vanhoilla jaloilla.

Nokipannun kahvivesi
paras on pikkupurosta.

Veikko Haakana


Liisa:
Kävely ensimmäiselle leiripaikalle Uutuanjoen varteen sujui mukavasti. Rinkka tietysti painoi enemmän kuin olisi ollut tarpeen, ja paino tuntui lisääntyvän matkan edetessä. Polku yllätti vaikeudellaan; unohtui että olimme Vätsärissä!

Seuraavan päivän matka etukäteen ajateltuna tuntui lyhyeltä luikaukselta, vain 13 kilometriä. Koko päivä siihen tuhrautui. Matkalla ajattelin ja pelkäsinkin monta kertaa: entä jos ”meidän leiripaikalla” jo onkin ihmisiä? Pelkoni toteutui! Että uskalsivatkin! Olin äkeissäni! Matilta livahti tuhma sana. Uuden leiripaikan etsiminen tuntui kohtuuttomalta ja kauhean työläältä; väsynyt kun olin. Matka lähilammen leiripaikalle tuntui monelta kilometrilta, vaikka oli kuulemma vain puoli kilometriä. Lapissa kilometrit ovat pitempiä kuin etelässä.

Leirissä  evästelyn jälkeen vetäydyin telttaan, Matti lähti kaloja katselemaan. Nukahdin heti, heräsin sitten hammaspesulle ja nukuin aamuun. Neljäntoista tunnin lepäilyn jälkeen olin taas toimintakykyinen. Oli mukavaa kun edessä oli lepopäivä. Ja sää kuin puoliso: lämmin ja aurinkoinen. Rajapäällä käynnin unohdimme suosiolla.



Vanha kelopuu, viisisataavuotias,
ehkä vanhempikin
kaukana kairassa, yksin.
Sen juurella on hyvä istua,
huoahtaa kesken matkan.

Niin kuin se olisi lämmittänyt.
Ehkä siihen oli imeytynyt
satojen kesien auringonpaiste
ja sitä se luovutti lapaluitteni väliin.

Tuntui tosi hyvältä kipeään selkään.
Vuosi vuodelta reppu on tullut raskaammaksi.

Veikko Haakana


Matti:
Vätsärin erämaa on maamme syrjäisimpiä seutuja, nykyisin siellä ei asu ketään ympärivuotisesti. Perinteisesti alue on kuitenkin ollut kiinnostava, on hyödynnetty metsiä, hoidettu poroja, metsästetty ja harjoitettu kalastusta.Tietenkin luontoa on hyödynnetty kaikin mahdollisin tavoin. Aiemmin asutus on keskittynyt pääasiassa Inarin rannoille, mutta muutama asumus on sijainnut sisämaassakin. Ensimmäisellä käynnilläni sain myös tietoa alueen elämästä. Kyynelvuonon talossa Soinin vanhan emännän kanssa tarinoimme käydessäni siellä erämaapuhelimella soittamassa. Emäntä kysyi: ”Yksinkö te kuljette?” Vastasin hänelle olevani vaelluksella yksinäni ja lisäsin, että eikös lapinmieskin kulje lähes aina yksin erämaassa. Emäntä naurahti: ”Niinhän se on.”

Ja Surnuvuonon perukassa istuin iltaa nuotiolla Jouni Aikion kanssa. Hän, syntyisin Surnuvuonon Hietikkolahdesta, asui jo muualla ja oli moottoriveneellä käyttämässä poikiaan kalastamassa Surnujoen suussa. Jounilta kuulin ensimmäisen kerran Surnun Pekasta, joka asui kumppaninsa Inka Vallen kanssa Surnun Heinälompolossa. Heidän asuinpaikkansa oli varmasti Suomen syrjäisimpiä asuinpaikkoja. Seppo Lammi on tallentanut kauniilla tavalla Inkan ja Pekan elämää kirjassaan Tsurnu – Inkan ja Pekan elämänpiiri.





Niin tuli Vätsäri tutuksi ja myöhemmillä vaelluksilla opin lisää. Alueesta on tehty useampikin kirja, mainittakoon Seppo Lammin toinen teos, Pohjoinen erämaa Kessi-Vätsäri sekä Tapio Tynyksen kirjoittama Vätsäri – erämaa järven takana. Molemmissa kirjoissa on runsaasti tietoa alueen menneisyydestä ja nykyisyydestä, luonnosta, asukkaista, maantieteestä ja muusta. Näihin kirjoihin tulee jokaisen Vätsärin kulkijan luonnollisesti tutustua. Mitä enemmän tietää, sitä enemmän kokee ja sitä enemmän ymmärtää seudusta ja sen elämästä. Alueen metsät ovat pääasiassa männiköitä. Tunturimittarien joukkoesiintymä tuhosi 1960-luvulla koivikot lähes kokonaan. Koivut eivät ole uusiutuneet, koska porot syövät koivuntaimet. Eräällä aikaisemmalla vaelluksella kulkiessamme Norjan rajalla olevan poroaidan vierellä aloimme ihmetellä, että mikä tässä maisemassa on vialla. Sitten keksimme: Suomen puolella ei kasva koivua, sen sijaan aidan takana Norjassa kasvaa tiheä tunturikoivikko. Kuka vielä voi väittää, ettei ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella!


Aidan takana vihreää

Mutta vaelluksemme jatkui. Routasenjoen ylitys ei korkean veden aikaan olekaan helppo juttu. Vuosia sitten keskikesän kuivaan aikaan putouksen yläpuolelta pääsi joesta yli harppaamalla, nyt ei ollut menemistä liukkaaseen kalliopohjaiseen jokeen, olisi saattanut joutua virran vietäväksi. Mutta ainahan vaeltaja jollakin tavalla joesta yli menee. Pyysimme paikalle majoittuneen ryhmän yhdeltä retkeilijältä apua varmistamaan turvallisen ylityksen. Hän ystävällisesti valvoi, että pääsimme joen toiselle puolelle ilman kommelluksia. Annoimme anteeksi leiripaikkamme varastamisen.

Taas helteinen vaelluspäivä, nyt kohti pohjoista, kohti Vuontisjärviä, välillä kallioita, louhikoita ja lampien kiertoa. Ylemmän Vuontisjärven, siis eteläisen, pitkällä hiekkarannalla rantaloma jatkui. Uimme, nautimme auringosta ja kalastimme. Helteellä ei jalokalaa näkynyt, mutta hauki liikkuu ja käy pyydykseen miltei aina.




Atavistiset ilot

Pohjoista leveyttä, itäistä pituutta,
totisesti yhtä pitkää kuin leveääkin,
etelä ja länsi ovat täällä vain ilmansuuntia,
osanamme ovat atavistiset ilot:

tempoa kala virrasta,
ampua lintu oksalta,
elää kuin esi-isämme
pohjoista leveyttä ja itäistä pituutta.

Mikko Kilpi

Ettei elämä yksitoikkoiseksi kävisi vaihdoimme seuraavana päivänä asentomme alemmalle Vuontisjärvelle, jota hiekkarannat ympäröivät melkein joka puolelta. Järveen laskeva Uutuanjoki on helppo ylittää siinä, missä joki laskee järveen. Pehmeää hiekkapohjaa on hyvä kahlata, mutta syvimmässä kohdassa vettä on niin paljon, että alapesun joen ylittäjä saa; hauska kokemus sekin.




Täällä on helppo olla samaa mieltä karigasniemeläisen taksiautoilijan kanssa. Hän muisteli kaihoten lapsuutensa poronhoitomatkoja Peldojärvelle ja sen hiekkarannoille. Hän sanoi, että Lappi olisi paratiisi, ellei sääskiä olisi. Mutta ei Lappi aina ole vaeltajalle auringonpaistetta ja paratiisia, välillä sataa ja myrskyää, louhikot rasittavat ja räkkä puree. Tällä vaelluksella kuitenkin Vätsäri antoi parastaan, kaikkea mitä vaeltaja voi odottaa – ja vähän ylikin.

Liisa:
Vaeltaessa mieli tyhjenee. Ajatukset muuttuvat jo automatkalla, ehkä Sodankylän korkeudella, laskeutuminen vaellukselle alkaa. Ja sitten retkipäivien kuluessa huomaa, että arki karkaa kauas, sitä vain on siinä hetkessä ja nauttii kävelystä (ei aina!), ruoasta, joutilaisuudesta luonnossa. Vaelluksen puolivälin jälkeen alkaa paluu arkeen pikkuhiljaa, mieleen tulee kotiasioitakin. Vätsärissä yllätyin, kun huomasin ajattelevani pesemättömiä ikkunoita ja mattoja positiivisella asenteella. Joskus ajatuksiin tulee kutsumattomia ihmisiä. Heidät on karkoitettava heti. Mutta aina se ei onnistu vaan kutsumattomat melskaavat mielessä kauan. Joskus häiritsijä on musiikkikappale, joka uudelleen ja uudelleen pärähtää soimaan.

Ei  mediasaastetta, vain omat ajatukset ja keskustelut kumppanin kanssa – sitäkin hyvin vähän. Monesti huomasin Matin istuvan hiljaa ja katsovan näkemättömin silmin jonnekin kaukaisuuteen. Ja aina kun utelin, mitä mielessä liikkuu, vastaus oli: ”Ei mitään.” – Ehkä miehen pää voi olla noin tyhjä. Mutta päätä tyhjentämäänhän tänne on tultukin!

Puut, metsä ja metsän varvut
opettaneet juttelemaan
ilman sanoja.
Mainio asia:
säästyy suu turhalta lätinältä,
korvat vihavastauksilta.

Tuuli puhuu puissa
ja minussakin
sopivaan sävyyn.

Veikko Haakana

Vähäpuheiset

Vähäpuheiset puhuvat askelensa kairoihin,
kirjoittavat latunsa näille rinteille
sateen lukea ja tuiskun peittää

kuuroiksi tulleet kuuntelevat kosket
ja kirjattomat tulkitsevat hangen merkit
keräten tiedon, joka tapahtuu

umpimieliset avautuvat näihin tuuliin,
maattomat kulkevat osakseen tämän erämaan.

Mikko Kilpi


Tälläkin vaelluksella ihmettelin ajan nopeata kulumista. Se vain kiiti ohi. Niin oli ”kiire” etten ehtinyt lukea mukanani olevaa kirjaa.

Vaellusten jälkeen mieli on monta viikkoa energinen, terve ja avoin, jaksaa tarttua arkeen. (Nyt en tullut niin virkeäksi että olisin pessyt ikkunat ja matot!) Kerran yhdellä vaelluksella ei tapahtunut mitään erikoista: ei kummoisia maisemia, ei kalansaaliita, ei mitään  järisyttävää. Mutta sitten kotona muutaman päivän kuluttua tajusin: mieleni on levännyt. Tapahtumattomuus, luonto, hiljaisuus, kaksinolo olivat tehneet ihmeitä. Tyhjä astia oli täyttynyt.

Kämpän vieraskirjasta II

Tulimme viidessä tunnissa kahdeksan peninkulmaa
maantieltä tänne. Luirojärvestä tarttui uistimeen
harvinainen partakarppi. Suovainpäällä näimme
karhujen parittelevan ja kotka lensi lapasarvi-
hirvi kynsissään Anterille päin. Sanovat sitten
vielä ettei täällä muka mitään tapahdu.

Mikko Kilpi


Miksi sitten jäähyväiset? Siksi, että iän karttuessa ei enää halua tehdä pitkiä raskaita vaelluksia, ei kaipaa myöskään suuria maineikkaita nähtävyyksiä; ne on jo nähty. Ja myös siksi, että haluamme vaelluksilla päästä tunturiin, korkealle avariin maisemiin. Onhan Vätsärissäkin sellaista, mutta Vätsärin tunturit ovat matalia, ne ovat kaukana ja niille päästäkseen on kuljettava monta päivää yli lukemattomien louhikoiden. Vätsäri on monien vaeltajien mielierämaa, ja sellaisena se säilyy aina meidänkin  muistoissamme.

Kantaja on kontistunut,
vaeltaja vanhentunut.
Jalka ennen jaksavainen,
ketara kovin keveä
painunut on painavaksi,
ylen raskaaksi ruvennut,
ei jaksa risun ylitse,
kannon yli kumminkana.
Selkä suora on sipissä,
maata kohti kurkottava.
Olkapäissä pakotus.

Veikko Haakana


Teksti ja kuvat:  Liisa ja Matti Koponen

Runot:
Veikko Haakana: Puut  – niiden hyminä, 2012
Mikko Kilpi: Lapinmaa, 1962