Ihminen nimen takana – Hammastunturin Aapeli

Ihminen nimen takana -sarjassamme meillä oli ilo haastatella tällä kertaa miestä, jonka vaelluskertomukset ovat inspiroineet monia retkeilijöitä aina 1990-luvun puolivälistä alkaen. Nimimerkkiä Aapeli vaelluksillaan käyttänyt Aappo Halonen tuli tutuksi yksinvaelluksistaan Hammastunturin erämaahan.

 

Kuka olet, Aapeli?
Kautta aikain olen kiertänyt erämaita kätkeytyen nimimerkin Aapeli taakse. Sen on myös lempinimeni, sillä kirkonkirjoissa lukee virallisesti Aappo Halonen. Rapiat 50 vuotta sitten synnyin Tuusniemellä. Nuoruuteni asuin Savossa, sen jälkeen opiskelin ja asuin Etelä-Suomessa parikymmentä vuotta. Vajaat kymmenen vuotta sitten muutin perheen kanssa takaisin Kuopioon, veri veti minut takaisin lähelle rakkaita paikkoja. Olen siis pesunkestävä savolainen!

Minulla voi sanoa olevan nykyään kaksi harrastusta: kesämökkeily/kalastus sulan veden aikana (toukokuun alusta marraskuun loppuun) ja lumilautailu talvella. Näinollen tykkään kaikista vuodenajoista, sillä aina on jotain tekemistä. Eniten odotan syksyä, jolloin luvassa on vuoden kohokohta: erävaellus syysruskan aikaan. 

Vuosien saatossa olen harrastunut erittäin paljon maastopyöräilyä ja mm erämelontaa (osallistuen SM-kisoihin yksikkösarjassa!), mutta nämä ovat jääneet taka-alalle. Nykyään arkiliikunta hoituu sillä kun lenkkeilen päivittäin koiran kanssa.

Mikä herätti kiinnostuksesi luontoon, retkeilyyn ja Lappiin? Milloin teit ensimmäisen reissusi?
Koko ikäni olen liikkunut luonnossa. Saan kiittää vanhempiani siitä että totuttivat minut liikkumaan luonnossa. Lisää retkeilyintoa sain teini-ikäisenä partiossa.. Noihin aikoihin kävin perheen kanssa joka kesä automatkalla pohjoisessa. Ensimmäisen oikean vaelluksen tein 1970-luvulla ollessani vielä alle 15-vuotias. Tuolloin vaelsin yksin Repojoki – Kuttura – Ivalojoki – Sotajoki – Papinhamina. 

Montako kertaa olet retkeillyt Hammastunturilla? Miksi juuri siellä, mikä juuri Hammastunturissa on parasta?
Eräretkiä minulle on kertynyt 23 kappaletta, joista kaksi on suuntautunut muualle kuin Hammastunturiin. Hammastunturin valitsin aikoinaan sen takia kun Raimo O. Kojo kertoi retkeilykirjassaan Hammastunturin olevan vähiten tunnettu ja kuljettu erämaa. Sinne siis!

Vuosina 1982–2001 kävin Hammastunturissa lähes vuosittain. Useimmiten yksin, muutaman kerran oli hyvä kaveri mukana. Sitten elämässäni seurasi vaihe, jolloin retkeilyn luonne muuttui perhepainotteiseksi. 

Nyt kun lapseni ovat jo miltei aikuisia, niin olen palannut takaisin mieliharrastukseni pariin. Syksyllä 2014 tein ex-tempore -periaatteella eräretken Hammastunturiin ja sama toistui syksyllä 2015. Nyt voin varmaksi luvata, että minut näkee vuosittain Hammastunturissa joka syksy. Tai siis ei näe, koska välttelen parhaani mukaan muita kulkijoita.

Yksinvaeltaminen Hammastunturissa on minun tavaramerkki. Vaikka tunturiin ei saisi lähteä koskaan yksin, niin minä teen sitä toistuvasti. Yksinvaeltaminen sopii minunlaiselle ajattelijalle. Kukaan ei ole koskaan nähnyt minua istumassa tunturinlaella, piippu verkkaisesti suupielessä savuten. Istun alas ja valitsen yhden suunnan, jota tarkastelen ja annan katseen rauhallisesti seurata horisonttia niin kauan kunnes koko pesällinen on poltettu. Siinä ajassa ennättää nähdä paljon ja moni asia lonksahtaa paikoilleen. Tämä on varsinaista omien akkujen lataamista. 

Yksinvaeltaessa tulee asiat tehtyä erityisellä huolella, sillä riskejä ei ole varaa ottaa. Kertaakaan en ole ollut vaaratilanteessa. Ja siltä ja varalta, että jotain sattuisi, niin pyrin muutaman päivän välein ilmoittamaan tekstiviestillä kotijoukoille missä olen, minne jatkan ja milloin ilmoitan seuraavan kerran reitistäni.

Aapeli soittaa syksyllä 1986 Ivalojoen Kultalassa kämpän ARP-puhelimella vastapuhelua kotiin.

 

Totuuden nimissä kaksi viimeistä vaellusta ei ole ollut yksinvaelluksia. Minulla on ollut mukana Ukko, punainen irlanninsetteri. Siinä on minulle sopiva eräkaveri: ei valita, kelpuuttaa minun valitseman leiripaikan, haluaa kulkea kanssani samaan suuntaan ja mikä parasta, nukkuu minun kanssa louteessa, kylki kyljessä!

Toinen minun tunnusmerkki on se, että en yövy kertaakaan vaelluksen aikana eräkämpässä. Minulla on mukana loue, sillä haluan olla mahdollisimman lähellä luontoa. Mutta myös siksi, että se on sekä kevyin majoite, että siinä saa istua iltaa kynsitulien äärellä ja nauttia savuntuoksusta, sen silmiä parantavasta kirvelystä...

Vuosien saatossa olen kulkenut Hammastunturin erämaan ristiinrastiin. Muutama kolkka voi olla minulle hieman tuntematon, mutta väitän, että jos minut laskettaisiin silmät sidottuna Hammastunturin erämaahan, niin pystyn tunnistamaan sijaintini heti kun pääsen lähimpänä olevan tunturin päälle!

Minulle on vuosien saatossa muodostunut kolme vakioleiripaikkaa (VLP1, VLP2 ja VLP3), joissa kaikissa on polttopuut valmiina odottamassa. Paikat on valittu siten, että kukaan ei ole koskenut polttopuuvarastoihin ja vain yhdellä paikalla olen huomannut, että joku muu on pitänyt nuotiota samalla paikalla. Paikat siis sijaitsevat joko syrjässä tai ne ovat sellaisia, joiden kauneutta ei voi päätellä pelkän kartan perusteella.

Oletko kulkenut Hammastunturin lisäksi muilla alueilla? Entä ulkomailla?
Muutaman kerran olen kokeillut vieraita paikkoja, Suomessa Saariselkä ja Pallas sekä muutama muu pienempi paikka Ruotsissa ja Norjassa. Olen kuitenkin aina jäänyt kaipaamaan Hammastunturin monipuolisuutta ja aitoa erämaan tunnelmaa.

 

Kun olet lähdössä reissuun, suunnitteletko etukäteen reittiä, vai kuljetko minne tuuli nokan kääntää? Kuinka tarkkaan mietit varusteet ja yöpymispaikat?
Minulla on aina valmiina reittisuunnitelma kun lähden erämaahan. Se ei ole absoluuttinen totuus, mutta ei minun ole tarvinnut koskaan ilmoittaa kotijoukoille totaalisesti muuttuneesta suunnitelmasta. Nykyään kun minulla on kattava tietämys Hammastunturista, osaan arvata etukäteen yöpymispaikat varsin luotettavasti. Kuitenkin minulla on suunnitelmissa aina säätövaraa, joten lopullinen leiriytymispaikka on useamman tekijän summa. Riippuen vallitsevista sääolosuhteista kuljen/leiriydyn joko suojaisissa jokilaaksoissa tai olen ylhäällä avotunturissa ihailemassa maisemia.

Onko koskaan tullut hetkiä jolloin kulkeminen ei olekaan mukavaa?
Tämä tunne iskee jokaisella reissulla. Sitä alkaa miettiä, voisiko nyt vaan istua mukavasti ja nauttia kuivasta ja lämpimästä. Istahdan alas, laitan piipun palamaan ja keitän nuotiolla kahvit, että tunne menee ohi. Yleensä pelkkä kiehisen sytyttäminen riittää karkoittamaan moiset pahat ajatukset.

 

Ovatko varusteesi vuosien varrella muuttuneet paljon? Entä onko rinkassa vielä samoja varusteita kuin ensimmäisillä vaelluksilla? Onko reissujen myötä kevyemmät retkeilykamppeet ja grammanviilaus alkanut kiinnostaa?
Tässä asiassa olen kovin konservatiivinen insinööri. Olen aina dokumentoinut tarkkaan mitä olen ottanut mukaan ja kuinka paljon. Retken jälkeen olen korjannut varusteluetteloa niiltä osin kuin olen nähnyt korjaamiselle tarvetta (mitä oli liikaa, mitä oli liian vähän). Tämä toimintamalli sopii minulle hyvin, koska retket ajoittuvat aina ruska-aikaan, olen aina liikkeellä yksin ja maastokin pysyy samana.

Minulla on vieläkin käytössä vuonna 1975 hankkimani Karrimat-makuualusta ja Trangia. Trangian sprii-polttimen sijaan käytin 1990-luvulla bensiinikeitintä, mutta nyt olen palannut takaisin perinteiseen sprii-polttimeen. Mikäpä kiire erämaassa on ruokaa valmistaessa! Muonien suhteen olen myös pitäytynyt perinteisissä, yksinkertaisissa ja nopeissa ateriossa. En kaipaa erämaassa gourmet-aterioita, mutta en myöskään lisää-vain-vesi valmisaterioita. Jokaisella reissulla pitää syödä ainakin kerran mexikanakeitto ja nöttkött/perunamuusi annos. Onneksi nämä legendaariset eväät ovat yhä löydettävissä markettien hyllyistä.

Olet ollut monelle retkeilijälle esikuvana, inspiroijana. Onko sinulla itselläsi ollut tällaisia? Onko joku, jonka jalanjälkiä olet halunnut seurata tai jonka reissuista sait idean lähteä Lappiin?
Suurin esikuva minulle on ollut isäni, joka retkeili 1950-luvulla Lapissa. Kirjailijoista minua on inspiroinut Kullervo Kemppinen (Poropolku kutsuu), Jorma Ollikainen (Kelokämppä) ja Viljo Mäkipuro (Kultalappia ja kullankaivajia), joista viimeksimainuttu on suurelti vaikuttanut siihen, että liikun Ivalojoen maastoissa.

Mitä luonto sinulle merkitsee? Miten paljon tarkkailet retkilläsi luontoa: kasveja, lintuja ja muita eläimiä?
En vaelluksen aikana erityisesti tarkkaile mitään tiettyä asiaa. Kuljen silmät auki ja koetan havaita mahdollisimman paljon. Katselen ympärilleni ja koetan havainnoida poikkeamia: erikoisia maastokohteita, harvinaisten eläinten jälkiä, outoja kasveja tai vaikkapa luonnonoikkuja. Koska kuljen pääasiassa omia polkuja, olen oppinut mm sen ettei pidä kulkea poikittain poropolkuihin nähden. 

Koetan liikkua koskemattomissa maastoissa, mutta aina se ei onnistu. Viime syksynä olin melkein varma, että pääsen yöpymään paikkaan jossa ei näy merkkiäkään ihmisistä. Pettymys oli suuri kun juuri ennen leiripaikkaa löysin maasta vaelluskengän irtopohjallisen – se siitä erämaasta!

Vaikuttavimmat tai mieleenpainuneimmat kokemukset reissuilta?
Kaksi tapausta on jäänyt ikuisesti mieleen. Syksyllä 1986 (ERÄ VI) menin erämaahan poikkeuksellisen myöhään, vasta viikolla 39. Kun reissua oli jäljellä puolet jäljellä, satoi yön aikana 15cm pakkaslunta, joka ei sulanut pois. Aurinkoisena päivänä oli hienoa kulkea Ivalojokilaaksossa ja ihailla myöhässä olevaa ruskaa ja valkeita hankia samaan aikaan. Itseasiassa lunta satoi päivittäin lisää, joten viimeisenä päivänä tarvoin 40cm lumihangessa ...

Vuosi 1997 (ERÄ XVII) oli erikoinen. Ensinnäkin olin erämaassa reilut kaksi viikko (19 päivää) ja kävin silloin Hammastunturin niissä osissa joissa ei tosiaankaan tarvitse pelätä kohtaavansa muita retkeilijöitä. Paluumatkalla kohti sivistystä oli vuorossa Ivalojoen ylitys. Mutta tällä kertaa ylitys piti tehdä veneitä käyttäen koska riippusiltaa oltiin uusimassa, eikä sitä ollut olemassa. Muistiinpanoissani lukee seuraavasti: 

"Saunaranta. Molemmilla rannoilla on veneet, aivan niinkuin pitääkin. Soudan yli ja mietin, josko jättäisin veneen vastarannalle, sillä 99 prosentin todennäköisyydellä seuraavat kulkijat tulevat etelän suunnasta. En kuitenkaan tee oharia, sillä ei minulla ole niin kiire, ettenkö ennättäisi viedä toista venettä vastarannalle. Nostan rinkan rannalle. Otan toisen veneen hinaukseen ja käyn viemässä sen saunarannalle, soudan itse takaisin. Taas on kummallakin rannalla vene, eikä operaation mennyt kuin muutama minuutti."

Tämän jälkeen piti vielä kiivetä ylös Björklundinvaaralle. Rappusia ei ollut vielä silloin olemassa. Kiipeäminen oli  kaksi kertaa vaikeampaa kuin nykyään (rappusia pitkin), mutta silloin miehet olivatkin rautaa!

Onko sinulla reissuhaaveita? Onko jotakin, minkä kokemista ja näkemistä retkillä odotat?
Yksi minun haaveista (nuorena miehenä) oli, että vaelluksen tulisi kestää yhtä kauan mitä on vaelluksen numero. Ensi syksynä olisi vuorossa ERÄ XXIV, mutta en usko, että siitä tulee yli kolme viikkoa kestävää. Onneksi sentään ERÄ XVII kesti 19 päivää, joten tämäkin on tullut toteutettua. Tarkennetaan vielä, että olen sen verran puritaani, että eräretkellä ollaan yhtäjaksoisesti erämaassa ja että kaikki tarvittavat varusteet viedään itse; täydennystä ei siis saa käydä hakemassa kyliltä, puhumattakaan jostain tilatusta lentokonetäydennyksestä. Toki jokainen taaplaa omalla tavallaan!

Saammeko vielä luettavaksi uusia kirjoituksia retkiltäsi?
Jaa-a! Olen aina kuljettanut kameraa mukana eräretkilläni. Ennen vuotta 2000 ei ollut digikameroita, joten valokuvia tuli maltillinen määrä. Käytännössä minulla on useimmista eräretkistä yksi lippaallinen eli sata diakuvaa. Näiden kuvien ympärille oli helppo rakentaa tarina, sillä tein päivittäin lyhyet muistiinpanot jo vaelluksen aikana. Lopullinen stilisointi sitten syksyllä ja retkipäiväkirjojen julkaisu omilla webbisivuilla.

Kuluneena syksynä minulla oli mukana digijärkkäri. Kuudessa päivässä kertyi valokuvia yli 600!! Oli työn ja tuskan takana valkata kuvista alle sata parasta. Sitä seurasi helpompi osuus, eli kuvatekstien lisääminen. Tämän jälkeen tein kansiosta julkisen sekä linkitin sen Facebookin Tulilla-ryhmään. Sain runsaasti palautetta kuvareportaasista. Luulen,että tämä tulee olemaan jatkossakin käyttämäni "julkaisukanava", mutta ei koskaan pidä sanoa ei koskaan!

 

Aapelin kotisivut: http://www.pcuf.fi/~aapeli/retkeily.html

Reissut vuosien varrella:

vaellus

vuosi

paikka

budjetti

varusteet

huom

ERÄ I

1979

Ivalojoki

 

 

Repojoki-Kuttura-Ivalojoki-Sotajoki

ERÄ II

1980

Pallas

 

 

Mukana J. Saari

ERÄ III

1982

Lemmenjoki-Ivalojoki

 

 

 

ERÄ IV

1983

Saariselkä

 

 

Mukana J. Saari

ERÄ V

1985

Ivalojoki

 

 

 

ERÄ VI

1986

Ivalojoki

 

 

"talvivaellus" syyskuussa

ERÄ VII

1987

Hammastunturi

 

 

 

ERÄ VIII

1988

Hammastunturi

 

 

 

ERÄ IX

1989

Hammastunturi

 

 

 

ERÄ X

1990

Hammastunturi

 

 

Mukana T. Jussila

ERÄ XI

1991

Hammastunturi

 

 

 

ERÄ XII

1992

Hammastunturi

 

 

 

ERÄ XIII

1993

Hammastunturi

 

 

Mukana K. Kolehmainen

ERÄ XIV

1994

Hammastunturi

 

 

2-15.9.1994 (pitkä juttu)

ERÄ XV

1995

Hammastunturi

 

 

2-12.9.1995, mukana J.Louhisuo

ERÄ XVI

1996

Hammastunturi

5560mk

v0.99

2.9-17.9.1996 (pitkä juttu, valokuvia)

ERÄ XVII

1997

Hammastunturi

4205mk

v1.001

8-26.9.1997 (pitkä juttu, valokuvia)

ERÄ XVIII

1998

"Hammastunturi"

0 mk

-

virtuaalieräretki

ERÄ XIX

1999

Hammastunturi

4405mk

v2.053

12-22.9.1999 (retkipäiväkirja, valokuvia)

ERÄ XX

2000

Hammastunturi

2663mk

v2.1

10-22.9.2000 (retkipäiväkirja valokuvineen)

Haikki XXI

2001

Siliäselkä (Hammastunturi)

 

 

lyhyt kuvaus yhden yön kestäneestä retkestä

ERÄ XXII

2014

Hammastunturi

 

 

13-19.9.2014 (Extempore)

ERÄ XXIII

2015

Hammastunturi

 

 

10-16.9.2015

Ihminen nimen takana – Tytti Bräysy

 

Kuka olet?

Olen korusuunnittelijana ja käsityöläisenä elantoni ansaitseva yrittäjä Inarissa. Työurani alkuvuosikymmenen vietin mainosalalla kotikaupungissani Oulussa ja graafista suunnittelua teen satunnaisesti edelleen. Ammattina se on ollut myös hyvänä pohjana Paarma Design -toimessani, jota olen tehnyt nyt kaksi vuotta.


Kuinka tulit valinneeksi Inarin kodiksesi?

Etsin vuonna 2009 sopivaa koulua jossa pääsisin tekemään jotain luovaa käsilläni, sellaisilla menetelmillä jotka eivät vaadi jatkuvaa päivitystä kuten tietokonepainotteinen työni oli. Sepäksi aioin, mutta ystävä vihjasi Inarin Saamelaisalueen koulutuskeskuksesta ja sen artesaanilinjasta jalometalli- ja kivipuolella. Halusinkin mieluummin Oulusta pohjoiseen kuin Etelä-Suomeen.


Mikä Inarissa on parasta?

Monipuolinen ympäröivä luonto, erityisesti Lemmenjoen "Miessinmaa", jossa vietän suuren osan ajastani kesä-syyskuussa. Inarin monikulttuurinen kauttakulkuliikenne turismin ja oppilaitoksen myötä auttaa korujen kulkeutumisessa ympäri maailmaa. On mahdollisuus pitää toiminta pienimuotoisena, mutta silti kannattavana. Posti kulkee ja se riittää pitkälle pitäen ainakin toistaiseksi riippumattomana jälleenmyyjistä.


Valokuvaat paljon, mikä valokuvauksessa kiehtoo?

Kuljetan tosiaan kameraa miltei aina matkassa. Sen avulla tulee haastettua itsensä näkemään asioita monelta eri kantilta. Koetan nähdä kaunista tai mielenkiintoista pienissäkin yksityiskohdissa. Samalla tietysti opin lisää luonnosta. Tulee selvitettyä kuvattujen kasvilajien ja esim. lintujen nimiä jälkeenpäin, sekä niille ominaisia asioita, joita voi tuoda esille omissa koruissa. Makrokuvaus on tullut korukuvien mukana ja sen myötä rajaton maailma löytää uusia näkökulmia.


Mitä luonto sinulle merkitsee?

Ajatuskin pääsystä luontoon rauhoittaa, olipa se missä tahansa. Se on paras tapa irrottautua arkihuolista ja paras paikka ammentaa voimia ja ideoita. Kuvien avulla voi palata näihin tunnelmiin. Pidän avarista maisemista siinä missä luonnontilaisista kangasmetsistä. Meren rannalla olen puolet elämästäni asunut, joten ruovikkoinen lettomaisemakin on yhdenlaista sielunmaisemaa. Korumallejani ei olisi olemassa ilman luontoyhteyttä ja kiinnostusta siihen.


Mikä on parasta työssäsi? Entä haastavinta? Kenelle haluaisit suunnitella korun ja millainen siitä tulisi?

Parasta on onnistumisen ilo, jos itse ja etenkin asiakas on tyytyväinen lopputulokseen. Nykyisin saan itse päättää lopputuloksesta, koska suunnittelen kaiken alusta asti vaikkakin toiveita saa esittää. Se on haastavaa ja vastuullista, mutta parhaimmillaan palkitsevaa. Kaikenlaiset korun kantajat ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia. Parhamipia sellaiset, joilla on jokin syvempi yhteys aiheeseen ja pitävät korua sen vuoksi erityisen rakkaana.


Olet matkustanut Kanadassa, Venäjällä, mitä jäi mieleen?
Onko sinulla reissuhaaveita?

Kävin Kanadan Nunavutissa, Igaluitissa kolmen kuukauden vaihto-opiskelujakson syyslukukaudella 2010. Se oli suuntaa-antava pohja omalle tyylille koettaa saada koruista moniulotteisia ja mielikuvia synnyttäviä. Inuiittien tyyli on naivistista, mutta samalla hyvin elävän oloista, mystistä. Alkuperäskansojen kulttuuriin tutustuminen jatkui puolittain omakustanteisella opintomatkalla Siperian Taimyriin, Dudinkaan. Siellä opetin jalometallityön alkeita ja opiskelin paikallisia käsitöitä mammutinluunkaiverruksesta helmikirjontaan. Matka kesti kolmisen viikkoa, mutta sujui hyvin kielitaidottomallakin, kun kädet toimivat tulkkina töiden kautta. Tottakai toivon vielä pääseväni laajentamaan arktisten alueiden tuntemusta uusissa maisemissa myös tulevaisuudessa.


Mitä töitä on tulollaan, mielensopukoissa?

Loppuelämä tuskin riittäisi kaikkien ideoiden toteuttamiseen, mutta jo olemassaolevien mallien toisintaminen tilaustöinä ja asiakkaiden toivomat uniikkityöt vievät ison ajan nykyisin. Koetan silti viikottain saattaa uusia ideoita konkretian tasolle, niin mielenkiinto työhön säilyy.


Kuinka rentoudut?

Usein sekin liittyy jotenkin työhön, sillä ideoiminen tuntuu vapauttavalle, vaikka niitä ei pääsisi edes toteuttamaan. Uuden keksiminen tuntuu aina riemastuttavalle ja parhaimmat yleensä pitääkin päästä hetimiten toteuttamaan. Luominen on jollain lailla addiktoivaa ja jos siihen ei riitä aikaa, se alkaa selvästi turhauttamaan. Luonnossa samoillessa koetan kyllä parhaani mukaan karistaa kaiken epäolennaisen päästäni ja elää hetkessä ja havannoida ympäristöä kaikilla aisteilla.


Mitä haluat suositella Outan lukijoille?

Toivoisin, että kaikki antaisivat mahdollisimman paljon mielenkiintoista tietotaitoaan luonnosta myös muiden iloksi ja opiksi. Luontosuhteen vahvistuminen ei mene koskaan kenelläkään hukkaan ja on kaikkien etu, että mahdollisimman monella olisi siihen rakkaussuhde.


Ketä meidän kannattaisi haastatella Outassa?

Valokuvaaja ja poromatkailuyrittäjä Jan-Erik Paadaria. Hänellä on erityinen suhde omaan lapsuusympäristöönsä Solojärvellä, Inarissa. Puoliammattilaiskuvaajaksi hänellä on erityisen sielukkaita otoksia.

 

http://www.paarmadesign.fi/

Raimo O. Kojo – kirjailija ja vaeltaja



Me kaikki Lapissa retkeilleet lienemme lukeneet Raimo O. Kojon opaskirjoja, Lapin retkeilyopasta tai Pohjoisia erämaita. Kojo on kirjoittanut matkailu- ja retkeilyoppaita, tietokirjoja, eräkirjoja, romaaneja, lastenkirjan, lukemattomia lehtiartikkeleita, tehnyt radio-ohjelmia ja paljon muuta. Hänet on palkittu mm. valtion tiedonjulkistamispalkinnolla ja Vuoden satukirja -palkinnolla. Outan toimituskunnan ja lukijoidemme tekemiin kysymyksiin hän vastasi kojomaiseen tapaan pohdiskellen.




Mikä sai Sinut ryhtymään kirjailijaksi?

En ole ryhtynyt kirjailijaksi, olen ajautunut tähän ”ammattiin”; minusta kirjoittelu on kiehtova harrastus, ja elinikäinen riesa. Kirosin kieliä ja kiinnostuin niistä jo 6 – 7-vuotiaana. Kun näet menin kesällä 1944 sotalapseksi Ruotsiin, en osannut sanaakaan ruotsia; kun palasin 1½ vuoden kuluttua Suomeen, suomi oli kadonnut tyystin.
  
Aikanaan minut, työläisperheen kakara, pantiin Jyväskylän lyseoon, ankaruudestaan ja isänmaallisuudestaan kuuluun herrakouluun. Kielet olivat päässäni vyyhtenä: toisella luokalla todistuksessani oli sekä suomen että ruotsin kielestä nelonen (4). Päätin, että minulle riittää yksi kieli ja se saa olla suomi. Paneuduin äidinkieleen ja sen salaisuuksiin, aloin löytää aina uutta ja ihmeellistä. Viidennellä luokalla suomenopettaja, kovaääninen reservinluutnantti, kajautti ainekirjoituksia palauttaessaan kaikkien kuullen, että minustahan voisi tulla vaikka… kirjailija.
  
Tuohon aikaan uskoin auktoriteetteihin ja niin hylkäsin siihenastisen toiveammattini metsänhoitajan uran. Tuosta kaikki taisi alkaa, sillä kuvittelin, että kirjailija olisi vapaa kuin lapintiira ja viisas kuin lapinpöllö!


Mikä herätti kiinnostuksen luontoon, retkeilyyn ja Lappiin?

Taas on aloitettava kaukaa. Pikkupoikana Laatokan Karjalassa pakenin kuulemma metsiin, kun ankara äitini kuritti minua. Metsäpakoilu jatkui Ruotsissa sotalapsuudessa (ei kuritusta: olin perheen lemmikki) ja jälleen Suomeen palattuani. Metsästä tuli turvapaikkani. Pakoreissuilla aloin tutkailla luontoa ja löysin sieltäkin aina uutta ja ihmeellistä. Lyseon aikana matkani suuntautui yhä useammin koulun sijasta metsiin; olin taitava kirjoittamaan poissaolovihkoon isäni nimen.
  
Jyväskylässä liityin Reippaisiin Poikiin, vireään partiolippukuntaan. Nyt sain kavereita metsäretkille, ja Karhu-vartiosta tuli toinen perheeni. Retkeilimme kaupungin ympäristön ”erämaissa” kuin suuret sankarit. Mielipuuhaamme oli kyhätä rakotuli, mutta varusteemme alkoivat pian olla reikäisiä, kun käytettävissä oli yleensä vain kuusipuuta.
  
Jo poikana kuulin naapurin mieheltä Lapista. Hän oli ahertanut sodan jälkeen kullankaivajana Lemmenjoella ja kertoili haikeana muistojaan kullankaivusta ja suurista erämaista.
  
Lopullisen Lapin-kuumeen sytytti Yrjö Kokon kirja Sudenhampainen kaulanauha. Luin yhä uudestaan ikäiseni etelänpojan seikkailuista pohjoisessa. Keväällä 1955 olin eräiden ”karhujen” kanssa eräretkeilykurssilla, jonka vetäjinä oli kaksi vannoutunutta erävaeltajaa. Sielu täyttyi pohjoisen mystisestä annista, eikä mikään sen jälkeen voinut estää Lappiin lähtöä.
  
Niinpä elokuussa 1955 vaelsin kahden muun karhun kanssa Inarista Lemmenjoen kultamaiden kautta Enontekiölle. Tuo saattaa yhä olla antoisin Lapin-vaellukseni kaikkine sattumuksineen. Olin silloin 16-vuotias. (Tarkemmin kirjassani Kuukkelin matkassa Inarista Hettaan 1955 – 1999.)
  
Seuraavana talvena, helmikuun lopulla, hiihdimme hieman suuremmalla porukalla Nelostien Tankavaarasta Suomunruoktun autiokämpälle ja vietimme siellä antoisan hiihtolomaviikon. Uhkarohkea reissu tuokin, kellään ei ollut Lapista talvikokemuksia. Mutta kiintymystä Lappiin tumma kämppä ja hohtavat hanget kohottivat.
  
Kesällä 1956 pääsin metsähallituksen palovartijaksi Posion Palotunturille, melkein peninkulman tiettömän taipaleen taakse, karhujen temmellysmaille. Hieman harmitti se, että olin napapiirin ”alapuolella”, mutta yksinäisyyden autuus korvasi kaiken.
  
Noista kolmesta pohjoisenreissusta syntyi vankka pohja tuleville retkille, jopa asumiselle Lapissa. Ivalossa asustelin 1970-luvun lopulla viitisen vuotta ja sitten Inarin kirkolla (hautuumaan vieressä, kultamiesten Pyrkyrienpalstan kupeessa) ja Törmäsessä 1999 – 2010.


Onko Sinulla kirjallisia esikuvia? Kenen teoksia suosittelisit lukijoillesi?

Kirjalliset esikuvani ovat vaihtuneet jatkuvasti, kai melkein vuosi vuodelta. Kaunokirjoista voisin laatia kymmenien kirjojen listan. Jotkut muinaiset ”tympeät” teokset ovat löytäneet minut uudestaan. Seitsemän veljestä on mainio seikkailuromaani: velikullathan pystyttivät Hämeen sydänmaille jopa oman autiokämpän. Samoin kävi Kalevalan, jonka sykähdyttävää kieltä aloin ymmärtää vasta melko varttuneena.
 
Lapin-kirjoista lueskelin nuorena A. E. Järvisen teoksia nautinnolla, kunnes hylkäsin ne kaikki. Luonnonsuojelijaksi uskomani metsänhoitaja palasi eräässä teoksessaan tunnelmalliselta talvihiihdolta pikaisesti kotiin – hakemaan kiväärin, jotta voisi ampua näkemänsä huurreteeren (vai oliko se metso?).
  
Samuli Paulaharjun Lappiin liittyvät teokset luovat kiehtovaa pohjaa pohjoisessa vaeltamiselle. Jos jotakin pitää suositella, niin kaivan äkkiä rinkan sivutaskusta: Eeva Kilven Lapikkaita, Veikko Huovisen Siintävät vuoret ja Valter Keltikankaan Seitsemän tuntia erämaata.


Mistä kumpuavat ideat kirjoihisi? Pyritkö nostamaan esille itsellesi tärkeitä aiheita?

Eipä minulla ole selvää, toistuvaa ideakumpuilua: ajatus kirjoittamisesta syntyy milloin mistäkin. Joskus kustantaja on tilannut (Lapin retkeilyopas), joskus joku ihminen on vihjannut aiheesta (Eroon viinasta), silloin tällöin unet ovat sysänneet ajatukset vauhtiin (Syysretki Suomessa). Jne.
  
Kerran törmäsin Helsingin Bulevardilla WSOY:n legendaariseen pääjohtajaan Hannu Tarmioon. Hän kysyi, olinko hakenut säätiön apurahaa. Olin unohtanut koko asian. Hannu lausahti, että jos minulla olisi heti, siinä kadulla, esittää hyvä kirjaidea, hän junailisi vielä rahaa. Mietin kuumeisesti ja kuulin itseni sanovan, että Tenostahan ehkä… Hannu sanoi, että mainiota, ja meni. Apuraha tuli, ja pakkohan minun oli ruveta kirjantekoon. Suururakasta, parin vuoden materiaalin keruusta, tuli todella kiehtova työsarka. Tuloksena oli Teno – Saamen ja lohen virta.
 
Itselleni tärkeitä aiheita? Lappi on ollut tärkeä henkilökohtaisesti. Monet matkaoppaat ovat olleet tärkeitä rahan haalimisen takia. Satukirja Seitsemän savun peto syntyi halusta tarjota välillä lapsillekin jotakin. Eroon viinasta -teoksella halusin kertoa, että alkoholistin, kuten minun, on mahdollista selvitä takaisin elämään. Viimeisestä myrkyn siemauksestani muuten on nyt reilut 29 vuotta.


Olet kirjoittanut tietokirjoja, retkeily- ja matkailuoppaita, erä- ja retkeilykirjoja, lastenkirjoja, romaaneja ym. Mikä on ominta aluettasi?

Tuotantoni on tosiaan sekavaa, yhtä sekavaa kuin elämäni. Olen ikuinen kiertolainen: kaksi evakkomatkaa Karjalasta, sotalapsena Ruotsissa, koulua neljässä pitäjässä, armeijassa kolmella paikkakunnalla jne. Maailma on todellakin riepotellut minua kuin tuuli keräkurmitsan poikasta tunturissa. Lisäksi itse olen kuljeskellut niin, että nyt Janakkalassa kyyhöttävä punainen tupani on 57. asuntoni.
  
Kirjani peilaavat tuohon ikuisen evakon elämään: aina uudenlaista, tyylistä toiseen, aiheesta kolmanteen, elämäkerroista romaaneihin (viimeisin Pojan sota), saduista esseeteoksiin (Lappi – Suomen siirtomaa). Kustantajat ovat usein pyytämällä pyytäneet kirjoittamaan ”tavallisia erä- ja kalatarinoita” – vaan minä olen tehnyt mitä mielin.


Heittiön vaellus on mainio kirja. Mikä sai kiinnostumaan aiheesta? Mietteitä Lapin kullankaivuusta?

Jo ensimmäisellä Lapin-vaelluksellani 1955 tapasin legendaarisia kultamiehiä ja sain heiltä opastusta hippujen kaivamiseen. Sen jälkeen tulin tutuksi kai kaikkien wanhojen, aitojen kaivajien kanssa. Vuoden 1955 hipuilla sain teetettyä sormuksen, jonka silloinen heilani pian hävitti, eikä siten päässyt puolisokseni. Myöhemmin en itse ole kaivanut kuin huvikseni.
  
Heittiön vaelluksen taustasta liikkuu yhä katalia huhuja; olen ollut jopa varas. En ole (vielä) viitsinyt vääriä tietoja korjata. Kirjan alkuhistoria on kuitenkin kirkas kuin syvin saivo. Olin 1978 varhaiskeväällä palaamassa haukien iskukoukkupyynniltä Utsjoen suunnalta asuinpaikkaani Ivaloon. Inarissa Ranta-Marin kahvilan rappusilla istui Heikki Kokko, kultamies henkeen ja vereen, liiton puheenjohtaja, presidentin tuttu, kuningattaren suutelija... Menin juttelemaan, ja Heikki alkoi haastella:
  
”Eläpä huoli, etkö sinä auttaisi minua? Maisterit ja tohtorit ovat yrittäneet tehdä minun kirjoittamasta elämäkerrastani painokelpoista, vaan eivät tohelot ole onnistuneet. On kuulemma vaikeaa, jos ei mahdotonta. Eläpä huoli, odota hetki, minä haen sen, sinä kyllä saat luotua siitä kirjan.”
  
Sain nipun konekirjoitettua tekstiä. Elämäkerta oli kiintoisa, mutta itse teksti vähän kouluja käyneen miehen pikkuvirheellistä kirjoitusta ja kaikki kolmannessa persoonassa. Tiesin, että työstä tulisi vaikea, mutta ryhdyin urakkaan. Muutin kaiken minä-muotoon, muokkasin tekstin Heikin ikiomaksi puhekieleksi. Vaikeinta oli kirjoittaa Heikin viimeisistä seikkailuista, joista ei ollut valmiita muistiinpanoja. Heikki määräsi minut kirjoittamaan, ja niin minä kuvittelin, mitä oli tapahtunut esimerkiksi linnankutsuilla, joihin Kekkonen oli kutsunut tapaamiaan kaivajia.
  
Kirja syntyi aikanaan. Arviot olivat myönteisiä. Sosiaalidemokraatin kriitikko, lapinkävijä, kuitenkin teilasi tekstin: ”kirjan teksti ei voi olla Kojon laatima, koska se on täsmälleen samanlaista kuin Kokon aito puhe.”

Veikko Huovinen sanoi minulle, kun poikkesin eräällä vähän pitemmällä pyöräreissullani hänen luonaan Sotkamossa, että Heittiön vaellus on maailman paras depression parannuslääke. Veikko oli lukenut kirjan useaan kertaan.


Olet vaeltanut kaikilla maamme pohjoisilla retkeilyalueilla. Onko lempialuetta?

Lapin retkeilyopasta varten kävin vaeltamassa kaikissa niissä erämaissa, joissa en siihen mennessä ollut käynyt. No, vaeltaminen oli osin puolijuoksemista kiveliöiden halki, jotta sain kokonaiskuvan.
Kehaisen: yhtenä kauniina yönä kesällä 1961 juoksin, vedonlyönnin innoittamana, Hetasta Ounasjärven rannalta tunturiselänteen viittapolkua pitkin Pallastunturin hotellille 10 tunnissa 7 minuutissa. Arvaatte: hävisin vedon 7 minuutilla.
  
Retkeilyopasta varten jaoin pohjoisen uudella tavalla: kun jako oli siihen asti noudattanut kasvillisuusvyöhykkeitä yms., minä määritin rajoiksi lähinnä maantiet. Niiden väliin jäävät alueet olivat minun erämaitani. Tuo jako yleistyi sittemmin käyttöön laajemminkin.
  
Lempialueilleni on käynyt kuten mielikirjoille, olen mieltynyt aina uusiin. Aluksi miellytti metsä-Lappi, parhaimmillaan Lemmenjoen alue – syynä varmaan se ensimmäinen vaellukseni.
  
Vähitellen kiinnyin Saariselkään, jossa johdattelin myös Suomen Matkailuliiton joukkovaelluksia. Voi hyvä luoja, kerrankin minä, nuori ja arka mies, jouduin opastamaan pariakymmentä naista. Tuo 10 vuorokauden reissu oli naistuntemuksen yliopisto: väsynyt nainen paljastaa aidon (oikuttelevan?) luonteensa perin pohjin. En kerro enempää, mutta naimisiin minä silti uskaltauduin myöhemmin (en kenenkään retkeläisen kanssa).
  
Kun kävin Käsivarressa ja vaeltelin Haltin suunnalla, nuokin maisemat vaikuttivat syvästi, mutta vain hetken tyynnyttävästi. Ylätuntureilla oli minun luonteelleni liian avaraa, piiloon ei päässyt oikein minnekään, ei suojaisaan leiriin jokirantaan.
  
Sittemmin vaeltelin Muotkatunturien erämaassa, joka on vaatimattomampi kuin Saariselkä, mutta rauhallisempi. Saariselällä alkoi mielestäni olla tungosta, aina törmäsi muihin kulkijoihin.
 
Lopuksi ajauduin Utsjoen koivuisten erämaiden lumoon. En itsekään osaa selittää, mikä siellä kiehtoi ja kiehtoo edelleen. Viihdyin vaatimattomien jokien, loivien tunturien ja laakeiden laaksojen (Kevo on poikkeus) maailmassa. Mutta koivua pitää olla! Kun eräiden vaivojeni takia 1990-luvun loppupuolelta lähtien piti lyhentää retkien pituutta, kävin puolisoni kanssa pääasiassa Utsjoen erämaissa lyhytretkillä. Kannoimme tavaramme, yleensä kahdessa erässä, ehkä peninkulman päähän tiestä ja pystytimme leirin. Valikoin meille rauhalliset leiripaikat, ja vain kerran näimme kaksi ihmistä, heidätkin kaukaa. Leiristä teimme pienin kantamuksin päiväretkiä ympäristön mielenkiintoisiin kohteisiin.


Sinulla on valtava aikaperspektiivi Lapin retkeilyn ja luonnon muutoksiin. Mitkä niissä ovat
pysyneet ennallaan ja mitkä ovat oleellisesti muuttuneet?

Poimin yleiskatsauksen sijaan muutamia esimerkkejä:
  
Vuonna 1955 Lemmenjoen Njurgalahti oli tiettömän taipaleen takana; nyt saamelaiskylään on jo vuosikymmeniä vienyt päällystetty ajoväylä. Myös Inarin kirkonkylä ja Kittilä yhdistettiin sittemmin nopea-ajoisella tiellä.
  
Taas ryntää mieleen se Saariselän vaelluksen valtava akkalaum… anteeksi, naisjoukko! Kun lähdin johdattelemaan tuota retkuetta erämaahan, vaelsimme ensin komeassa männikössä. Nyt tuolla kangasmaalla on vanhojen askeltemme päällä hotelleja, ravintoloita, pitserioita, nakkikioskeja, yökerhoja, kylpylöitä, loma-asuntoja, asvalttiteitä ja ties mitä. Saariselän turisticity!
 
Kun ikimuinoin vierailin Sirkan idyllisessä kylässä, kiipesin tuuheapuista rinnettä viereisen Levitunturin laelle. Ylhäällä oli hiljaista, ympärillä laaja, metsäinen Lapinmaa, vesien välkettä, kauempana Ylläs, Pallas ja muita aitoja, rauhaisia tuntureita. Levitunturin juurella välkkyi Immeljärvi, rannoillaan lapintaloja, joissa talvisin majoitettiin jonkin verran turisteja. – Muutamia vuosia sitten vierailin syksyllä ohimennen Sirkassa – tai kaikkihan siellä on Leviä – ja luulin tulleeni eteläiseen alppikaupunkiin katuineen ja mainosvaloineen. Tunturin laelle olisi kuulemma päässyt autolla tai gondolihissillä. Reissu jatkui samein sieluin äkkiä kohti Inaria.
  
V. 1962 Sevettiin päättyneen yksinvaellukseni lähtökohtaan Nuorgamiin piti Utsjoelta matkata linja-autolla Tenon Norjan puoleista rantaa pitkin, kun Suomen puolella ei ollut tietä. Teno oli Nuorgamin kohdalla sitten ylitettävä veneellä. – Sevetistä puolestaan pääsi Inariin nautinnollisen hitaasti. Ensin Posti-Matti ajeli kehnoa kärrytietä postin jeepillä Partakkoon, missä matkustajat ja rahti siirrettiin postin moottoriveneeseen. Myöhemmin Kaamasesta Sevettiin ja sieltä edelleen Norjan Näätämöön rakennettiin uljas autotie.
 
Teno! 1970-luvulla matkasin Karigasniemen ja Utsjoen kirkonkylän välin kerran talvella taksilla jäätietä pitkin ja kesällä veneellä; toki myös vaeltelin ylhäällä tuntureilla. Vasta kun kokosin aineistoa kirjaa varten (Teno – Saamen ja lohen virta), valmistui Suomen rannalle tie. Satuin kesällä 1983 upouuden ajoväylän vihkiäisiin Pahtavaaraan, maantien uljaimmalle kohdalle. Itse valtakunnan pääherra Koiviston Manu sahasi Lapin maaherran kanssa poikki komean utsjokisen jokiveneen, se oli valtiaiden symboliikkaa, hyvästit menneelle. Jokivartinen Taka-Lapin Jooseppi kirvasi, jotta meni hyvä vene ja luulevatko etelän isolapikkaiset, että tie korvaa ison virran. – Paikalle jäi muistopaasi; kuparilaatan saamenkielisessä tekstissä oli virhe.
  
1960-luvulla vietin puolisoni kanssa joulun Pahaojan isolla kultakämpällä Sotajoella ja uudenvuoden jokisuussa lähellä Ivalojokea Liljeqvistin kämpällä. Kaksi rauhaisaa viikkoa, ei jälkeäkään muista ihmisistä, ei edes Ivalojoella eikä sen Kultalassa. – Myöhemmin aioin kevättalvella mennä samoille kämpille, mutta palasin kesken reissun: moottorikelkkojen sielua musertavaa murinaa ja ulvontaa kaikkialla.
  
Muotkatunturit ja Harakanpesä! Luoja, tai ehkä tuttavani Staalo, lahjoitti minulle pesällä kaksi autuasta helmi-maaliskuista yksin oloa 1960-luvun loppupuolella (tosin tuolloin sattui pikku haavereita). – Myöhemmin Tunturiharakoiden kämpästä tuli kaljasta kiinnostuneiden välirasti. Nuoret ja vähän vanhemmatkin paikalliset urhot porhalsivat nopeilla kelkoillaan edestakaisin Kaamasen Kievarin ja Karigasniemen suunnalla olevan Muotkan Ruoktun väliä. Noissa tankkauspaikoissa jatkuvajanoiset nykypojat siemaisivat muutaman oluen, ja taas toiseen paikkaan. Koska vanha kelkanjälki oli… vanha, piti hankeen aina ajaa uusi. En tiedä, miksi matkalla täytyi poiketa Harakka-kämpällä.
  
Parasta lopettaa, ennen kuin mieli alkaa mustua liikaa…


Mitkä retkeilyyn liittyvät materiaalit ja välineet ovat kehittyneet mielestäsi eniten vaeltajan eduksi?

En koskaan ole ollut välinevaeltaja. Kesällä 1955 meillä oli itse tehdyt varusteet: rinkka, rankinen (ruumiskirstun muotoinen teltta), huopamakuupussi, kankaiset ja jopa nahkaiset ruokapussukat, suopunki jne. Sittemmin hankimme tehdastavaraa, ja ne saattoivat kyllä olla senaikaisia uutuuksia.
  
Ainoat, mitä olen – enintään kerran vuosikymmenessä – vaihtanut uudempiin ja ”parempiin”, ovat olleet rinkka, teltta ja makuupussi. No, ehkä myös sadeasu. Kumisaappaat ovat niin tottuneet jalkoihini, että haluavat edelleen aina mukaan; saappaat uusin, kun pohja alkaa kulua liukkaaksi.
  
Jossakin olen yrittänyt pysyä kehityksen mukana: karttoja on tullut hankituksi usein. Mutta kaihoten muistelen alkuvaiheen Taloudellista karttaa 1:100 000, jossa oli paljon valkoista ja tuntureiden kohdalla pelkkää ruskeaa, ei korkeuskäyriä ja vesistöistä puuttui jopa parikilometrisiä järviä. Tutkimusmatkailijan karttoja!
  
Vaan älkää minulta kysykö nykyajan (1970 – 2014) materiaaleista tai välineistä.


Minkä kokemista ja näkemistä retkillä vielä odotat?

Pysyn edelleen pohjoisessa, koska eteläisissä retkissäni ei juuri ole muistelemista Lappiin verrattuna.  Niin paljon erämaissa on sattunut, etten tahdo keksiä mitään uutta.
  
Olen ollut jäädä yksinäisillä retkilläni erämaahan kitumaan, kunnes korpit… Jo ensimmäisellä vaelluksellani erkanin välillä tovereistani ja olin aika ajoin eksyksissä. Myöhemmin tiesin, että väsyneeltä ihmiseltä sammuu ensin järki, ja ruumis (keho) jatkaa kulkuaan vielä iät ja ajat. Silti kesällä 1962 väsytin itseni yli kynnyksen Nuorgamista Sevettiin suuntautuneen vaellukseni alussa. Vain Kohtalo tms. pelasti minut erämiehen sankarikuolemalta. (Kuvaus kirjoissani Tervaksentuoksuinen lohi  ja Kuukkelin matkassa.)
  
Talvisilla retkilläni Muotkatunturien Harakanpesälle olin kahdesti jonkinlaisessa vaarassa. Toisella kerralla väsyin melkein loppuun paluumatkalla Koarvikodsilta; toisella kerralla, aika kaukana kämpästä, polvesta pamahti kierukka koivuja sahatessani. Jääkööt muut vaaratilanteet!
  
…että mitä näkemistä? Karhu saisi pohjoisessa astella lähemmäksi, sillä olen nähnyt vain tuoreen paskaläjän (noin suuresta otuksesta ei tule kakkaa eikä ulostetta). Etelä sen sijaan on, piruuttaan, tarjonnut emon ja erauspojan lyhytnäytelmän. Muutama vuosi sitten ajelin Kiteellä hissun kissun hiljaista sivutietä, kun autoni editse lönkytteli iso karhu. Pysäytin ajokin, kirosin, ettei kamera ollut mukana, ja ryntäsin kurkkimaan, minne otus oli mennyt. Samassa aivan vieritseni juoksi vähän pienempi mesikämmen. Näin silmissäni, että emo palaa luokseni ja rankaisee minua vetäisemällä päänahkani silmilleni. Ei palannut, molemmat katosivat sen tien.
  
Toki minä vielä odotan Lapista pientä… ihmettä. Kun nyt olen jälleen vapaa mies, saisi soma maahisneito nousta skaidilla eteeni ja vannoa ainakin puoli-ikuista rakkautta. Etelässä noita hamehelmoja ei ole – vai onko?


Mikä sai lähtemään polkupyörämatkalle läpi Suomen? Mitä ajatuksia ja tuntemuksia – niin
fyysisesti kuin psyyken kannalta – tuo matka herätti ja jäikö mieleen jotain lähtemättömästi?

Miksi-kysymykset ovat kiehtovia, ja vaativia. Miksi lähdin hullulle Suomen-poljeskelulle ja vielä syksyllä? Siksi-vastauksissa on palattava menneeseen, taas kerran.
  
Olin haaveillut jostakin tuollaisesta Isosta reissusta vuosikymmeniä... Olin autolla ajellut valtakunnan ristiin rastiin, mutta halusin tutustua kotimaahan konkreettisesti, heinänjuuritasolla... Auto eristää matkaajan ympäristöstä, sen olin sadasti huomannut.  Pyöräilijä voi pysähtyä milloin ja mihin tahansa, voi ajella pahaisia kärryteitä, voi jututtaa jokaista tapaamaansa ihmistä. Ennen kaikkea poljeskelija näkee’kuulee’tuntee’haistaa’maistaa – on yhtä sen kanssa, minne menee, mitä tutkiskelee.
  
Lopullinen sysäys (minulle) uhkarohkeaan reissuun oli juopottelun lopettaminen (vir. parantuminen alkoholismista) syksyllä 1985. Kevättalvella kai jo hieman tervehtyneessä mielessäni leimahti, että halusin kokeilla, mikä tämä outo, uudistunut mies todella oli. Paras keino tutustua itseen on rasittaa itseään pohjia myöten niin fyysisesti kuin psyykkisesti; idea taisi syntyä, kun muistin Saariselän naisjoukon. Itseni lisäksi minulle ehkä avautuisi Suomi. Tilasin Helkamalta muuten tavallisen, kolmivaihteisen Oiva-pyörän, mutta lisänä oli tavarateline myös edessä. Lisäksi ykkösvaihdetta oli pienennetty entisestään, jotta ylämäet sujuisivat kuorman kera helpommin. Eikä vähempi (vieläkin suuruudenhullulle) miehelle riittänyt: lähtö Nuorgamista, päämäärä Espoossa ja kaikissa muissa maakunnissa paitsi Ahvenenmaalla piti käydä, samoin kaikissa tärkeissä lapsuuden ja nuoruuden asuinpaikoissa.
  
Reissu kesti 3½ kuukautta (31.8. – 15.11.). Ajokilometrejä varusteiden kanssa kertyi n. 3150; byrokraattista matkamittaria minulla ei ollut. Yövyin taivasalla, teltassa, ladoissa, taloissa, leirintäalueilla, mökeissä, matkustajakodeissa, munkinkammiossa ja vaihtelun vuoksi hotelleissa kuten Pohjanhovissa ja Aulangolla. Tapasin, laskematta, tuhansia ihmisiä ja elämää tutkivana kulkurina myös hyvin erilaisia naisia.
  
Mitä reissusta jäi mieleen? Taivaanrantoja syleilevä kysymys: 106 päivässä ja yössä riittäisi kerrottavaa paksun kirjan verran. Reissun alussa kirjoitin kaiken muistiin, mutta pian otin käyttööni pienen nauhurin. Onneksi taltioin kaiken (salaa myös juttelut tapaamieni ihmisten kanssa) ja niin saatoin koota kokemukseni 321 sivuksi (Syysmatka Suomessa).
  
Alkumatkalla hankauksesta palaneen takapuoleni ja välillä kipeytyneen polven vaivoista päästyäni reissu sujui kuin keijujen tanssi. Kunto kohosi kohoamistaan, reidet muistuttavat painonostajan reisiä, väsymistä sai turhaan odotella jopa 100 km:n päivätaipaleen jälkeen. Niin, ja alituinen viheltely, jopa lauleskelu, kertoi sisimpäni tyytyväisyydestä.
  
Yhteenveto: Testi osoitti, että kestin sekä fyysisen että psyykkisen rasituksen eli viina ei ollut tuhonnut minua kokonaan. Kotimaasta jäi mieleen se, että melkein kaikkien kirkonkylien yms. keskustat olivat rakennuslaatikoineen samannäköisiä. Huoltamot olivat parhaita paikkoja kuunnella paikkakunnan salatut kuulumiset. Suomalaiset olivat selvästi erilaisia idässä ja lännessä; esimerkiksi pohjalaiset ja karjalaiset olivat kuin vakaa kuusi ja ilakoiva koivu.
  

Oletko retkeillyt ulkomailla?

Mitäpä minä mustikoista, kun mansikoita on lähempänä – ja niistä löytyy aina uusia lajikkeita!
No, olen joskus tallustellut, vain vähän, keskieurooppalaista alppirinnettä ja meksikolaista viidakkopolkua pyhälle temppelille.


Miten retkeilet nykyään?

Vähiin on retkeileminen jäänyt. Keski-ikää lähestyessäni (olen vasta 76-vuotias) polvet pahukset ovat lyhentäneet metsäretkiä. Toki luonnon luontoon hakeudun usein, onhan se minuun pysyvästi asettunut toinen luontoni. Lappiinkin aion vielä kauan reissata niille lyhytretkilleni.


Vaikuttavimmat kokemukset asumisesta erakkona Inarilla? Tekisitkö sen uudestaan?

Täsmennän: en ole asunut Inarilla ”vakituisena” erakkona; yli 10 kertaa olen pistäytynyt kokemassa erakkoelämää, ja pisimmät yksin elämiset ovat jääneet pariin kuukauteen. Tuossakin ajassa ehtii vaipua syvälle yksinäisyyden tunnelmaan – autuuteen. Sopeutumistani ihmettelen itsekin. Pyöräreissulla uusi yöpaikka tuli aina ”tutuksi” vartissa. Inarin Piekanasaaressa onni lehahti sieluun männiköstä kuin kuukkeli sillä hetkellä, kun minut Veskoniemestä tuonut pikavene syöksyi paluumatkalle.
  
Saaressa ei ollut muita asukkaita kuin harvoin, puhelinta ei ollut, kännykkä ei ollut yleisessä käytössä, ja onneksi sähkökin oli jäänyt mantereelle. Sain elää rauhassa, asustaa kodikkaassa kämpässä, nostaa vedestä maittavia taimenia, kuljeskella ja mietiskellä ja naputella wanhanajan kirjoituskonetta (naputtelusta syntyi Erakon paljastava syksy).
  
Syyskesästä ja syksyllä makailin pilvettöminä öinä makuupussissa kalliolla ja nautin taivaan lempeänpelottavasta tulimerestä. Uskomaton värileikittely, vihreää’punaista’sinistä, tanssi suoraan yläpuolella ja syöksyi sieluun. Se, mitä ihminen sieluunsa avaruudesta saa, ei ole sanoin kerrottavissa – ehkä musiikki voisi sitä kuvata.
  
Toinen kiehtova luonnonnäytelmä, myrsky, yltyi joskus merelliseksi; olen kirjoituksissani nimennyt Ison Inarin Saamenmereksi. Saareni oli Vasikkaselän reunalla ja tuuli vyörytti sieltä vettä joskus parimetrisinä aaltoina. Männyt taipuivat, harvoista koivuista irtosi lehtiä, kämpän nurkissa ulvoivat vihaiset sudet. Sisällä saattoi nauttia turvallisesta tunnelmasta. Usein mieli kuitenkin paloi ulos, seisomaan päin tuulen temmellystä; tuuleen yhtyminen männyistä tukea ottaen tuntui… kotkan lennolta.
  
Myrsky kesti joskus vuorokausia, eikä järvellä silloin näkynyt venettäkään. Piru yritti saada mieleen pelkoa: mitä jos jotakin sattuisi: sydänkohtaus, jalan katkaiseminen rantakivikossa, kirveen lipsahdus… Hiilihankoinen Pentele pani muistelemaan kämpän omistajan, tutun taiteilijan, kokemuksia. Taiteilija oli tuonut isänsä saareen virkistymään, ja puhkesi Iso myrsky. Isän sydän alkoi pettää, eikä järvelle ollut lähtemistä omalla veneellä. Pian isä henkäisi viimeisen kerran. Ystäväni joutui viettämään kämpässä suruaikaa vainajan kanssa pari kolme päivää ennen kuin lähtöä mantereelle voi ajatellakaan.
 
Iloisempaa: saaressa made löi taimenen: kerran, kun olin saanut ja syönyt päivästä päivään taimenta – graavattuna, paistettuna, hiillostettuna, loimutettuna, keitettynä – ja mokoma rasvaotus alkoi kyllästyttää, verkkoon tarttui made, kesämatikka. Paistoin Suomen sitkeimmän kalan, seurasin kuinka sen pyrstö potki vielä pannullakin ja söin herkun nautinnolla (taisi se potkia vielä vatsassakin).


Onko retkeilyllä ja vaeltamisella tulevaisuutta?

Jos universumin itsekeskeisin otus Homo sapiens (suom. viisas ihminen) jostakin kummasta syystä alkaisi ajatella elämänviisaasti, avarammin, pikkuruinen elinpallomme saattaisi vielä säästyä tuholta. Silloin kaikella hyvällä maailmassa olisi tietysti tulevaisuutta.
  
Ihminen kuuluu luonnostaan luontoon. Aina me kaipaamme metsiin, vaaroille, tuntureille, jokivarsille, kuruihin ja jopa jängille. Kaipuu luontoon tuntuu kadonneen suurimmalta osalta ihmiskuntaa, mutta sisimmässä se on jokaisella. Jos lopettaisimme lastemme opettamisen nykyelämän kiireiseen menoon ja epätodelliseen ruutuelämään, he voisivat kiinnostua myös luonnosta, haluaisivat tutkia sen kiehtovaa olemusta.
 
Mutta… No, ei jäädä pohtimaan tätä. Tässä ja nyt voimme vielä olla yhtä luonnon kanssa. Polut ja poluttomat metsät, sadat hissittömät tunturit ja vapaina virtaavat vedet kutsuvat!


                                                                                                                               Kuvat: Hanneliina Kojo


Mitä luonto sinulle merkitsee?

Eiköhän kaikesta vastailustani ole jo ilmennyt luonnon ja minun purkamaton suhde.




Matti Koponen

Rikkauden mitta ei ole löydetty kulta vaan eletty elämä

Lapissa oli Yrjö Korhosen koti ja elämä

Legendaarinen kullankaivaja ja moninkertainen kullanhuuhdonnan maailmanmestari Yrjö ”Karhu” Korhonen oli myös taitava kirvesmies, erämies, karhunkaataja, luonnon ja susien ystävä ja luontokuvaaja. Hän oli sotaveteraani, joka haavoittui kolmesti ja hänelle myönnettiin isänmaan puolustuksesta kolme ansiomitalia ja viisi muistomitalia. Hän sai myös Suomen Leijonan ritarimerkin. Hänen elämäänsä sisältyi paljon dramatiikkaa, tuskaa, ja työtä, mutta myös onnea ja ilon hetkiä.


Yrjö Korhosen isä oli Ville Korhonen (1891–1936) ja äiti Iida Maria Villentytär Kääriäinen (1890–1956). He menivät naimisiin 28.6.1912.
Yrjö Korhonen syntyi maaliskuun 2. päivänä 1922 perheen asuessa Suonenjoen Koivulanmäellä
perheen viidenneksi lapseksi. Perheessä oli Yrjön lisäksi seitsemän lasta: Aino, Erkki, Vilho, Veikko, Anni, Jalmari ja Heikki.

Työntekoon opittiin jo lapsena 
Omavaraistaloudessa eläneessä perheessä lapset oppivat tekemään työtä pienestä pitäen. Yrjö Korhonen istui jo muutaman vuoden ikäisenä risukarhin päällä, kun isä äesti peltoja. Myöhemmin hän oli mukana isän metsästysmatkoilla nuotiovahtina ja kun isä tarvitsi apua metsätöissä, se oli silloin tärkeämpää kuin kouluun meno. Koulu oli kaukana ja sinne kuljettiin kävellen kärrypolkua pitkin. Koulupäiville venyi mittaa hyvinkin 10 tuntia.
Yrjön ollessa 14-vuotias isä osti ison maatilan Markkalan kylästä. Hän tuli kuitenkin huijatuksi kaupassa ja perhe joutui kohta luopumaan paikasta ja muuttamaan pieneen huoneen ja kamarin mökkiin. Isä sairastui pian sen jälkeen ja kuoli keuhkokuumeeseen 45-vuotiaana.
Perheen vanhin poika Erkki oli jäänyt armeijan palvelukseen ja Vilho lähti maailmalle, niinpä rippikouluikäisen Yrjön osalle tuli ottaa vastuuta perheen toimeentulosta. Hän sai pestin täkkimiehenä Sorsa-laivalla, missä hänen työnään oli lastata ja purkaa laivan rahtitavarat.

Kolmesti haavoittunut
Talvisodan alkaessa lähtivät vanhemmat veljet Erkki, Vilho ja Veikko rintamalle. 17-vuotias Yrjö päätti lähteä vapaaehtoisena perässä. Hän väärensi äidin nimen valtakirjaan ja lähti.
Sitä pestiä kesti 4 vuotta, 10 kuukautta ja 12 päivää, josta ajasta muutama kuukausi meni sairaalavuoteissa maaten. Ensimmäisen kerran hän haavoittui kesäkuussa 1941 Rouhialassa, toisen kerran heinäkuussa 1942 Poventsassa ja kolmannen kerran kaukopartiomatkalla Äänisellä helmikuussa 1943. Hän ei ollut kuitenkaan katkera vihollisnaapureille, vaan ajatteli, että tahtomattaan hekin kai sinne olivat joutuneet.
Yrjö Korhoselle myönnettiin sota-ajan ansioista kolme ansiomitalia ja viisi muistomitalia. Hän oli kotiuttamisvaiheessa korpraali, mutta ylennettiin myöhemmin alikersantiksi. Sodasta palattuaan Yrjö Korhonen kävi ensin puualan peruskurssin, mutta hakeutui töihin tukinuittoon.

Rengiksi Jäkälä-äytsiin
Suomen ensimmäinen kultaryntäys syntyi, kun Inarista löytyi kultaa vuoden 1868 syyskesällä. Lemmenjoki on ehkä maamme parhaiten tunnettu ”kultakaivos”, mutta todellinen kultakuume Lemmenjoella koettiin toisen maailmansodan jälkeen, kun sodasta palanneet nuoret miehet lähtivät sinne kokeilemaan onneaan.
Yrjökin oli kuullut Lapin kultamaista jo pienenä poikana. Hänen enonsa Esa Kääriäinen oli ollut 1920-luvulla kaivamassa kultaa ja Yrjö kuunteli hänen tarinoitaan mielenkiinnolla. Tarinat kiehtoivat, vaikkei eno ollutkaan kullalla rikastunut.
Matkalla pohjoiseen Yrjö oli lukenut Lemmenjoen uudesta kultalöydöstä ja tavannut Vuotsossa sukunimikaimansa Kullervo ”Kulta” Korhosen, joka oli luvannut hänelle töitä kaivauksellaan Lemmenjoella.
Yrjö Korhosen kullankaivuun historia alkoi siitä, kun hän kesällä 1951 käveli Inarista Lemmenjoelle ja sieltä Jäkälä-äytsiin. Hän aloitti renkinä Kulta-Korhosen valtauksella, missä kultaa kaivettiin Kulta-Jussiksi nimetyllä kaivinkoneella.

Oma valtaus
Kulta-Jussin käyttö osoittautui kuitenkin epäonnistuneeksi yritykseksi, sitä pystyttiin käyttämään vain maan siirrossa. Kun se sitten syksyllä 1952 kaatua romahti kaivosmonttuun, sai Kulta-Korhonen tarpeekseen ja hän jätti haaveet kullalla rikastumisesta.
Yrjö Korhonen peri valtauksen ja jatkoi kaivuuta hakkua, lekaa ja lapiota käyttäen. Koneella tehdyt montut olivat olleet liian matalia ja Yrjö löysi pintamaan alta uusia kerroksia kultaa. Hän kaivoi ja pesi montut vähän muita huolellisemmin –  ja löysi kultaa. Vuonna 1954 hän hankki työtä helpottamaan bensiinikäyttöisen keskipakoisvoimapumpun.
Yrjö Korhonen oli kullankaivajien piirissä suosittu ja nuoremmat tulivat kysymään häneltä neuvoja. Monet kullankaivajista olivat toisinaan uhkarohkeitakin seikkailijoita, jotka jäivät Lappiin koko iäkseen.

Perhettä muutti Viialaan
Sodan jälkeen oli Korhosen veljeksistä vanhin, Vilho, muuttanut Viialaan töihin ja rakentanut talon Oopakkaan. Äiti Iida muutti hänen luokseen vuonna 1951, seuraavana vuonna Viialaan muutti  Heikki Korhonen ja myöhemmin myös Jalmari Korhonen.
Kullankaivajien työskentelyaikaa ovat kesä ja syksy, vain kolmannes vuodesta, ja siksi töitä tehtiin yöttömässä yössä lähes kellon ympäri. Yrjö Korhosella oli kaivauksellaan toki talviasuttava kämppä ja savusauna. Talvella hän tuli joskus pidemmäksikin aikaa etelään ja asui useimmiten Vilho-veljensä talon yläkerrassa Rantatiellä, mutta joskus myös tuttujensa, kuten Eppu Patrikaisen luona. Virpi Elfving (o.s. Rinne) muistaa, miten Yrjö toi moottorikelkkansa Viialaan hänen isänsä pajalle trimmattavaksi. Elfving kävi kesällä 1963 Aune ja Heikki Korhosen matkassa Lemmenjoella tapaamassa Yrjöä.
Yrjön luona Lemmenjoella kullan kaivuussa kävivät puolestaan veljet Heikki ja Jalmari.

Kultaa kirjeissä
Yrjö Korhonen ei suurista rikkauksista haaveillut, mutta kultaa tuli sen verran että leivässä pysyi.
Hän lähetti kiltahippujaan kirjeessä Helsinkiin luotetulle ostajalle, joka maksoikin paremmin kuin muut. Maksu tuli paluupostissa – kirjeessä sekin.
Yksi tunnetuimmista kadonneen kullan tarinoista on Korhosen Yrjön taskusta pudonnut kultapullo. Tapahtuma-aika oli kevätkesä 1954. Yrjö Korhonen oli Helsingissä käymässä ja huomasi iltapäivällä pudottaneensa taskustaan 430 grammaa Lemmenjoen kultaa sisältäneen pullon. Löytötavaratoimistosta pulloa ei löytynyt ja Yrjö lähti kulkemaan omia jälkiään pulloa etsien.
Hän löysi pullonsa särkyneenä Erottajan mäen jalkakäytävälle ja kullan levinneenä ajotien reunaan.
Kiireisempään Helsingin ruuhka-aikaan kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnittänyt kultaan ja pullonsirpaleisiin huomiota. Yrjö etsi käsiinsä puhelinkioskin ja soitti tutulle geologille, Savolaisen Eetulle, joka kiiruhti paikalle harjan ja rikkalapion kanssa. Liikenteen hieman hiljennyttä miehet lakaisivat suurimman osa kullasta talteen.

Junan vaihto pelasti
Enemmän dramatiikkaa liittyy erääseen Yrjö Korhosen Viialassa käyntiin. Hän oli maaliskuun 15. päivänä 1957 lähdössä Toijalan asemalta Helsinkiin, kun samaan aikaan asemalle tuli pohjoiseen menevä juna, Korhonen muutti mieltään ja hyppäsikin sen kyytiin. Se pelasti ehkä hänen henkensä. Juna, joka lähti Helsinkiin, oli se, joka Kuurilassa törmäsi toiseen pikajunaan. Onnettomuudessa kuoli 26 henkeä ja 50 loukkaantui.

Karhu-Korhonen oli eläinten ystävä
Yrjö Korhonen oli luontoihminen ja kokenut eränkävijä. Hän harrasti talvisin metsästystä ja sai saaliikseen niin karhuja, susia kuin ahmojakin. Yrjö Korhonen on kuitenkin vakuuttanut, että hän varmasti jätti ampumatta useammin kuin kaatoi. Hän sanoi ottaneensa metsästä vain tarvittavan leivän jatkeen. Sen lisäksi, että hän lähestyi eläimiä aseen kanssa, hän kuvasi niitä, varsinkin susia ja karhuja, kaitafilmille. Hänellä oli ainutlaatuisia filmejä, joissa karhu hyökkää kohti kuvaajaa talvisessa luonnossa ja taustalla sen penikat kiipeilevät puissa ja kisailevat keskenään. Korhosen eläinfilmit ovat tiettävästi Yleisradion arkistossa.

Lempinimensä Karhu - Korhonen saikin paitsi karhujen metsästyksestä myös niiden ikuistamisesta.
Hän ystävystyi syksyllä 1961 Viialan Nahkatehtaan isännöitsijän Antti Mustakallion ja tämän Timo-veljen kanssa ja toimi heidän eräoppaanaan. Hän myös rakensi Antti Mustakalliolle kämpän Lappiin ja vietti joitakin talvia hänen kartanossaan tehden kirvesmiehen töitä.

Sudet Susi-Pulliaisen tutkimusaineistoksi
Vuonna 1963 Yrjö Korhonen otti hoitoonsa kolme vastasyntynyttä sudenpentua, joilta hän oli ampunut emon. Hän ruokki niitä tuttipullolla ja kuljetti niitä mukanaan selkärepussa. Hän myös opetti ne ulvomaan. Niissä merkeissä hän tuli myös auttamaan eläintieteilijä, tietokirjailija ja poliitikko Erkki Pulliaista.
– Yrjö Korhonen ampui Lemmenjoen penkalle susinaaraan, jolla oli pesässä kaksi uros- ja yksi naaraspentu. Hän vei ne Viialaan Antti Mustakalliolle, joka toi ne minulle Viikkiin, jossa tutkin niitä. Osa tuloksista on osa väitöskirjaani, joka valmistui marraskuussa 1965. Sudet siirrettiin myöhemmin Tampereen eläintarhaan, kertoo Erkki Pulliainen.
Kun Yrjö Korhonen myöhemmin kävi siellä katsomassa susiaan, ne tunnistivat hänet äänestä ja ryhtyivät nuolemaan hänen kasvojaan.

Tankavaaraan turistikeskus
Vuonna 1965 kokoontui Inarin kunnan päättäjiä maaherra Martti Miettusen johdolla pohtimaan miten kultaa voitaisiin markkinoida matkailukäyttöön. Mukana olivat myös kullankaivajat Yrjö Korhonen ja Niilo Nipa Raumala. Kun Lemmenjoki oli vaivalloisen matkan takana, vuokrattiin turistihuuhtomoa varten Metsähallitukselta maa-alue Tankavaaran Hopiaojan varresta.
Alku oli vaatimatonta. Korhonen ja Raumala myivät omatekoisia pääsylippuja kannon päällä istuen. Turisteille ei ollut tarjolla muuta kuin vaskooli, vaskauspaikka ja opastusta, mutta se riitti. Ensimmäisenä kesänä kultaa kävi vaskaamassa yli kymmenen tuhatta turistia.
Myöhemmin rakennettiin kahvila, jonka seinälle miehet keräsivät kullanhuuhdontaan liittyvää esineistöä.
Vuonna 1974 alueella alettiin järjestää vuotuisia kullanhuuhdonnan SM-kisoja ja vuosina 1977–2006 Tankavaarassa järjestettiin myös  kullanhuuhdonnan MM-kisoja.
Tankavaaran Kultamuseo perustettiin vuonna 31.3.1973. Se ylläpitää ja lisää tietoisuutta Lapin kullankaivun kulttuurista ja historiasta.

Kultakentillä maailmalla
Yhdessä Jalmari-veljensä ja ystävänsä Pekka Salosen kanssa Yrjö Korhonen kierteli ympäri maailmaa kulta- ja jalokivikentillä. Brasiliassa hän tutustui timanttialueeseen. Australiassa, joka oli yksi hänen suosikeistaan, tulivat tutuiksi muun muassa Lightning Ridgen opaalialue, Ruby Valen safiirialue ja Queenslandin osavaltiossa ametistikaivokset.  
Kaliforniasta Yrjön mukaan tarttui jokunen kivi, kullasta puhumattakaan. Alaskassa hän kävi pari kertaa, mutta ehdoton suosikki oli kuitenkin Kanada ja sen länsiosat Yukon ja Brittiläinen Kolumbia. Yukonin Klondikeen Yrjö Korhonen teki kolme matkaa. Hän kävi tutustumassa myös Arkangelin alueen kiviin ja timantteihin.

Takaisin Lemmenjoelle
Tankavaarassa vierähti Yrjö Korhosella toistakymmentä vuotta, sitten alkoi Lemmenjoki kutsua uudelleen. Hän palasi paratiisiinsa Jäkälä-äytsiin ja alkoi konekaivajaksi yhdessä Jalmari-veljensä ja Raimo Kanamäen kanssa.
Oululainen kultaseppä ja kullankaivaja Janne Kannisto kertoo vierailustaan Yrjö Korhosen luona kesällä 2000.
– Vietin Yrjön kentällä muutaman päivän hellapuita halkoen, kaivoksen edistymistä seuraten ja tietysti Yrjön kanssa rupatellen. Tuolla varsin miesvaltaisella kaivospiirillä saa helposti kokin pestin hoitaakseen. Näin kävi myös minulle, mutta sen viran otin mielelläni vastaan. Pidänhän tunnetusti sekä ruuan laitosta, että etenkin itse syömisestä. Eräänä päivänä sain Yrjöltä joitain ylimalkaisia ohjeita siitä mistä löytyy mitäkin. Ja voihan pojat. Voin vakuuttaa, että oli kokemus valmistaa ruokaa tuolla kartanolla. Kartanolla, jolla on eletty kohta 50 vuotta. Sieltä löytyi kaikkea, mitä ruuanlaittoon tarvitaan. Kerran kun rupesin paistamaan lättyjä, kysyin Yrjöltä missä on paistinrasvaa. Yrjö haki purkin ja kysyi: Kävisikö tuo? En ollut aivan varma, joten kysyin kyseisen rasvan alkuperää. Se oli vuonna -63 kaadetun karhun purkkiin sulatettua rasvaa. Hetken hiljaisuus. Sitten Yrjö: On se ainakin saapasrasvaksi hyvää.

Salaviisas Konsta Pylkkänen
Viialalainen Eila Pöyhönen tunsi Yrjö Korhosen jo 1960-luvun lopulta. Hän kävi useaan otteeseen Korhosen valtauksella. Hän muistelee Yrjön kämppää hyvin varustetuksi ja mieleensä on jäänyt myös kallioiden välissä ollut uima-allas.
– Kämpässä oli Yrjön makuuhuoneen lisäksi etuhuone, jossa pieni pöytä ja kaksi vahvasta puunrungosta veistettyä nojatuolia. Toisessa istui Yrjö ja toisessa koira. Seinien hyllyillä oli kullanhuuhdontaan liittyvää esineistöä ja kirjoja. Vieraat Yrjö majoitti laavunkaltaiseen majaan. Puron varressa oli savusauna ja ruokavarasto.
Pöyhönen kiittelee Yrjöä hyväksi seuramieheksi.
– Hän ei ollut erakko, eikä edes ujo. Hän oli hätäilemätön ja vaikutti siksi hiljaiselta. Hän oli myhäilevä, salaviisas, ympäristön ja maailman tarkkailija ja sitä kommentoiva Konsta Pylkkänen.
Viialassa käydessään Yrjö Korhonen vieraili usein Eila Pöyhösen luona. Kerran he istuivat katselemassa televisiosta taitoluistelukisoja.
– Istuttiin ihan hiljaa. Yrjöstä ehkä tuntui, että jotain pitää sanoa ja hän tokaisi: Ne ei oo rumia.

Kirjasto muistuttaa ahkerasta lukijasta
Lemmenjoella on kaksi Karhu Korhosen kirjasto -kyltillä merkittyä rakennusta. Toinen sijaitsee Martin Iiskon palolla ja toinen Jäkäläpään laella.
Yrjö Korhonen tunnettu myös lukemisharrastuksestaan ja kullanhuuhtojaystävä Janne Kannisto keksi Yrjön 80-vuotislahjaksi perustaa nämä kirjastot.
Jäkäläpään kirjasto laajeni kevättalvella 2003 kulttuurikeskukseksi. Kirjastoihin tuotiin Oulun kaupunginkirjastosta poistettuja sekä lahjoituksena saatuja teoksia 400 kappaletta, myöhemmin on lahjoitettu uusiakin teoksia ja Tieteen Kuvalehden vuosikertoja. Jäkäläpään kulttuurikeskuksessa on
myös valokuvanäyttelyitä.    
Tasavallan presidentti Tarja Halonen myönsi Yrjö Korhoselle Suomen Leijonan ritarimerkin vuonna 2001.

Suuri Vaskaaja kutsui luokseen
Janne Kannisto kertoo Yrjö Korhosen olleen nuoremmilleen ja tovereilleen esikuva ja näyttäneen mallia miten Lapissa ollaan ja eletään luonnon ehdoilla ja sitä kunnioittaen.
– Kun ensimmäinen kultaryntäys alkoi 1870-luvun alussa, tavoitteena oli rikastua. Sotien jälkeen kultaa kaivamaan lähtivät miehet, joille se merkitsi elinkeinoa seikkailun ja luonnon kanssa sovussa elämisen ohella. Silloin tulivat Yrjö Korhosen lisäksi tutuiksi myös legendaariset Niilo Raumala, Niilo Ranttila ja Arvo Ruonaniemi. Viimeisetkin näistä lähtivät tästä maailmasta viime kesänä.
Kannisto pohtii tuleeko vielä kolmannen kultaryntäyksen aika.
– Voisin ajatella, että kultaa kaivamaan lähtee tulevaisuudessa ihmisiä, jotka haluavat palata luontoon ja kaivavat kultaa harrastuksekseen. Tilanne kullankaivuun kohdalla on monella tavoin muuttunut. Sitä rajoittavat kaivoslain uudistus ja uusiksi pannut lupaprosessit. Huomioon on otettava myös alueen alkuperäiset asukkaat, saamelaiset, joiden mielipiteitä on kuunneltava, toteaa Kannisto.   

Yrjö ”Karhu” Korhonen siirtyi Suuren Vaskaajan huomaan lokakuun 20.päivänä 2003 ja hänet on haudattu Inariin.
Yrjö Korhosen valtaus Jäkälä-äytsissä on nykyisin hänen veljensä Veikon pojan, Jouko Korhosen nimissä.

 

 

Liisa Ahokas

Juttu on julkaistu Akaan seutu -lehdessä 19.11.2014

 

Lähteet: Aune Korhosen,  Janne Kanniston ja Erkki Pulliaisen haastattelut,  Sirkka Heimonen: Yrjö Korhonen In Memoriam / Prospäkkäri-lehti  4/2003 , Prospäkkäri 2/2002                                                 
Yrjö Korhonen vaskaa, kuva Sirkka Heimosen albumista
Yrjö Korhosen armeijakuva, kuva Sirkka Heimosen albmista
Yrjö Jäkälä-äytsissä, kuva Sirkka Heimosen albumista
Karhu on kaadettu. Kuvassa Yrjö Korhonen ja Irma Koskelainen, takana Aune Korhonen. Kuva Sirkka Heimosen albumista
Yrjö Korhonen, kuva Sirkka Heimosen albumista
Yrjö Korhosen hauta Inarissa.
Aune ja Heikki Korhonen matkalla Lemmenjoelle Yrjön luo, kuva Virpi Elfvingin albumista
Yrjö Korhosen savusauna Lemmenjoella, kuva Virpi Elfvingin albumista
Jäkäläpään kirjasto, kuva Päivi Raudaskoski

 





 

Eeva Kilpi – kirjailija ja luonnonystävä

Eeva Kilpi on kirjoittanut yli 30 teosta, novellikokoelmia, romaaneja ja runokokoelmia. Hänen kirjojensa pääteemat ovat evakkokarjalaisuus, ihmissuhteet ja luonto. Hänet on palkittu useilla kirjallisuus- ja luonnonsuojelupalkinnoilla, mm. kolmella Valtion kirjallisuuspalkinnolla ja Luonnonsuojeluliiton ympäristöpalkinnolla. Kilpi on 1960-luvulta lähtien viettänyt kesänsä Savossa sijaitsevassa torpassaan. Siellä hän kirjoittaa ja elää lähellä luontoa, torpan ympärillä olevat metsät on rauhoitettu. Kuusi juttua Lapista sisältävä Lapikkaita on retkeilijöiden arvostama novellikokoelma. Se on retkeilykirjojen joukossa poikkeuksellinen: ei hehkuteta vaelluksen ihanuutta vaan kerrotaan retkien vaikeuksista ja kommelluksista naisen näkökulmasta. Ehkä Lapikkaissa on hyväntahtoista irvailua raskaita, pitkiä päivämatkoja kulkeville himovaeltajille. Lukijasta tuntuu, että lapinvaellus on täynnä vaikeuksia ja kärsimystä, mutta kirjassa häivähtää kuitenkin kirjoittajan kaipuu vaelluksille ja Lappiin.

Kaikissa Kilven kirjoissa luonto on vahvasti esillä. Hyvä esimerkki on tämä lyhyt runo: ”Nosta jalka kaasulta: perhonen ylittää tien.”

Outan toimituskunta ja lukijat tekivät Kilvelle kysymyksiä, joihin hän vastasi muisteluksella omilta vaelluksiltaan:

 

Iltaruskontiellä 12.1.2014

Tervehdys Outa-lehden lukijoille ja lapinretkeilijöille!
Hauska kuulla, että joku vielä muistaa Lapikkaita-kirjani, joka ilmestyi syksyllä 1966. Se on syntynyt kirjaimellisesti omista kokemuksista: raahustamisesta entisen mieheni, poikieni isän, runoilija Mikko Kilven perässä Saariselällä silloin kun se oli vielä ”kirveen koskematonta” tunturia. Meillä oli tapana lähteä alkukesäisin, ennen hyttysiä, parin viikon vaellukselle Lappiin, seuduille joiden nimet toistuvat Lapikkaita-kirjassani. Samoja seutuja ovat suurenmoisesti kuvanneet Urpo Huhtanen ja Martti Montonen, nämä maineikkaat lapinvaeltajat. He kolme, Mikko, Martti ja Urpo julkaisivat yhdessä upean Lapinkorpi-teoksen 1963, itkettävän ihanan näkemyksen koskemattomasta erämaasta, joka vielä siihen aikaan oli olemassa. (Voisiko joku kertoa minulle, mitä siitä on jäljellä ja onko siitä enää mitään jäljellä? Itse en ole uskaltanut mennä katsomaan, enkä enää jaksaisikaan, hyvä että jaksoin silloin!). Urpo teki kuvituksen myös Mikon runokokoelmaan Lapinmaa 1961. Se on harvinainen ilmiö, sillä runokokoelmia ei yleensä kuviteta, ja Urpon kuvitus on sykähdyttävä, suuri taiteellinen toteutus, ja koko kirja erikoinen lapintaideteos.

No, minun kirjani Lapikkaita on näihin teoksiin verrattuna leikinlaskua, eräänlainen vitsi ja ”naisasiapuheenvuoro” merkittävän lapinkirjallisuuden seassa. Mutta tulipahan tehtyä! Ja nyt olen hyvilläni siitä. (Jospa kustantaja innostuisi ottamaan siitä uuden näköispainoksen!?) Siinäkin kirjassa on Urpo Huhtasen kuvitus, vaikka Urpo ei itse pitänyt sitä minään, vähätteli vain. Minusta se on kiva. Se on selkeätä pilapiirrosmaista tyyliä, joka poikkeaa Urpon neulasmaisen hienosta luonnonkuvausviivasta, mutta sopii tähän ”akkamaiseen” lapinkuvaukseen. Ja kuinka mielelläni katsoinkaan äsken kuvaa, jossa hänen silloinen vaimonsa Liisi Tandefelt kantaa uljaasti päänsä yli ulottuvaa rinkkaa miehensä perässä...

Minä en ole käynyt Lapissa enää sen jälkeen kun hankin 1966 Savosta torpan, jossa kirjoitan kesäisin. Lapinkokemusteni perusteella tiesin, että ihminen voi kesällä tulla toimeen hyvin vähällä, melkein tärkeintä on juomavesi ja mahdollisuus sytyttää tuli, jos on kylmä. Ja jos sen lisäksi ympärillä on rauha, metsää, niittyä ja kallioita – niin, sen jälkeen tulevat sitten muut tarpeet kuten kynä, paperia ja vanha kirjoituskone...

Olen iloinen siitä että aikoinaan veimme lapsemme, kolme poikaamme Lappiin ”kulkea raahustamaan”. Eivät he ihmeemmin ole siitä iloaan ilmaisseet, mutta arvelen, että se on ollut omassa lajissaan hyödyllinen, alkuperäinen kokemus, jonka vaikutusta on vaikea määritellä.

Samoin on vaikea vertailla evakkolapsuuden ja Lapin reissujen yhtäläisyyksiä. Jotain samaa niissä kuitenkin on. Molemmissa kokemuksissa on vaikeuksien kohtaamisen ja selviytymisen vuorottelua. Ja ympärillä suuri luonto.

Eeva Kilpi

 


Kuva: Veikko Somerpuro/WSOY

 

Matti Koponen