Uskomaton salaisuus Isojärven kansallispuiston kainalossa – Kuhmoisten Valkulamminvuori

Aina välillä eteen tulee paikkoja, jotka ylittävät kaikki odotukset, paikkoja, jollaisia ei arvaisi edes olevan olemassa, ellei itse näkisi. Yhden tällaisen kohtasimme eilen. Olimme kiertäneet jo pitkän päivän ja nähneet Kuhmoisten Kammiovuorenluolan, Pirunkammareita kaksin kappalein sekä Suomen Machu Picchuksi tituleeratun linnavuoren. Päivän viimeiseksi määränpääksi oli valikoitunut Valkulamminvuori, josta olimme saaneet parisen viikkoa aikaisemmin hyvin kiinnostavan vihjeen.

valkulamminvuori (2)

Valitsemaltamme lähestymissuunnalta jäi jalkapelissä taivallettavaa noin puolisen kilometriä. Ensin harpoimme pitkin hakkuuaukkoa katsellen, josko nuori kuusikko näyttäisi jostain kohtaa sen verran harvemmalta, että syksyn kasteleman oksaston sekaan houkuttaisi suunnata. Muutaman hyvänkokoisen siirtolohkareen ohittaessamme ihmettelimme, ettei niitä oltu merkattu karttaan laisinkaan. Millaisia olivat sitten ne, jotka olivat lähistöllä merkin saaneet?

Kohta saimme lisää ihmeteltävää, kun suuntasimme läpi kuusikon kohti vuoren lakea. Edessä kun nousi likemmäs kymmenmetrinen jyrkänne, josta kartta ei myöskään maininnut mitään. Mikäpä olisi sitten edessä vuoren toisella reunalla, jossa kulkivat korkeuskäyrien sijaan jyrkänteen merkit?

Jossain kohtaa vuoren laella nuori männikkö vaihtuu harvempaan varttuneeseen puustoon, josta muutaman kymmenen metrin päästä näkyi enää vain latvustoa. Marraskuisen iltapäivän aurinko lämmitti lempeästi ja loitompana avautui komea maisema. Notkonpohjalla oli komea kosteikko, jota ajattelin käydä vilkaisemassa alas päästyäni. Aivan kallion juurella puolestaan oli vierivieressä suuria kiviä – joista kartta ei myöskään maininnut.

valkulamminvuori (1)

Jarkko lähti etelän suuntaan etsimään reittiä alas ja itse ajattelin vilkaista pienen lippaluolan, joka nökötti jyrkänteen reunalla. Siinä oli hyvä paikka istuskella ja nauttia auringosta. Jos eväät olisivat olleet mukana, olisi luonnon rakentaman pöydän äärellä kelvannut aterioida. Hauska näköalaravintola!

Vaan sitten oli aika suunnata parikymmentä metriä alemmas ja etsimään rotkoa, jonka päässä piti olla jonkinmoisen luolan. Jyrkänteen eteläpäästä löytyi hyvinkin paikka, josta kipuaminen sujui. Niillä sijoilla lepäsi muutama kookas lohkare, joiden alle jäi pieniä onkaloita, vaan ei mitään mainittavaa. Sama jatkui, kun taivalsimme jyrkänteen juurella kohti pohjoista. Parissa kohtaa kalliosta työntyi ylös kauniisti pyöristyneitä valtavia muotoja, joiden alle jäi lippamainen tila.

valkulamminvuori (5)

Vaan sitten maisema alkoi muuttua. Olimme saapumassa siihen kohtaan, jossa karttakin kertoi olevan louhikkoa. Ensimmäisenä vastaan tuli pienen lippakioskin kokoinen ja jotensakin myös mallinen lohkare.

valkulamminvuori (4)

Sen perästä jyrkänteen juurella oli hyvin tunnelmallinen lippaluola, johon matalalta paistanut aurinko loi harvoja, mutta lämpimiä säteitään. Siihen olisi voinut jäädä istuskelemaan ja nauttimaan paikan tunnelmasta, vaan eipä malttanut. Samoihin aikoihin edestä kuului Elinan huudahdus: ”Täällä! Nyt löytyi!”

valkulamminvuori (6)

Hetken sain hakea äänen suuntaa, kun Jarkko kehotti katsomaan tiheän puuryppään taakse. Siellä avautui komea, syvä ja kapea rotko, jota myöten olisi saattanut kivuta vuoren laelle. Syyssateiden kostutettua sammaleet ja jäkälät päätimme jättää sen toiselle kertaa. Elina oli sen sijaan kadonnut johonkin. Hän oli mennyt ensimmäisenä rotkoon, eikä ollut lähtenyt myöskään kipuamaan ylös. Oliko maa niellyt hänet?

valkulamminvuori (7)

Vastaus odotti kymmenen metrin päässä, siinä kohtaa missä rotkon pohjalta olisi alkanut kipuaminen kohti vuoren lakea. Kun katseen käänsi vasemmalle, pohjoisen suuntaan, loksahti suu auki. Ei siinä ollut vain luola, vaan Suomen mittakaavassa jotain aivan uskomatonta. Edessä jatkui kymmeniä metrejä pitkä kallion rakoillessa muodostunut käytävä, johon kävi vain pieni valonkajo suuaukosta.

valkulamminvuori (8)

Korkeutta tuli lähemmäs kymmenen metriä ja pituutta oli mahdoton arvioida käytössämme olleella laitteistolla. Jotain 30–40 metrin välimaastossa se oli. Leveydeltään käytävä oli vaajasta metristä parhaimmillaan kahteen. Puolen välin tietämillä oli pieni kellarimainen, tasaisempi sija.

valkulamminvuori (9)

Paikan samanaikainen luolamaisuus ja avaruus olivat hämmentävä yhdistelmä. Seinien kivi oli välillä kuivaa, välillä kauniisti kosteudesta kimmeltävää. Aivan perältä johtatti kaksi uloskäyntiä, joista toinen vei avoilmaan, toinen toiseen luolaan. Elina oli valinnut ensimmäisen ja Jarkko puolestaan toisen, ryömimistä vaativan.

valkulamminvuori (10)

Vaan tuopa oli vasta alkua. Kun kipusin lopulta ulos tuosta valtavasta rakoluolasta, edessä avautui aivan toinen maailma. Olimme halkaisijaltaan lähemmäs kymmenmetristen lohkareiden keskellä. Kiersin suuaukkoa lähimpänä olleen vasemman kautta ja pääsin pienellä kipuamisella ja yhden lohkareen alituksella lohkareikon keskelle. Sieltä aukeasi suuaukkoja kahteen suuntaan. Toinen niistä johdatti melko suureen erilliseen luolaan ja toinen pidempään lohkareluolastoon, jossa pystyi kaikki haarat huomioiden etenemään hyvinkin lähemmäs kolmekymmentä metriä – ehkä enemmänkin, aika ei riittänyt perusteelliseen tutkimiseen, sillä edessä oli vielä paljon nähtävää ja vain reilu tunti valoisaa aikaa.

valkulamminvuori (11)

Siinä kohtaa pysähdyin pohtimaan paikan ainutlaatuisuutta. Jyrkkä vuorenrinne, valtavat lohkareet ja viereinen suo eristivät sen tehokkaasti muusta maailmasta. Samaan aikaan oli hämmentävää, että Isojärven kansallispuiston raja kulki vain 250 metrin päässä luoteessa. Tämä upea paikka jäi sen ulkopuolelle ja ehkäpä samasta syystä monelta kulkijalta oli jäänyt tänne poikkeamatta, varsinkin kun reitit eivät tuoneet lähelle, eikä paikasta löydy mainintaa käytännössä mistään.

valkulamminvuori (14)

Sitten oli aika herätä tähän maailmaan ja jatkaa tutkimuksia. Ylhäällä rinteessä näkyi jotain kiinnostavaa, ilmeisesti osana samaa rakomuodostelmaa, jonka alla kulki tuo valtava rakoluola. Sinne kipuaminen olikin asteen kimurantimpi homma, mutta muutamalla kerran kun pysähtyi tuumimaan, löytyi reittiä, jota sinne saattoi mennä ilman erikoisvarusteita.

valkulamminvuori (13)

Kun olin päässyt jyrkänteen puolivälissä olevalle portaalle, vilkaisin alas. Vasta sieltä saattoi hahmottaa kunnolla alhaalla olleen kiviviidakon mittasuhteet – siellä olivat valtavat lohkareet, joiden alla oli toinen maailma, jossa ei kovin moni ihminen ollut käynyt. Luultavasti samoin oli tuolta tasanteelta löytyneen luolan laita se oli noin 10 metrinen, tilava rakoluola, jonka lyhempi haara oli jonkin matkaa kiivettävissä. Alempiin luoliin nähden suurin ero oli luolan sisältä löytyneet pyöreät kivet, joita alempaa oli turha hakea.

Siinä kohtaa aurinko oli jo alhaalla ja edessä oli vielä reilu puoli kilometriä tuntemattomassa ja haastavassa maastossa, joten oli paras pakata tarvikkeet reppuun ja aloittaa paluumatka. Matkan varrelle osui vielä kuvan komea kivilippa, joka törrötti nelisen metriä ulospäin. Sen yläpuolella, aivan vuoren laella oli vielä yksi suuaukko. Sen kutsu jäi odottamaan seuraavaa reissua.

valkulamminvuori (15)

Myöhemmin illalla sain vielä kuulla, että paikalla on 90-luvulla nähty myös useampaan otteeseen karhu. En ihmettele, sillä siellä oli koloja pesiksi, paljon merkkejä hirvieläimistä sekä suuri luonnon rauha. Siellä ei näkynyt roskia, eikä käytännössä mitään muitakaan merkkejä ihmisen läsnäolosta. Eikä tuonne johda edes viittauksia. Aivan uskomaton paikka, jossa rotkoa ja rakoluolaa lukuunottamatta täytyy olla terveet raajat ja kokemusta hyvin hankalasta maastosta. Korkeuserot ovat huimat, pinnat kaltevia ja liukkaita. Jos tietää mitä tekee, on tarjolla elämyksiä vailla vertaa.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6839644 E 396642

Antti Huttunen

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Retkipaikan sivustolla osoitteessa retkipaikka.fi

Terveisiä retkeltä – kirje ystävälle

Vihdoinkin tuli lunta. Voit uskoa, että olin tyytyväinen siitä, että vapaapäivä sattui juuri lumisadepäiväksi.
Mietin vaihtoehtoja, että minne pystyn ajamaan ja auton jättämään, kun lumisadetta oli luvassa kokopäiväksi ihan rutkaleen paljon. Viime talvena jouduin soittelemaan apua ainakin kerran kun ei ollutkaan lumilapio autossa. Nyt en heti aloita sesonkia sillä pelillä – tosin sain ko. auttajalta jo lahjaksi lapion autoon ja olen muistanut sen sinne jo laittaakin.

Tutkin aamulla kelin ja katselen ennusteen, pakkaan reppuun evästä itselle ja koirille. Intoni tarttuu koiriinkin ja iloisesti hännät heiluen nekin hypähtävät autoon. Tietävät kyllä mitä reppu tarkoittaa.

Jätän autoni sähkölinjojen alle, sataa isoja valkoisia hiutaleita lunta, tuulee. Tuuli pölläyttää metsänreunasta isoja lumipilviä pyörteilemään ilmaan. Linjat rätisevät ja metelöivät, tuntuu, että tukka nousee pystyyn. Lähdetäänpä siis kävelemään.

 




Metsätienpohja on koskematon, ei kukaan, ei mikään ole vielä tällä lumella tässä liikkunut. Koirat kyllä haistavat lumen alta hajuja ja tutkivat tarkkaan tienreunaa.
Pian oravanjäljet kiinnittävät meidän kaikkien huomion. Kävelemme rauhassa, yhdessä. Hiljainen rytmi on hyvä. Pysähdymme kuuntelemaan, metsä on hiljainen. Vain tuuli puhuu.

Polkua edettyämme koirat merkkaavat jotakin, pysähdyn ja kuulen tikan. Jatkamme matkaa. Silkkaa nautiskelua on tämä kulku, lumenvalo ja pehmeys jalan alla.

 


Polku kulkee pitkin harjua, laskeudumme harjulta alas järven rantaan. Järven läpi kulkevalla harjanteella istumme evästelemään. Ei ääniä, ei liikettä. Täydellinen rauha ja levollisen harmaa maisema. Tiedäthän ne hetket, ei ole kiire mihinkään.

 

Eväiden jälkeen teemme pienen maisemalenkin ennen kuin otamme suunnan takaisinpäin. Järvi on jäässä, mutta siihen ei tohdi kulkuansa suunnata. Pakkasta on ollut vain pari päivää. Suoranta järven reunalla on sulana, suon tuoksun tuntee selvästi. Männyt ovat kauniita, tuulen puolelta lumi on tarttunut runkoihin ja maisema saa rytmikkäitä muotoja. Puiden latvoista vilahtaa viivana iso musta lintu – mehtoko se sieltä männynnokasta lähti.

Harjulle takaisin kiipeäminen saa hien pintaan, rinne on pitkä ja jyrkkä ja hetken ajattelen kiipeäväni tunturinrinnettä. Koirat saavat kuulla mutinaa lapinkaipuusta ja lupauksista hiihtoretkistä.

 



Kun mäntytaimikko muuttuu sekametsäksi, koivujen latvoissa pyrähtelevät pyrstötiaiset. Kamera ei ennätä siihen kiireeseen mukaan.  Kävelemme, korppi lentää ylitse. Kävelemme, koirat nostavat kuonot ylös ja askel tihentyy, veto kiihtyy – joudun toppuuttelemaan. Vaan minähän en tiedä mitä ne haistavat, onko siellä edessä hirvi vai hyvin haiseva hiiri. Mitään en minä näe ja pian koirienkin kuonot laskevat. 

Saavumme aukealle jossa huomaakin tuulen voimakkuuden, puuskissa puut pölisevät ja koiratkin kääntävät naamansa myötätuuleen. Päivä alkaa kääntyä hämäräksi iltapäiväksi, on aika hyvästellä tämä retki.

Tiedäthän tämän jokasyksyisen tunteeni kuinka pitkältä marraskuu tuntuu ennen kuin vapauttava lumi ja valo tulevat. Kun vielä pian pääsee jäälle on pitkä odotus päättynyt, voi hengittää kun näkee kauas. On nähtävä taivaanranta ja taivaan valot. 

Toivottavasti pääset sitten mukaani, otetaan sukset tai potkurit ja nautitaan talvesta.

Marita Vokkolainen

http://paussinpaikka.blogspot.fi/

Pikku yöretki

Taas kerran se iski säälimättä, tulille kaipuu. Samanaikaisesti olin jo sopinut radioamatööriystäväni kanssa yhteyskokeilusta 3,5 MHz taajuusalueella. Päätin yhdistää nämä kaksi minua addiktoivaa asiaa, ja pakkasin tavarat prätkän perälaukkuun ja karautin Eurajoelle, Pinkjärven kaakkoispuolella olevalle lentokentälle.

Aivan oikein, lentokenttä siellä on, umpikorvessa, melko vaikeakulkuisten metsäteiden takana. Ja vielä lukittu puomi estämässä asiattomien kulkua sinne. Kenttä on aikanaan 30 vuotta sitten tehty metsänlannoituskoneen käyttöä varten, nyt se on pahasti metsittynyt, mutta läpiajettavassa kunnossa.

Ajelimme poikani Sepon kanssa edellisenä viikonloppuna niihin maisemiin polkupyörillä, olimme pikku retkellä Nakkilasta Pinkjärven Mustalahteen, jossa vietimme rauhaisan yön. Paluumatkalla tutkimme metsäteitä ja löysimme lentokentän toisessa päässä sijaitsevan paikallisten hirvimiesten laavun, missä poikkesimme juttelemaan.

Puomi oli nyt hirvestysaikaan auki, ja kysyin luvan tulla laavulle joku päivä suorittamaan yhteyskokeiluja radioamatööritaajuuksilla. On mukavampi istua penkillä ja sähkötellä pöydällä, ergonomia on parempi kuin istuskella epämääräisen kannon nokassa pimeässä metsässä. Ja nuotiokin lämmittää.

Älkää kysykö miksi pitää mennä metsään titailemaan, sitä vaan pitää!

No niin, ajelin kentälle ja hirvimiehet olivat nytkin paikalla, juuri lähdössä, ja ilmoittivat, että puomi suljetaan. Totesin, että lähdenpäs sitten minäkin, mutta jahtipäällikkö sanoi, että pois pääsee muutakin kautta, ja katsoimme kartasta reitin. Kun hän ensin oli todennut prätkäni maastokelpoisuuden.

Niinpä jäin laavulle yksin ja hirvimiesten mentyä lähdin prätkältäni hakemaan antennitarvikkeita ym. alan kamaa. Sitten iskikin paniikki kun prätkä oli lähes nurin, juoksin hieman liian lujaa varmistamaan, ettei se kaatuisi ja tein spakaatin liukkaalla ruoholla. Samalla vedin prätkän päälleni. Oli hyvä, ettei ollut ketään kuulemassa! Tunsin, että vasen takareisi revähti, ja olkapäässäkin tuntui kipua.

Pääsin kuitenkin hyvin pystyyn ja hetken odoteltuani lisätuntemuksia nostin prätkän ylös, kun ei mitään pahempaa sattunut. Paitsi, että takareisi on tätä kirjoitettaessa aika kipeä.

Eipäs siinä sen kummenpia kuin antennit kentän yli puihin ja odottamaan sovittua radioyhteyttä. Odotellessa join termarikahvit ja nautin pari hivenainepitoista lihapiirakkaa.

Ilta tummeni ja tarkalleen sovitulla hetkellä kaverini Keski-Suomessa kutsui minua, kirkkaat sähkötysmerkit kuuluivat hiljaisessa metsässä varmaan hyvin.
Mahtoivat tintit olla ihmeissään!

Ilta pimeni ja radioliikenteen äänet jotenkin sopivat luontoon sillä hetkellä. Olen yhtäpitävästi todennut kaverin kanssa, että jotkut linnut osaavat sähköttää, jopa selväkielisiä sanomia olemme kuulleet kevään konserteissa! Pidin siinä sitten jokusen yhteyden ja purin aseman.

Hetken tuijottelin hiillosta ja ajattelin, miten erilaisia harrastuksia voi yhdistää täydentämaan toisiaan. Kun hiillos oli riittävästi hiipunut, lähdin hiljaa ajelemaan pahasti ruohottuneen metsätien toista ajouraa kotiin päin. Välillä katselin maastokartoista älykännykästäni sijaintiani. Huolestuttavaa, jos pitää puhelimesta katsoa missä on!

Totesin, että olen umpikorvessa ja sysipimeässä. Pysäytin nimittäin prätkäni ja sammutin valot kun valtavan suuri lintu lensi tieaukon yläpuolella, se näkyi vaaleampaa taivasta vasten. Kuuntelin hiljaisuutta jospa kyseinen lentäjä olisi äännellyt. Huuhkajaksi sen oletin, ja huuhkajathan huhuilevat yleensä kevättalvella. Hiljaista oli, ympärillä korkea ”peikkometsä”, tänne pitää tulla pyörillä toisen kerran.

Pinkjärven alueella on paljon luontopolkuja ja alueita, joissa metsä on ennallistettu, ja osin poltettu ja sen toipumista tutkitaan. Hakkuita on paljon, mutta myös pieniä ikimetsän alueita, joissa voi aistia erilaisen ilmapiirin.

Sitten kotiin ja saunaan. Kyllä tämmöinen pikkuinen pyrähdyskin voi antaa paljon kun vain malttaa pysähtyä, kuunnella ja ajatella.

Semmosta!

Matti Ampio

Hiljaista ja hämärää

On marraskuun viimeisen sunnuntain aamu, säätiedot lupailee jopa auringon ilmestyvän pilvien takaa esiin.

Valoa ei riitä kovin moneksi tunniksi, joten ei kannata lähteä ajamaan kovin kauas. Samoille tutuille poluille halusin kuitenkin jotain vaihtelua. Muutaman kilometrin päässä kotoa on suosittu hiihtoreitti Porintien varresta Koukkujärvelle, se on jäänyt kokonaan tutkimatta, siispä sinne.

Sain myös idean testata vähässä valossa 300 millimetrin kiinteää objektiivia käsivaralta. Aika tuhoontuomittu idea, joten eikun kamera reppuun ja menoksi.

Alkupää on  helppoa metsäautotietä ja hyvät opasteet.

 

Korpisuota jota ollaan harventamassa, harmi.

 

Yksinäinen sieni

 

Ojan reunaa koristaa kauniin vihreä sammal.

 

Vedenpinnan kuvajaisia

 

Vielä nousee sieniä kylmää ja pimeää uhmaten.

 

Lenkin puolivälissä osutaan lammelle. Mahtaako olla tarpeeksi rauhallinen lintujen pesintään, pitääpä tulla keväällä tutkimaan.

 

Taidetta lammen pinnalla.

 

Metsän siimeksessä lymysi puro.

 

Käävät ovat kauniita

 

Aika vähän nähtiin/kuultiin lintuja, saatika että olisin saanut kuvattua. Mutta tikka ei välittänyt meistä, vaan perkasi kävystä siemeniä valotolppaan tekemässään halkiossa.

Karhulenkki oli sopivan mittainen päivälenkille, helppo kulkea vaikka lasten kanssa. Jäkäläiset kivikot ja solisevat purot tekevät reitistä mielenkiintoisen. Hyvä, että löytyi tuo uusi metsä tutkittavaksi kunhan keväällä taas riittää valoa koko päiväksi; tai vaikkapa kevättalvella lumikengillä Koukkujärven majalle.

 

Tuire

 

 

 

Römppäretki Patvinsuon kansallispuistossa 22.–23.11.2014

Joensuun Ladun järjestämään marraskuiseen retkeen osallistui kaikkiaan 15 kävelijää lauantaina ja 12 sunnuntaina. Matkasimme Patvinsuolle Joensuusta kimppakyydein. Kun matkaa oli vain 100 km, jouduimme maastoon kahvittelun ja majoittumisen jälkeen jo aamukymmeneltä. Yöpyminen oli järjestetty kansallispuiston Suomun tupaan, vanhaan metsänvartijan taloon, jossa aterioimme ja saunoimme illalla isossa mainiossa saunassa. Yöllä uni eteni leppoisasti vuorokuorsauksen siivittämänä. Tämänkokoiselle porukalle tilat riittivät hyvin ja Suomun luontotupa on sijainniltaan hyvällä paikalla, suuntaapa kävelyretket varsinaiselle Patvinsuolle tai Suomunjärven ympäristöön.

Marraskuiset päivät ovat etukäteen arvoitus, mutta tällä reissulla melko tyyniä. Aurinko ei paistanut eikä luntakaan satanut koko aikana. Yöllä lunta oli tullut vajaat 2 cm, mutta kuiville pitkospuille, joten liukastumisen vaaraa ei ollut. Lauantaina kävelimme varsinaisen Patvinsuon polkuja 18 km, josta pitkospuupolkua oli runsaasti yli puolet. Ihailimme kauniita syksyisiä suonäkymiä. Valkosävyinen aukea suo herätti ihastusta. Teretinniemen korkeasta lintutornista oli hyvä näkymä laajemminkin ja yläviistosta katsottuna läheisten kauniiden kermikeidassoiden rakenne näkyi erinomaisesti.

 

Patvinsuon isoille soille antavat vaihtelua vähäisemmät kangasosuudet

 


Teretin lintutorni nousee puunlatvojen tasolle

 


Kaunispiirteinen kermikeidassuo lintutornin itäpuolella


Sunnuntaina kiersimme Suomunjärven ympäri, josta kertyi 15 km pääasiassa kovia kangasmaita pitkin. Järven rannalla on useampi hyvä tulentekopaikka, osa laavulla varustettuna. Ne ovat kaikki myös oivia telttailupaikkoja, kuten Pokkaniemi, jossa pidimme pitemmän tauon. Suomunjärvi on hiekkarantainen ja hiekkapohjainen. Paikoin keskeltäkin löytyy paikkoja, joissa kanootti karahtaa pohjaan. Toisaalta melko läheltä matalikkoja löytyy jopa yli 20 metrin syvyyksiä. Järveen laskee pari jokea ja lähtee kovasti serpentoiva Suomunjoki, vanha uittoväylä Koitereelle. Kanoottitapahtumissa sen tiukat mutkat ovat mukana olleiden mukaan välillä haastavia. Polku käy lähellä vanhaa siltaa, jonka yhteydessä näkyy vielä vanhoja uittorakenteita.

 

Suomunjoki on vanha uittoväylä


Luonto oli kumpanakin päivänä hiljainen. Vain muutama lintu näkyi ilmassa tai äänteli vaisusti. Sen sijaan ohuella lumella näkyi runsaasti selviä jälkiä: myyriä, orava ja jänis, lumikko, hirvi, kettu, metso ja teeri ja riekko sekä muutaman kulkijan koiran jälkiä. Saukon näkeminen Sihvonlampien laskupurolla ihan loppumatkalla vajaan kilometrin päässä luontotuvalta oli sykähdyttävä hetki kärkipäässä kulkeneille, ennen kuin se vilahti mättäikkökumpareessa olevaan onkaloon, mutta jäljet näkyivät hyvin taaempana tulevillekin. Vuolas kalaisa puro oli sille ilmeisen mainio elinympäristö, koska kalaa kuluu kilo päivässä.

 


Retkeläiset Pokkaniemen tulentekopaikalla, kirjoittaja kuvassa lähinnä kasvot kameraan päin

 


Suomunjärven rannalla on erämaan tuntua


Kokonaisuutena viikonloppu onnistui hyvin, porukka viihtyi poluilla ja juttu lensi nuotiopaikoilla makkarankäristyksen, kahvittelun ja muun evästelyn välissä. Römppäretki on jo perinne; eri vuosien retkillä olosuhteet ovat vaihdelleet paljon lumikenkä- ja kahluukeleistä tämänvuotiseen vähälumiseen. Joka säällä on oma viehätyksensä, joten jäämme odottamaan ensi syksyä.
 

Jouko Koivu