Ei oteta, annetaan

Ihminen, se kertoo valloittaneensa tuntureita. Tuskinpa se tunturi edes huomasi kävijää, kulkijan muistoihin tunturi jäi ehkä ikuisesti. Sama ihminen suunnittelee hiihtovaellusta, reittiä, ajankohtaa, näkee itsensä lipuvan tunturiaavalla, varaa lomaviikkonsa puoli vuotta ennen ajankohtaa ja jää odottamaan, toivomaan.  

Hiihtovaellus on herkkä laji; jos kantavaa hankea ei ole, muuttuu hiihtovaellus urheiluksi tai odottamiseksi leirissä. Hiihtovaelluksella ei oikein kannata hikoilla. Jos on paljon pakkasta ja tuulee lujaa, pitää tehdä vain turvallisia, harkittuja, oikeita valintoja etenemisen ja leiriytymisen suhteen. Pitää olla tarkkana. 

Sillä hetkellä kun sään oikut antavat hiihtovaeltajalle täydellisen hankikannon, myötätuulen tai tyvenen, ei mikään retkeily ole niin helppoa ja nautinnollista. Hiihtämistä ei edes oikein enää huomaa, ahkio tulee perässä itsestään, kaikki reitit ovat yhtä hyviä. Kevyt liike, maiseman kauneus, hiljaisuus – mieli tyhjenee kohinasta, rauha valtaa mielen. Ruumis nauttii liikkeestä. 

Sitä ei oteta, se annetaan.

 

 

Kuvat Marita Vokkolainen

Aatsinki: The Story of Arctic Cowboys – vihdoin Suomessa

Paljon mediahuomiota saanut dokumentti Itälapin Aatsingin kylän poromiehistä kiertää parhaillaan Suomea. Elokuva on ennättänyt kerätä katsojia jo monilla kansainvälisillä festivaaleilla ja ensi-iltansa se sai keväällä New Yorkissa. Yleensä tässä vaiheessa tuodaan julki, että tekijä Jessica Orekin isä on Yhdysvaltojen Helsingin suurlähettiläs. Tätä yhteyttä saammekin osaltaan kiittää siitä, että tämä elokuva tehtiin juuri Suomessa. Dokumenttia vastaava aihe oli ensi alkuun suunniteltu Siperiassa kuvattavaksi, mutta tuotannon käynnistyminen Siperiassa osoittautui hankalaksi, joten tekijä päätyi etsimään Suomesta sopivaa paikkaa ja elokuvantekoon sopivia henkilöitä.


Arctic Cowgirl – nöyränä piikana porstuassa

Elokuvassa yhtenä keskeisenä henkilönä on Raisa Korpela, porotilan emäntä, kolmen lapsen äiti ja käsityöartesaani, matkailualan ammattilainen. Monta rautaa tulessa, moneksi on päivän aikana jouduttava. Raisan välitön ja vilpitön olemus on varmasti hurmannut myös elokuvan tekijän, se on helppo ymmärtää, heistä onkin tullut hyvät ystävät tämän kokemuksen myötä.

Tapasin Raisan kevättalvella, jolloin heillä oli jo takana matka New Yorkiin elokuvan ensi-iltaan. Hän kertoi kuinka huima kokemus se oli verrattuna siihen, että normaalisti töiden seasta pääsee ehkä kerran vuodessa Rovaniemen toiselle puolelle.

Siellä ison rannan toisella puolella elokuvaa oli tullut katsomaan suuri joukko amerikansuomalaisia sekä ihmisiä, joiden juuret ovat Suomessa.

”Kaikista maailman ihmisistä meitä on kuvattu, meidän arkea, meidän tavallista elämää, sitä on kuvattu ja se kiinnostaa ihmisiä!” Nyt kun elokuva lähti kierrokselle Suomessa niin kyselinpä Raisan tunnelmia tässä vaiheessa. Niin kuin Raisa sanoo: nöyränä piikana porstuassa olen niiaillut tämän elokuvan myötä tulleiden asioiden äärellä.

Raisa kertoo, kuinka Jessica oli saanut vinkin Eat & Joy Maatilatorin mukavalta mieheltä Jari Etelälahdelta Pohjois-Sallan Paliskunnan lihanjalostajamiehestä Hannu Lahtelasta, jonka poronlihatuotteet ovat tunnettuja etelä Suomen parhaissa ravintoloissa. Jessica ja Jari suuntasivat tutkimusmatkalle Sallaan. Hannu otti päivän metsäreissulle Jarin ja Jessican seuraksi mukaan Aarnen ja sepä riitti siihen, että Jessica innostui suuntaamaan kuvausprojekinsa Sallan suuntaan Raisan ja Aarnen tykö. Elokuvan päähenkilöiden joukossa on myös Aarnen veli Lasse, luonnollisesti koska miehet toimivat työssä paljon yhdessä.

Elokuvassa ei sitä kerrota että tilalta löytyy myös lampaita, lampaat ovat kyllä pääseet ruutuun toista kautta, kun Peltsin Lappi vieraili tilalla siinä vierailussa aiheena olivat pedot. Karhu olivat olivat useasti vierailleet lammaslaumassa ja verottaneet siitä osansa.

Elokuva on juuri esitetty Sallassa ja jännityksenkin tuntein Raisa odotti paikallisten palautetta, onhan tämä ollut kiinnostava projekti. Hän kertoo, että elokuvan tekovaiheessa paikalliset ovat suhtautuneet myönteisesti, onhan tarvittu palkisen lupa olla mukana kuvaamassa poroerotuksia ja porotyötä.

 

Raisa kertoo ettei elokuvaa varten ole erikseen suunniteltu tekemisiä, vaan Jessica kulki heidän mukanaan siellä missä perheen työt niin vaativat. Kävipä joskus niinkin että Jessica toimi lapsenvahtina tarvittaessa.

Kuvausjaksoja oli kaikkiaan kuusi, joiden pituus vaihteli viikosta-pariin viikkoon. ”Jessica oli hurmaava persoona, hän sai jännityksen katomaan ja kameran unohti nopeasti”, sanoo Raisa. ”Hän oli aina rauhallinen ja kohtelias ja sai hyvän vastaanoton poromiesten keskuudessa, ei sinne kämpille ketä tahansa huolita yöksi”, hän naurahtaa.

Raisa seisoo jalat maassa omalla tilallaan, hän jatkaa sitä arkea mitä elokuvassa on kuvattu, porot hoidetaan, lampaat hoidetaan, lapset laitetaan kouluun, tehdään töitä, tehdään töitä myös tilan ulkopuolella. Illalla kotona päivää jatketaan käsitöiden parissa, mm. elokuvassa nähty poronnahka-anorakki on Raisan käsialaa. 

Hän tietää mitä on työnteko, mitä on luonnon kanssa eläminen ja luonnosta leipänsä tienaaminen.

Jessica kävi heillä viimeksi pari viikkoa sitten, ystävyys jatkuu. Sovittuna on että lapset jokainen vuorollaan lähtevät sinne ison veden taakse kylästelemään.

Elokuva jää elämään omaa elämäänsä, se jääköön myös muistoksi jälkipolville.

Pohdimme vielä elokuvan mahdollista vaikutusta Sallan ja Aatsingin kylän matkailuun, se ei olisi huono asia sekään. Aarnen tapaa Sallan poropuistosta porosafarien oppaana, omien ajoporojensa kanssa ja Raisa kokkailee Sallatunturin tuvilla.



Elokuvatähtien elämä on jatkunut omaa rataansa, vuoden luonnonkierron mukaan mennään edelleen. Onko se sitten niin, että he voivat sanoa että elämä on kuin elokuvissa. Draamaa ja komediaa ihan varmasti riittää poronhoitajien hommissa.

Elokuvan Facebook -sivujen kautta on mahdollista tilata elokuva omalle paikkakunnalle. Kerää joukko elokuvasta kiinnostuneita tuttaviasi niin on mahdollista järjestetää yhdessä näytös lähimpään elokuvateatteriisi!

 

Marita Vokkolainen

Tärkein paikkani on siellä missä olen

Niin kauas kuin muistan, olen ollut kiinnostunut piirtämisestä. Kouluaikaan piirtelin vihkot ja kirjat, niiden tyhjät reunat kaikenmaailman mielikuvituskuvatuksilla. Mutta vasta aikuisiällä kiinnostuin enemmän taiteen tekemisestä ja kävinpä elävänmallin piirustuskursseillakin. Joku oppilas kohotti itsetuntoani sanomalla: "että mitä sinä täällä teet kun osaat noin hyvin piirtää?" Nyt ymmärrän, etten vieläkään osaa piirtää!

Herkkyys, aistit valppaina, luonto yleensä on ollut minun muusani. En oikein tunnista muita innoittajia, kuin sitten jonniinmoiset onnistumiset ja niistä saadut positiiviset palautteet.

Maahiset kulkevat matkassani, koska ne on elossani mukana. Eritoten sen huomaa tuolla kairassa silloin kun olen siellä yksin. Vaikka olen yksin, niin en ole yksin. Koko luonto ympärilläni huokuu elämää, ja että minua tarkkaillaan eläinten taholta ja tietenkin nämä pienet tontut, menninkäiset, maahiset, miksi niitä sanotaankin, seuraavat kulkuani. Virranhengiltä kysyn: syönnin salat, missä ruokakalat?

Minulla ei ole läheistä ja rakasta (siis omaa) taideteosta. On ollut joitain joista olen tyytyväinen, mutta ne ovat harvassa. Yhtään ei ole täydellistä! Tokkopa sellaista tuleekaan? Mutta ehkä parempaa on tulossa, jos voin entistä enemmän avautua elämälle ja lasketella myötävirtaan haraamatta vastaan. Kaikista, jotka minulta on ostettu, olen luopunut vaivatta, joten en ole kovin kiintynyt niihin. Vaan ilo on puolellani, kun joku arvostaa työtäni ja minä saan siitä korvauksen.

Luonto merkitsee minulle kaikkea elämisen ehtoutta. Mitä kauempana asfaltista, sen parempi. Tuntuu ettei luonnon kuvaamiseen löydy sanoja, puhumattakaan sen Jumalallista olemusta ei voi maalata. Voin vain yrittää päästä lähelle sitä, mutta se jää lähelle, enemmänkin kauas. Luoja itse näyttää luomansa kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan.

Minulla ei ole varsinaisesti lempimaisemaa, tai niitä on niin paljon ettei niitä voi eritellä. On mahtavaa istua illan hämyssä jängän reunalla tai yöttömän yön aikaan tunturissa. Voi, voi kuinka jokainen maisema on lemppari!

Minun tärkein paikkani on siellä missä olen.

En voi kuvitella tällä hetkellä asuvani jossain muualla kuin täällä Lapissa. Sanoin tällä hetkellä, koska elämä on kuitenkin muutuvaista ja en tiedä muutoksen tuulista mistä ja mihin ne puhaltaa. Ne on tähänkin saakka puhaltaneet, idästä länteen, lännestä etelään ja viimein tänne pohjoiseen 16 vuotta sitten.

Lappi ei lähde koskaan minusta. Kun tulin lappiin eka kerran 36 vuotta sitten, tunturin juurella koin, että tulin kotiin. Se tuntui niin tutulta. Lienenkö elänyt täällä ennenkin?

Täytän seuraavan kerran 70 vuotta ja vaellukset ja retkeillyt ovat hiipuneet, pieniin lähiseudun maastoihin. Lähijokien kalastuksiin ja tunturin alushiihtoihin. Liikkumakulumiset on tulleet liian aikaisin ja niinpä kaihomielin, mutta kiitollisena seuraan tulisteluihmisten huimia kokemuksia. Kiitos niistä!

Pera Kaasinen

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

 

 

 

 

Elokuvien kautta luontoon

On tammikuu, pian kalenterin sivua käännetään jo helmikuulle. Pakkaan matkalaukkuuni viimeiset tarvittavat, villasukat, villapaidan, pipoa ja rukkasta. Paljon lämmintä vaatetta. Olen jo oppinut pukeutumiskoodin. Untuvatakissani heitän hyvästit miehelleni, joka saattelee minut junaan ja matka kohti pohjoista alkaa. Junalla etelään, lentokoneella pohjoiseen. Tänä vuonna näin.

Matka jatkuu hyvässä tunnelmassa pimeän talvi-illan jatkuessa loputtomiin. Etelän kääntöpisteessä joukkoomme liittyy lisää ystäviä. Pohjoisemmassa asuvat ystävämme näemme sitten perillä. Pian meitä on taas koolla ystäväjoukko, perinteisesti tammikuussa pohjoisessa – Inarissa. Inarin talven lämmin tapahtuma, elokuvajuhla Skabmagovat saa meidät yhä uudelleen lähtemään Suomen eri kolkista liikkeelle. Joku on kymmenettä kertaa, joku viidettä ja joku ensimmäistä kertaa. Kaikkia meitä kuitenkin alunperin yhdistää retkeily, rakkaus luontoon ja retket tuntureille. Tunnen olevani etuoiketettu, koska olen retkeilyn ansiosta, erilaisten retkeilypalstojen kautta tutustunut näihin ihmisiin, joiden kanssa jaamme samat kiinnostuksen kohteet. On helppo olla yhdessä. Kukin retkeileekin omalla tavallaan ja omissa porukoissaankin, mutta täällä elokuva juhlilla jaamme samassa tilassa ja tunnelmassa luontokaipuutamme. Jaamme kokemuksia reissuiltamme, kenties suunnittelemme jotain yhteistä, mutta pääosassa on tietenkin ne elokuvat joita varten olemme tänne tulleet. 

Elokuvat puhuvat alkuperäiskansojen kieltä, pääosassa meidän oma saamelaiskansamme. Näytöksiä on paljon, joutuu tekemään valintoja eri teemojen välillä. Onneksi valintamme menevät ristiin ja saamme kuulla niistäkin elokuvista joita ei itse nähnyt. Jokainen vuosi on tarjonnut jonkun erityisen huikean elokuvakokemuksen, jokaiselle omansa. Minä iloitsen ja hurraan aina kun valkokankaalle ilmestyy paljon poroja siellä perässä porokoira. Tämän ystävätkin ovat jo oppineet kanssani jakamaan. On ollut koskettavia, herkkiä, iloisia ja taitentehtyjä dokumenttejä monesta eri kulttuurista. Monia elokuvia muistamme vuosien takaa. Mielenkiintoiset, antoisat ja vilkkaat keskustelut siivittävät iltojamme ja elokuvien taukoja kolmen tai neljän päivän aikana. Jokunen pyyhkii kyyneileitä tai kipristelee naurusta vielä toisille elokuvasta kertoessaan.

Vuosien varrella tapahtumasta on tullut tuttu, monista siellä nähdyistä ihmistä on tullut kuin tuttuja. Saamelaiskeskus Sajoksen valmistuksen myötä ohjelmisto on laajentunut myös musiikin puolelle. Me kaikki jotka olimme edellisenä vuonna Mari Boinen konsertissa vaivumme siihen yhteiseen hurmioon helposti vieläkin. Tänä vuonna meitä lumosi Ulla Pirttijärvi ja me kaikki fanitamme Niillas Holmbergia aivan hillittömästi. Nuo äänet soivat kuin pohjoinen maisema. On helppo ajatella palaavansa aina uudelleen tuonne juhlaan  ystävien pariin. Helppoa ei aina ole elokuvien viesti, mitä alkuperäiskansoille – luonnolle on tapahtumassa – mikä on historia, miten tähän on tultu. Viesti jonka saan joka vuosi yhtä uudelleen Inarista on ihmisyyden ja kohtuuden viesti, luonnosta maailmanlaajuisesti välittämisen viesti. On huikeita ihmistarinoita, tarinoita niistä jotka välittävät ihmisyydestä ja luonnosta. Unohtuuko meiltä joskus se että olemme yhtä. Tammikuussa jälleen. Nähdään siellä.

 

Marita Vokkolainen

Skabmagovat - kuvia kaamoksen taittuessa

 



Aslak Paltto, Festivaalin tuottaja


Tammi-helmikuun vaihteessa Inarissa juhlittiin kaamoksen päättymistä Skabmagovien merkeissä jo 15. kertaa. Skabmojen odotus alkoi jo loppukesästä. Tarkan ajankohdan varmistuttua oli varattava lennot ja majoitus viipymättä.

Seuraavaksi odotettiin ohjelmatietoja. Aiemmista vuosista viisastuneena olin maltillisempi lipputilauksien suhteen. Kaikkea ei kertakaikkiaan ole mahdollista nähdä. Mutta yksi oli ylitse muiden, Mari Boinen konsertti uudessa upeassa Sajoksessa. Konserttiin oli PAKKO saada liput.

Miksikö keski-ikäinen nainen etelästä lähtee vuosi toisensa perään keskelle kaamosta katsomaan elokuvia? Ensin syttyi rakkaus pohjoisen luontoon, sen tunturipaljakkaan ja koivikoihin. Syttyi myös kiinnostus ja halu ymmärtää saamelaista kulttuuria ja elämää. 

Boine lunasti kaikki odotukset, alusta loppuun huikeaa heittäytymistä. Vaikka sanoja ei ymmärrä, ne tuntee voimalla joka saa kyyneleet vuotamaan vuolaana, koko kropan huokaamaan rumpujen tahtiin. Käsittämätön tunneskaala läpi koko konsertin.

Osa yleisöstä tanssi villinä lavan edessä. Me tyydyimme tanssimaan sen, mitä istumapaikoilla oli mahdollista. Lehdistötilaisuudessa Boine sanoi, että pääsi yleisön kanssa lähes hurmokseen, lähes? kyllä se oli mielestäni täyttä hurmosta alusta loppuun. Vaikea uskoa kenenkään jääneen kylmäksi tälle saamelaisen musiikin suurelle tulkitsijalle.



Mari Boine

Skabmojen ohjelmatarjonnasta poimin lähes kaikki Saame-sarjan esitykset. Paikallisten ihmisten arki ja kulttuuri ovat aina lähellä sydäntä. Petteri Laitin kädentaidot siirtyvät seuraavalle sukupolvelle kun hän opettaa poikaansa Samia valmistamaan riskun, eli soljun. Korulla on tärkeä merkitys saamelaiskulttuurissa.

 

Skabmagovien esiintyjiä, Niillas Holmberg palkittiin hienolla soittimella

 

Kokonainen sukupolvi on kadottanut esi-isiensä kielen, inarinsaamen. Lohduttavaa on nähdä kuinka inarinsaamea elvytetään. Kieli on avain omaan kulttuurilliseen historiaan.

Lämminhenkinen tarina Paulista, Sajoksen monitoimimiehestä sai hymyn huulille. Hienoa, että nämä arjen sankarit pääsevät esille. Kuinka olisikaan Sajos valmistautunut avajaisiin ilman tätä työlleen omistautunutta miestä.

Nuoren opettajan tarina saa tunteet nousemaan pintaan. Lämmin tarina opettajasta joka vähitellen voittaa yhteisön luottamuksen ja kiintymyksen. Seitsemän vuoden jälkeen hän päättää palata etelään ja jättää kylän, ihmiset ja rakkaat porot taakseen ja palaa etelään.

Aarteita arkistosta tarjosi Nils Aslak Valkeapää, saamelaisen kulttuurin uuden tulemisen airut. Ailu joikaa ystäviensä kanssa tunturien äärellä elämästä ja luonnosta. Ailu saa saa aina mielen herkistymään. Valkeapää olisi täyttänyt tänä vuonna 70 vuotta.

 

 


Revontuliteatterin esityksissä on oma ainutlaatuinen tunnelmansa. Tänä vuonna pakkasherra oli armollinen, lumisessa teatterissa tarkeni hyvin. Tuhannet tähdet loistivat taivaalla samaan aikaan kun valkokankaalla kulkivat kuvat Kanadan talvisessa metsässä, virtaavan joen heijastuksissa.

Yksi vaikuttavimmista elokuvista oli The tundra book. Venäjän laajalla ankaralla tundralla elää paimentolaisia paimentaen tuhansien porojen eloa eristyksissä muusta maailmasta. 72-vuotias Vukvukai johtaa joukkoaan vanhan ja kokeneen miehen viisaudella. Lapset oppivat poroelon hoitoa seuraamalla vanhempiaan. Mutta nykyaika tavoittaa vääjäämättä syrjäisimmätkin erämaat, lapset noudetaan kaupunkiin kouluun. Asia, joka on tapahtunut joka puolella maailmaa, myös saamelaislapset vietiin kouluun kauas vanhemmistaan ja kodistaan.

Suru, katumus ja syyllisyys saa nuoren tiibetiläisen Niman lähtemään Lhasaan pyhiinvaellusmatkalle. Matkakumppaniksi ilmestyy vanha mies huolehtimaan Niman sielusta. Pitkä traaginen ja omituisella tavalla koominen tarina joka piti tiukasti otteessaan.

Australialainen musikaali ja road movie Bran Nue Dae oli positiivinen yllätys. Nuori Willie kyllästyy sisäoppilaitoksen luutuneisiin ankariin sääntöihin ja päättää  lähteä takaisin kotiin. Perään lähtee isä Benedictus. Matka läpi karun Länsi-Australian Broomeen on täynnä outoja tapahtumia ja tyyppejä, on mm. pummi, hippipariskunta, nuori kaunis Rosie johon Willie rakastuu. Mutta ei ole isä Benedictuksenkaan takaa-ajomatka ihan normaali. Rehevä haulikkoa heiluttava nainen tarjoaa mielellään kupillisen kuumaa teetä, mitä kaikkea siitä seuraakaan. Perillä Broomessa paljastuu salaisuus, kuka onkaan kenenkin isä ja äiti. Musikaalit eivät ole ihan lempijuttujani, mutta tämä oli aivan hulvaton. Tästä tuli pitkäksi aikaa hyvälle tuulelle.

Sunnuntaiaamuna ehdimme vielä katsoa viimeisen elokuvan lähes tyhjässä Sajoksen salissa. Kanadalainen Smokin`fish yllätti. Lämminhenkinen hieno tarina nuoresta Corysta. Coryn liikeidea perustuu lähinnä huijaamiseen, eikä ole järin hyvä elinkeino. Lapsuuden muistot savustetusta kalasta saa hänet kuitenkin muuttamaan suuntaa, ja niin hän lähtee kotiseudulleen opettelemaan kalastusta ja kalan savustamista vanhoilla perinteisillä keinoilla. Elokuva oli melkein liikaa kaikille aisteille, Alaskan jokimaisemat, maisemat, jättiläismustikat, kukat ja punalihainen savustettu lohi jonka tuoksu tuntui tulevan läpi valkokankaan. Tähän oli hyvä lopettaa neljän päivän mittainen elokuvamaraton.

Tämä oli vain pieni raapaisu laajasta ohjelmistosta. Mukana oli elokuvia alkuperäiskansoilta ympäri maailmaa, Kanadasta, USA:sta, Meksikosta, Venäjältä, Australiasta, Kiinasta, Uudesta Seelannista ja Pohjoismaista.

Tuire Jalaskoski