Lumenviipymän aarteita

Joka sydänkesä halajan kulkemaan mielipaikalleni, jollekin Ylä-Lapin tunturipaljakan lumenviipymälle. Sieltä löytyy usein vielä elokuun alussa runsaasti lunta. Jos malttaa luoda katseensa tunturimaisemista alemmas, voi karuhkolta tundralta löytää jotain sykähdyttävää. Nämä kuvat ovat yhdeltä ja samalta lumenviipymältä heinäkuun lopulta.

Tunnelma on sadunomainen, lämpimänä kesäpäivänä lumesta nousee kylmää kosteutta, joka sekoittuu auringon lämmittämään ilmaan, sulava vesi solisee.


Juuri lumen alta paljastuneessa sammalisessa maassa ei kasva juuri vielä mitään. Paksun lumikerroksen alla on pikkunisäkkäiden ollut hyvä talvehtia ja syödä lumenviipymän kasvipeitettä.


Tästä ihan vierestä on lumi sulanut jo aiemmin. Saniaiset, sarat ja vaivaiskoivut ovat alkukesämäisen vaalean vehreitä vielä heinäkuun lopulla.

Uuvana on kukkinut jo alkukesästä ympäröivillä tuntureilla. Lumenviipymällä kasvukausi on lyhyempi ja siis alkanut myöhemmin. Siksi onnekas voi löytää vielä kukkivan uuvanan.


Sammalvarpio on tyypillinen lumenviipymällä kasvava kanerva.


Sielikkö on karun lumenviipymän kasvi. Vaivaispaju, se pajuista parhain, kukkii punaisena vieressä.


Herkkä ja kaunnis tunturitädyke avaa kukkansa vain hyvällä, lämpimällä säällä.

Hapro kasvaa täälläkin, sen lehdet ovat herkullisia ja niissä on paljon C-vitamiinia ja oksaalihappoa. Porotkin syövät haproja.

 
Pohjanleinikki viihtyy sulavan lumen kosteudessa.

 


Härkkejä - tunturihärkki on hyvin monimuotoinen kasvi ja siitä erotetaan meillä kolme alalajia.

 

Purorikko kasvaa tuntureiden puronvarsien märissä sammalikoissa ja lumenviipymäpaikkojen lätäköissä.

Mahdollisesti tämä on Norjanarho, rauhoitettu ja vaarantunut.

 


Ihastuttavan tähtirikon eteläisimmät kasvupaikat ovat Pallastuntureilla.

Ei tässä tietenkään vielä kaikki. Jokainen lumenviipymä on yksilönsä. Kalkkipitoisuus, humuksen määrä ja kosteus määrittää kasvustoa. Lumen määrän vaikutus on kahtalainen, paksumpi lumi suojaa kasveja talvella, mutta kasvukausi saattaa jäädä hyvinkin lyhyeksi. Etsivä saattaa löytää kauneutta.

Lähteet
Väre, Henry & Partanen, Rauni: Suomen tunturikasvio. Metsäkustannus, 2009
http://www.luontoportti.com/suomi/fi/
Yrjö Norokorpi et al: Osa 8 Tunturit teoksessa Raunio, Anne, Anna Schulman& Tytti Kontula (toim.): Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – Osa 2: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristö 8/2008. Helsinki: Suomen ympäristökeskus, 2008. verkkoversio

 

Teeren soitimella 4.4.2015


Kävin aamulla ensimmäistä kertaa tänä keväänä katsomassa joko teeren soidin olisi alkanut.


Kello oli soimassa 4.30, mutta heräsin jo 4.20 ja päätin nousta heti. Tein pari ruisleipää evääksi ja puin maastovaatteet päälle. Sitten ajelin noin puolen tunnin ajomatkan ja kävelin reilun kilometrin suon laitaan. Yöllä oli satanut maan valkeaksi lunta ja suon lähellä lunta oli muutenkin enemmän kuin kaupunkialueella.

Saappaassani pari vuotta ulkopinnassa ollut reikä realisoitui heti ensimmäisessä lammikossa olevan nyt läpi asti. Suolla oli vielä osittain kantava jääkerros ja yritin astua oikean jalkani aina mättäälle, mutta nopeasti jalkaterä oli täynnä kylmää vettä. Onneksi muckbootissa jalka tuntui hetken päästä lämpimältä märkänäkin. Täytyy katsoa pystyykö sitä korjaamaan vai pitääkö hankkia uudet saappaat...



Suon laidassa olin jo tunnin ennen auringonnousua (Tampereella 4.4.2015 kello 6:43) ennen kuutta. Vanha kytispiilo suon laidassa oli veden valtaama, joten levitin makuualustani toisen mäntyrykelmän alle ja jäin odottelemaan. Ennen auringonnousua sinisorsat vetivät aamuralliaan suota ympäri ja tikkojen nakutusta kuului. Lisäksi kuului matala ja tiheä tvo-tvo-tvo-tvo -soidinääni ja etäämpää siihen vastauksia. Mikä lintu lienee? Palokärki ehkä.. Tai joku haukka.

Lopulta kuului ensimmäiset suhauksetkin. Katsoin kelloa. 6:43. Naurahdin, että teeret ovat yhtä tarkkoja kuin edellisenäkin keväänä. Useimmiten täsmälleen auringonnousun aikaan kuuluu ensimmäiset äänimerkit, vaikka aurinko ei olisi näkyvissäkään. Suhauksia alkoi kuulua sieltä täältä eri puolilta pientä avosuoaluetta. Takanani eräs yksilö myös pulputti. Hauska äänimaisema.



Puolisen tuntia odoteltuani näin kun kaksi terriä laskeutui puuhun 40 metrin päähän. Kuvasin niitä odotellessa, että jotkut tulisivat maahankin tepastelemaan. Odottelin puolisen tuntia paikoillani ja ajoittain teeret suhistelivat, mutta eivät kuitenkaan vielä tulleet tappelemaan maahan. Lopulta linnut lensivät etäämmälle ja tässä vaiheessa huomasin, että niitä olikin porukassa kymmenkunta.

 



Pari kymmentä minuuttia teerien jälkeen poistuin itsekin. Kiertelin ja kuvasin vielä hetken suolla ja näin vielä lumipukuisen metsäjänönkin. Jänis luotti 15 metrin etäisyydelle asti suojaväriinsä lumilaikulla istuen kunnes pomppi tiehensä. Hyvä aloitus teeren soidinkaudelle, heti näkyi lintuja! Varmaan parin viikon päästä on jo täysi tohina päällä.

 

 

 




Muutama ohje teeren soitimelle:

- Ole niin kuin et olisikaan
- Saavu paikalle ennen kuin linnut tulevat
- Maastoudu
- Poistu vasta lintujen jälkeen.
- Älä turhaan levitä soidinpaikkojen sijaintitietoja julkisesti. Antaa innokkaiden etsiä itse soitimensa.
- Älä siis häiritse lintujen soidinpuuhia.

Aki Ihanajärvi

http://akpojanblogi.blogspot.fi
 

Kasviretkeilyä tehdasalueella ja uusi kasvilaji Suomen kartalle

Imatran tehdasalueella kasvaa monia erikoisia kasveja. Alueen maaperään on tullut kalkkia meesan, selluloosan valmistusprosessissa syntyvän kalsiumkarbonaattijätteen, läjityksen mukana. Vanhoilla puukentillä maatunut kuori on tehnyt maaperästä hyvin ravinteikasta ja sopivaa vaativille kasveille. Kuitupuun kuljetusten mukana on tullut kasvien siemeniä, jotka voivat vuosikymmeniä odottaa maassa sopivia olosuhteita aloittaakseen kasvun.

Tiesin, että tehdasalueella kasvaa punakämmekkää. Luontokuvauksen harrastajana ja erityisesti kämmeköistä kiinnostuneena halusin nähdä tämän kasvin. Oppaakseni sain Stora Enson ympäristöinsinööri Teemu Klemetin. 12.6.2013 teimme ensimmäisen kasviretken alueelle. Menimme suoraan punakämmekän kasvupaikalle. Vaikka kasvillisuus oli vielä matalaa, saimme etsiskellä kukkaa jonkun tovin. Lopulta löytyi kaksi vierekkäistä kukkaa, mutta pettymykseksemme alkukesän kuivuus oli tehnyt tehtävänsä. Kukinto ja lehdet olivat muuttuneet jo ruskeiksi eivätkä olleet enää kuvauksellisia.

Seuraavaksi Klemetti vei minut katsomaan nuokkukohokkia. Sitä löytyi melko runsaasti aurinkoiselta rinteeltä ja radan varrelta. Kohokki hyötyy alueen niittämisestä. Vanhalta kuorikaatopaikalta löysimme kaunista ja värikästä lehtomaitikkaa. Kun myöhemmin kesällä kävin samalla paikalla hirvi säikytti minut perinpohjin rynnätessään 10 metrin päästä polun yli.
 

Nuokkukohokki

Klemetin kanssa jatkoimme matkaa vanhalle puuplaanille, joka sijaitsee välittömästi aidatun tehdasalueen ulkopuolella. Sain tietää, että alueella kasvaa paljon harvinaisia kasveja kuten leveälehtikämmekkä toiselta nimeltään baltiantoukokämmekkä, joka luokitellaan Suomessa erittäin uhanalaiseksi. Olimme paikalla liian aikaisin alkukesästä, eikä katsottavaa vielä ollut. Sain kuitenkin nähdä paikan, missä neidonkieli kasvaa.

Kesän mittaan retkeilin paikalla yksin. Kuvasin mm. neidonkieltä, komeaa lehtosinilatvaa ja ukontulikukkaa. Voimalaitoksen läheltä löysin valkolehdokkeja.
 

 

Neidonkieli

 

 

Lehtosinilatva

Elokuun 20 päivänä teimme yhdessä uuden kasviretken. Klemetti oli pyytänyt oppaaksemme botanisti Martti Miettisen. Miettinen oli tehnyt ensimmäisen havainnon leveälehtikämmekästä puuplaanilla ja sieltä me kasvikierroksen aloitimmekin. Kämmekästä löytyi edelleen yksi verso, joka ei tänä vuonna ollut jaksanut kukkia. Muutama tunti alueella vierähti nopeasti. Kuulin paljon hienoja latinankielisiä kasvien nimiä, heiniä ja kukkia, joista moniakaan en pysty jälkeenpäin muistamaan. Tuoksukirveli oli alueen uusin löytö samalta kesältä ja vasta toinen havainto Suomessa. Yli metrin korkuisessa kaitaängelmässä oli vielä muutama kukka jäljellä. Kaitaängelmä luokitellaan erittäin uhanalaiseksi Suomessa ja siitä on Imatran lisäksi vain kaksi havaintoa Pohjois-Karjalasta. Näimme harvinaista ojakurjenpolvea ja ketoraunikkia, mutta silmiä piti oikein hieraista kun vastaamme tuli korkeaa maissia.


Kaitaängelmä

Paluumatkalla autoille huomasin polun varressa kasvin, jossa oli vaaleanpunaisia kukkia. Kutsuin Klemettiä ja Marttista katsomaan sitä ja ihmetystä riittikin, koska kasviharrastajat eivät pystyneet tunnistamaan sitä. Otin kasvista kuvia ja lähetin kuvat myöhemmin Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin johtaja Kimmo Saariselle. Nopeasti sain vastauksen, että kyseessä ei ollut mikään tavanomainen löytö. Saarinen tunnisti kasvin sapiksi (Centaurium), mutta epäselväksi vielä jäi, mikä sappilaji oli kyseessä. Saarinen kävi keräämässä kasvista näytteen Helsingin kasvitieteelliseen museoon, jossa varmistui tieto, että kasvi oli harsurohtosappi (Centaurium erythraea). Kasvia ei ole aiemmin tavattu nykyisen Suomen alueelta. Saarinen löysi pieneltä alueelta parikymmentä kukkivaa tai kukkinutta harsurohtosapen vartta.

Harsurohtosappi

Kasviharrastajan ja -tutkijan lehdessä Lutukka 3/2013 on K. Saarisen, J. Jantusen ja M. Miettisen kirjoitus Tuoksukirveli tuorein itälisä Imatran (ES) puuplaanin lajistoon. Kirjoituksessa kerrotaan myös harsurohtosapin löytymisestä. Jutun englanninkielinen tiivistelmä on osoitteessa:

http://www.luomus.fi/english/publications/lutukka/summaries/2013-3.htm

 
Jukka Hirvonen

Talvi tulee tuntureilta


Syyskuun loppupuolella, kun etelässä vielä asetutaan syksyyn, on Käsivarren suurtuntureilla jo viittä vaille talvi. Ruska on vaihtunut harmaan satoihin sävyihin, ja ilmassa on valkoinen pakkasen tuoksu. Yleensä niin säikyt poropojat vartioivat parttioitaan tiukalla asenteella, ja tunturiin kulkija kiertää mieluusti rykimän paisuttamat kauempaa.


 

Vielä aurinko jaksaa kuitenkin lämmittää, ja suojaisessa etelärinteen purolaaksossa kasvit käyttävät auringon viime säteet hyväkseen.

 

Yöpakkaset ovat koristelleet närvänän jäähelmin, mutta pienet yöpakkaset eivät näitä lumenviipymien kylmään sopeutuneita kasveja hidasta.

 

Mutta uuvana tietää, mitä on tulossa. Se on jo vaihtanut vihreän kesäasunsa violettiin syysväriin, joka päivän lyhetessä ja pakkasten kiristyessä tummuu mustanvioletiksi talvipuvuksi suoja-aineiden täyttäessä lehtisolukot.

 

Ylhäälle paljakalle noustessa onkin jo toinen vuodenaika.  Tunturikivikon kasvit ovat saaneet päälleen suojaavan lumivaipan. Kurjenkanervan siemenkodat odottavat hangen yläpuolella talven tuulia ja hankikantoa, joka kuljettaa siemenet uusille kasvupaikoille.

 

Talven tullessakin lapinvuokko on kaunis

 

Ylhäällä on vain vähän kulkijoita. Yksinäinen kettu on jolkotellut liekovarpionummen poikki, ehkä se on etsinyt kylmän hidastamia myyriä tai sopuleita. 

 

Kohta se on täällä. Pitkä, valkoinen vuodenaika.

Riitta Nissinen

Tekopesiä maakotkalle

Maakotka on joutunut Suomen luonnossa ahtaalle. Petoviha muutti kotkan elämän hengenvaaralliseksi, metsien hakkuut hävittivät tarpeeksi vankkaoksaiset aihkimännyt Etelä- ja Keski-Suomesta, kaikkialle levittäytynyt metsäautotieverkosto rikkoi takamailta rauhan ja soiden ojitus vähensi avoimia saalistusmaastoja. Petovihan myötä kotkakannasta tuli arka, vain arimmat linnut säilyivät hengissä syvimmillä saloilla. Kanta pieneni pienenemistään. Vanhoista reviireistä jäi vain muistitieto paikallisten ihmisten keskuuteen.

Sinnikäs luonnonsuojeluaate on kuitenkin muuttanut ihmisten suhtautumista maakotkaan. Komea lintu koettiin enemmänkin elämyksenä luonnossa, ei uhkana tai kilpailijana. Lintu rauhoitettiin. Kannan laskun pohja ohitettiin ja hyvin hidas kasvu alkoi. Kotkan arkuus lieveni, koska rohkeampiakin lintuja jäi henkiin. Kymmeniä vuosia vanhoilla, autioina pysyneillä reviireillä alkoi näkyä uudestaan kotkia. Jos vanhoilla reviireillä olivat säilyneet suot ja jonkinlainen rauha, kotkan palautuminen oli jälleen mahdollista. Huomasin tämän itse 1980 ja -90-lukujen vaihteessa. Alue, jossa vielä 1960-luvun alussa pesi kotka, sai tämän hienon linnun takaisin. Retkillä alkoi nähdä kuningaslinnun silhuetin korkealla taivaalla. Suot olivat yhä siellä, kotkalle tärkeät avoimet saalistusmaastot. Mutta metsät oli hakattu. Ikimännyt, kotkalle sopivat pesäpuut puuttuivat. Tarvittiin siis ihmisen apua, että valtavat pesät pysyisivät puussa.

Kotkahavaintojeni ilmoittamisen myötä tutustuin lintuharrastajaan, jolla oli sama mielenkiinnon kohde. Jaoimme innokkaina omia havaintojamme. 1990-luvun alussa pääsin ystäväni mukaan apupojaksi kotkan tekopesien rakennusretkille. Vuonna 1992 eräältä tekopesältä löytyi kotkan sulka ja höyhen, sekä tekopesää oli selvästi rakennettu. Kun seuraavana vuonna menimme tarkistamaan tekopesää, se tapahtui! Kaukoputken keväisessä, väreilevässä kuvassa näkyi, kuinka pesässä hautovan kotkan pää nousi tarkkailemaan ympäristöä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, kättelimme hymyssä suin keskellä keväistä luontoa. Yksi mieleenpainuvimmista hetkistäni Suomen luonnossa oli juuri siinä, keväisten soiden ja metsien keskellä. Maisemassa, mikä minua niin mielyttää.

Meillä kävi hyvä tuuri myös siinä mielessä, että tuo "ydinpesän" maakotkapari osoittautui harvinaisen tuotteliaaksi. 20 vuoden aikana tuosta pesästä on lähtenyt 20 kotkaa lentoon ja kahden poikasen pesueita on ollut jo seitsemän. Nyt ydinpesän ympärille muodostuu uusia reviirejä 1-3 vuoden välein. Lähes kaikki maakotkan pesät tuolla alueella ovat tekopesissä. "Ympyrä sulkeutui" viime kesänä. Alueelta, missä tein ensimmäiset kotkahavainnot, löytyi täysin uusi pesä.

Tekopesän rakentaminen vaatii tietysti luvan ja niitä pyritään tekemään suojelualueille ja valtion maille. Rakentamisessa käytetään aina turvavyötä puussa työskenneltäessä. Huhtikuun 28. päivä olimme jälleen soiden keskellä rakennuspuuhissa. Tekopesälle sopiva paikka ja puu oli käyty etsimässä aiemmin. Ohessa muutama kuva rakennusvaiheista:

 

Alkutilanne, sopiva puu on etsitty aiemmin.

 

Rakennustarpeita; aisattuja tukipuita ja havuja

Ylhäällä väkipyörä, millä rakennustarpeet vedetään ylös
Alhaalla aisataan tukipuita

Väkipyörä käytössä

Lähes valmis pesä kestää miehen painon

Pesä on suon reunassa. Kotka tarvitsee lentotilaa pesän ympärille.

Valmis pesä ja miltä se näyttää maisemassa

Juhlahetki "ydinpesällä" vuonna 1996! Vapaaehtoistyön täyttymys. Kaksi tomeraa kotkanalkua rengastetaan.

Teksti ja kuvat Timo Hämäläinen