Etusivu

Kalajuttu – kaksi yhdessä

Koko kesän kalastin katiskoilla. Saalista tuli vaihtelevasti, tarpeeksi syömiseen kuten oli tarkoituskin. Olen pitänyt katiskat samoilla paikoilla melkein koko ajan, keväästä syksyyn, nähdäkseni kalojen liikkeet. Kuka siellä missä milloinkin pyytimeen jää.

Keväällä laittelin pyydöt veteen, toukokuussa kutuaikaan saaliista ei ollut pulaa. Pienisilmäinen katiska piti ottaa pois vedestä, pyyti liian pieniä kaloja, liian paljon.

Lahnat vierailivat niemennokassa keskikesällä, toiveikkaana odottelin lisää, mutta muutamaan parkkiin se jäi.

Syksyn tullen haukiruohikkoni on hiljentynyt, alkukesällä siinä polskintaa riitti ja riittävästi syömähaukia nostettiin veneeseen asti ja siirrettiin savupönttöön viimeiselle matkalleen.

Ahvenkiven Antti on ollut reilulla päällä, koko ajan, kesästä tähän myöhäiseen syksyyn on isoja kyrmyniskoja sieltä meille tarjottu sopaksi ja savustettavaksi. Puntaria en ole hankkinut, mutta mitta lähentelee jo 40 centtiä.

Vielä tänä syksynä se tosi iso sieltä nousee! Kalastusvietti on kavala tauti, se iskee huomaamatta, isompia pitäisi saada – ennätyksiä rikki. Voiko tästä syyttää geenejä? (Oi Mamma Mia, tuntisittepa äitini…)

Välillä siinä samoilla apajilla haukikin on pyörinyt ja erehtynyt saaliin perässä samaan katiskaan. Jos vaihtoehto lautaselle on ollut ahven tai hauki, niin hauki on saanut vapautensa takaisin.

Välillä saalis yllättää, minkki katiskassa on ekoteko, mutta ei niin mukava yllätys kuitenkaan. Korpit ja lokit saivat herkutella.

Aion jatkossa satsata tässä kalastusmuodossa laatuun, en niinkään määrään. Seuraavaksi tavoittelen kuhaa katiskoilla, niiden paikka on siinä selkäluodolla. Se tulee olemaan mielenkiintoista, enkä hellitä ennen kuin kuhafilee voissa tirisee.

Todellinen kalajuttu tämäkin, kuvassa oleva isompi hauki nousi katiskasta. Huomasin heti jotain kummallista sen suussa, sieltä pilkotti jotain. Sieltä näkyi toisen hauen pyrstö. Nappasin pyrstöstä kiinni ja vedin saaliin ulos. Aikamoisen palan oli hauki haukannut, saalis oli toisesta päästä jo sulamassa, eikä mahtunutkaan kokonaan vatsaan.

Ei me sentään tuota pienempää syöty.

 

Marita Vokkolainen