Etusivu

Erilainen vaellus

Olemme pojan kanssa jo ammoisista ajoista valinneet viikon 38 syysvaelluksemme ajankohdaksi, niin nytkin. Pyydän kärsivällisyyttä lukijoilta, sillä tarinassa esiintyy moottoriajoneuvoja, mutta myös hiki virtaa, niin vaelluksen aikana kuin saunassakin.

Koska kummatkin akillesjänteeni oli operoitu jouluna 2008, päädyimme tähän ratkaisuun, joka osoittautui onnistuneeksi: lastasimme peräkärryyn 2 prätkää, MZ ES175 vm. 1962


ja MZ ETZ251 vm. 1990.


Aloitimme puuduttavan matkan 80kmh nopeudella kohti Kairiverin eräkeskusta jossa oli tarkoitus prätkäytyä. Kummallakin oli raskas työviikko takana, joten ajovuoro vaihtui tiheään. Ajoimme jokseenkin yhtä soittoa Rovaniemen jälkeen olevalleVikakosken laavuille, jossa olemme Itä-Lapin suuntaan matkatessamme aina pitäneet tauon ja nauttineet termarikahvit.

Kairiverissa oli hiljaista, joten otimme omavaltaisesti parkkipaikan aidan vierestä autolle ja peräkärrylle, pyörät alas ja lastaamaan. Jotenkin kuormakamelin oloisia olivat pyörät, kun niiden päällä oli lyhennetty rinkka, siis ilman yläkaarta. Mutta ajettavuus oli kohdallaan, joten ensimmäinen siirtymä valvotun yön jälkeen oli lyhyt, metsäautotie johti joen rantaan Kärkäsvaaran lähellä. Sinne.

Laavu pystyyn, chateubriand ja sen jälkeen ei juurikaan lampaita tarvinnut laskea, kun illan hämärtyessä möyrimme pussiin. Tämä toimenpide muuten kohdallani vastaa päivän raskasta vaellusta suossa 50 kg rinkka selässä, siis vetoketju.

Aamulla aloitimme alueen kartoituksen, joka ulottui aina Lokan kylään asti. Oli sunnuntai ja poikkesimme kaupan pihaan toivossa, että joku myisi bensaa prätkien suoniin. Ei aikaakaan kun lähitalosta pinkaisi nätti tyttö ja avasi kaupan, siellä oli kaikkea mitä ihminen tarvitsee ja uskomaton palvelu. Supermarketit jäävät kirkkaasti hopealle!

Lokan itäpuolisella alueella on siis metsäautoteitä satoja kilometrejä. Tämä tarkoittaa, että siellä on miljoonittain isoja eri ikäisiä kantoja. Tulppiossa vierailleena voin ymmärtää alueen valtavan hakkuuhistorian, ja tälläkin hetkellä siellä jyrää tukkirekkoja pitkin yötä.

En kylläkään ymmärrä mistä siellä hakataan! Joka tapauksessa näin sieluni silmin ne ikimetsät jotka alueella joskus ovat olleet. Leirejä pystytimme aina sopivaan paikkaan kauemmas runkoteistä, samalla edeten kohti UKK-puiston eteläpuolista info-pistettä josta oli määrä aloittaa vaellussessio.



 



Sitten 23kg pykälään ja jängälle, ja sitähän siellä riittää!




Koetimme kiertää suot, mutta maastotyyppi oli sellainen pehmeä ”superlonipohja”, että siellä se takki tyhjeni ihan mukavasti. Toisaalta ihanteellinen maasto kinttujen testaamiseen.




Ensimmäisen yön vietimme jo hämärän laskeutuessa jossain Irtonais-Auhtin nurkilla. Aamulla muuten huomasimme, että olimme aivan lähellä poromiesten tekemää kammia! No laavussa on aina mukavampi nukkua, vallankin kun kaikki oli kuivaa.



Aamulla suunta kohti Tahvontupaa jonne saavuimmekin iltasella. Sitä ennen pidin jostain kohdasta matkan varrella radioyhteyden Porin alueella oleviin toisiin radioamatööreihin. Tämä offensiivi toistui joka päivä. Sikäli kiva, että gsm verkkoa ei ollut joka paikassa, ja sanoma kotiin välittyi. Tämäkin asema antenneineen ja akkuineen painoi n3kg. Onneksi kuitenkin rinkassa on nämät olkaimet!

Tahvontuvalla oli sauna kuumana! Yippee! Ja löylyt olivat napakat, vesi purossa oli -5 cm lämpötilassa, siis tavattoman piristävää.

Tuvalla oli porukkaa, joten majoituimme yläpuoliselle alueelle laavuun, vastakkain erään vaeltajan kanssa. Nautimme yhdessä iltakahvit ja rauhaisan jutteluhetken tulen loimussa. Nämä ovat niitä elämän helmiä!

Vaellussessio kesti neljä päivää, ja noin 30 kilometriä erittäin hankalassa maastossa. Polkuja oli minimaalisen vähän, pehmeä epätasainen alusta niin kuin aina erämaassa. Ja akillesjänteet kestivät hyvin! Hyvä suomalainen ortopedia!

Aikanaan saavuimme takaisin Kairiveriin ja jatkoimme vielä vähän alueen kartoitusta. Poikkesimme Niekan huipulla, sieltä avautui huima panoraama ympäröivään erämaahan.


Myös valtavat hakkuuaukeat erottuivat selvästi, vaikka niissä jo uutta puustoa olikin.

Reissun huipentuma lähestyi, varasimme saunan ja poronkäristyksen Kemihaaran lomasta. Saavuimme hieman myöhässä sinne kun takalasi räjähti ihan omia aikojaan kesken matkan. Eikä vielä ollut edes hirvestysaika!

No, saimme paikkavärkkiä Kemihaarasta ja harmin tunne hävisi 50% saunassa ja loput 75% poronkäristystä nauttiessa. Ja muuten variksenmarjamehua ruokajuomana, herkullinen kattaus toden totta!

Loppuyhteenveto: tämä oli ensimmäinen ja viimeinen tämän tyyppinen reissu. Siis nautimme joka hetkestä, mutta vaellus on vaellus ja prätkävaellus on prätkävaellus.

Seuraava suunnitelma on Rajajooseppi - Kemihaara ensi syksynä, jos ei kummempia tapahdu.

Kuitenkin, jos joukossa on joku, jonka liikuntakyky ei enää salli jalan tapahtuvaa vaellusta, voi erämaan metsäteillä päästä lähelle luontoa muilla keinoin.

Ja luonto korjaa koko ajan itseään, ihan nautittavaa liikkua noinkin.


Matti