Etusivu

Riekko, tunturin seireeni

Katso, tuosta on mennyt riekko joen yli. Mene sinäkin

Tämä tapahtui muutama vuosi sitten.
Olin liikkunut jo pitkin syksyä ravinnonhakumatkoilla saamatta saalista. Oli jo se aika syksystä jolloin lammet ja hiljaa virtaavat fielbmat alkoivat saamaan jääpeitettä.

Sääennuste oli luvannut tuulista ja jopa lauhtuvaa seuraavaksi päiväksi. Pakkasta oli lähtiessä liki parikymmentä. Päivemmällä sitten alkoi tuuleskella ja lauhtumistakin ilmeni kun siirryttiin hämärää kohden. Vai johtuiko hämärtyminen lisääntyvästä pilvipeitteestä.

Joka tapauksessa oltiin kuljettu kaverin kanssa aamukahdeksasta alkaen. Aikanaan pistin tulet ja kaverikin tuli siihen aterioimaan. Tulilla on aina myös aikaa tarinointiin. Niinpä kerroin kaverilleni kuinka olin aikoinani liikkunut hänen isävainajansa näitä samoja selkosia.

Siitä sitten aikanaan lähdettiin liikkeelle. Kaverini painui lähelle puurajaa. Minä taas ryhdyin kiertämään Harab-joen toista puolta. Ylitys hoitui kivuttomasti kapeasta kohdasta loikkaamalla. Mutta takaisin tullessa kulkeuduin pienen lompolon kohdalle pajukkoon. Jää näytti varsin hauraalta, mutta sitten alkoi sarvipää kuiskimaan korvaani:

”Katso tuosta on mennyt riekko joen yli. Mene sinäkin”.

Astuin jäälle joka oli hengettömän ohutta komojäätä.  Putosin saman tien jään läpi. Seurauksella että isot naakimis-nutukkaani täyttyivät oitis vedestä. Onneksi en pudonnut keskelle jokea vaan käteni ylsivät jollain tavalla penkalle. Elämä lipui pilakuvina silmien editse. Tunnustelin herkillä varpaillani joen pohjaa kuin jättiläisrapu. Tunsin, että oikean jalan alla on jonkin verran kovempaa. Vasen tuntui olevan mudan päällä. Otin repun selästä ja laitoin sen rannalle. Kun reppu näytti olevan auki otin repusta muovikupin ja ryyppäsin vettä kun kerran olin joessa. Tämä ihan vain sisäisen nestetasapainoni vuoksi.  Saman tien huuhtelin myös kahvipannun. Tehtyäni nämä toimet ponnistin enemmän oikealla jalalla ja äärettömän vahvat käsivarteni vipusivat minut ylös märästä joesta.

Jo toisen kerran voimat ovat olleet hyödyksi. Ensimmäinen kertahan oli se kun valtavan ukkospuuska riepotteli veneitä Lossisuvannossa samaan aikaan kun soutelin suvantoa. Aioin soittaa kaverilleni tai pistää muutaman tekstarin mutta kännykkäni oli kastunut. Avasin sen nopeasti ja puhalsin voimieni mukaan puhelimeen, kun olin ottanut ensin akun pois. Tuossa vaiheessa kävi niin että puhallukseni voimasta sim-kortti lensi jokeen. Ymmärrätte varmaan etten lähtenyt sitä sieltä sukeltelemaan. Tein kylmän rauhallisesti viiltävän analyysin tilanteesta. Tulia oli turha ruveta tekemään. Koska kukaan ei tulisi vaikka istuisin maailman tappiin asti tulilla. Päätin lähteä tallustamaan tietä kohden ja liikkua vain sen verran, että pysyisin lämpimänä. Ryntäilyyn ei ollut tässä vaiheessa varaa.

Alussa oli hyytävä tunne, mutta kun patikoin autoa kohti niin ei se nyt niin pahalta tuntunut. Kun lyhyt ja ytimekäs mies putoaa puolitoistametriseen veteen paukkupakkasilla on hän suhteellisen märkä. Kuusi kilometriä voisi olla monelle turhan pitkä matka patikoida märissä vaatteissa. Koko ajan olin henkisesti varustautunut kytkemään meille metsän eläimille ominaisen lihasvärinä-hätälämmityksen päälle. Tullessa mietin tarkkaillessani maastoa jos vaikka hirvi näkyisi niin ammuttavahan se olisi. Tarkistin myös aseen siltä varalta. Umpijäässä oleva kiikari ja paanteessa olevat lukko- ja liipasinsysteemit neuvoivat olemaan välittämättä hirvistä. Pian istuisin lauteilla hirvikiväärin ja nutukkaiden kanssa. Tiellä saatoin huomata, että nutukkaani olivat täydellisessä paanteessa. Ei siis ihme kun avannosta tien laitaan patikointi vei yli kaksi tuntia. Eli elämää metsissä on jatkuvasti. Vaikka myönnettävä on, että ihminen hieman vakavoituu talvisessa joessa. Eikä pelkästään siitä syystä, että povessa olleesta kartasta oli tullut selluloosaa.

 

Aslak Pieski
http://www.tenojoki.fi/tenopaasivut/aslak