ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Erinäisten sattumusten kautta päädyin vuonna 2009 tutkimaan Tarvantovaaran erämaan lajistoa. Olen vuodesta 2000 lähtien kerännyt aineistoja eri puolilta Suomea, tarkoituksenani parantaa tietämystä maamme sääskilajistosta, ns. semiakvaattisista sääskistä, joihin kuuluvat mm. vaaksiaiset ja perhossääsket. Asiaan perehtymättömälle sääsket ovat ”hyttysiä”, siis pitkäkärsäisiä maan vaivoja jotka imevät verta, aiheuttavat kutiavia paukamia ja toimivat taudinaiheuttajien vektoreina. Tutkimieni sääskiheimojen lajit eivät ime verta (yksi harvinainen perhossääski kylläkin nauttii sammakkoeläinten verta, mutta se on poikkeus) eivätkä muutenkaan ole erityisen haitallisia; joskus vaaksiaisten toukat (1-2 mahdollista lajia) voivat katkoa viljelykasvien juuria tai perhossääskiä voi esiintyä suurina massoina vedenpuhdistuslaitoksilla (trooppiset hietasääsket, perhossääskien alaheimo, ovat leishmaniaasin vektoreita, mutta eivät tietenkään esiinny Pohjolassa).

Semiakvaattisten sääskien enemmistö elää kosteikoilla, kuten virtavesien äärellä, soilla, rannoilla ja lähteiköillä, eräät lajien toukat karikkeen seassa, maaperässä, sienillä tai lahopuulla. Lajeja Suomesta tunnetaan 422, näistä huomattava osa on löydetty vasta 2000 -luvulla intensiivisen tutkimuksen ansiosta. Minua ensisijaisesti kiinnostaa lajiston alueellinen vaihtelu ja monimuotoisuus sekä lajien suhteet ympäristöönsä eli hieman karrikoiden: mitä elää ja missä ja kenen kanssa missäkin runsaussuhteissa. Tutkimusteni tavoitteena ovat myös käytännön sovellukset, kuten luonnonympäristöjen arvottaminen lajien perusteella ja valtakunnallinen uhanalaisuuden arviointi.

Kuva 1. Pohjoiessa yleisen ”nevavälkekirsikkään” (isovaaksiainen, heimo Tipulidae, Tipula melanoceros) lentoaika on loppukesästä. Kuva J. Salmela.

Vuonna 2007 olin viettänyt kesän pohjoisessa aineistoa keräten (lue kertomus ja artikkeli: http://www.ymparisto.fi/default.asp?node=24012&lan=fi sekä http://org.utu.fi/harrastus/TEKS/w-album/index.html). Olin tällöin liikkunut melko laajalla alueella, ja saanut hieman näkemystä miten lajisto vaihtelee Peräpohjolasta Tunturi-Lappiin. Tarvantovaarassa halusin tutkia lajiston pienipiirteisempää vaihtelua ja samalla tietenkin tutkia seutua, joka on ollut tutkijoiden erittäin vähäisen kiinnostuksen kohteena.

Kohti Tarvantovaaraa

Perinteiseen tyyliin päätin viedä erämaahan Malaise-pyydyksiä. Malaise on kankaasta valmistettu hyönteispyydys, johon päätyy lähinnä kärpäsiä, sääskiä ja pistiäisiä, vesistöjen lähellä myös koskikorentoja ja vesiperhosia. Muita hyönteisiä, kuten perhosia tai kovakuoriaisia, pyydykseen päätyy erittäin vähän. Pyydyksessä on tietysti keräyspurkki, jossa yleensä käytän etyleeniglykolia (sama kuin auton jäähdytinneste). Malaise sopii erinomaisesti erämaatutkimuksiin, koska se on kevyt kantaa ja purkin koentaväli voi olla jopa neljä viikkoa.

Kuva 2. Malaise-pyydys Ravaltolommolin itäpuolen purolla. Kuvassa kirjoittaja irrottaa pyydyspurkkia, joka sijaitsee ”teltan” korkeimmalla kohdalla. Pyydykseen ei päädy selkärankaisia eläimiä eikä yli 400 pyydyskohteen näytteistä ole tavattu rahoitettuja hyönteisiä. Kuva A. Kahilainen.

Lapin karttoja katsellessa kokee tietysti aina runsauden pulaa, mielenkiintoisen näköisiä puroja, soita ja paljakka-alueita on enemmän kun ehtii eläissään tutkia. Samoin oli laita Tarvantovaaran suhteen; todella hienonnäköisen (ainakin kartalla) Salvastunturin jouduin jättämään pois kuvioista, ihan siitä syystä että patikoiden tehtävistä matkoista ei muodostuisi liian pitkiä. Pyydysten määrä pitäisi myös jotenkin optimoida, mikä on riittävä n tilastollisia analyysejä varten ja, toisaalta, minkä jaksaa selässään kantaa. Päädyin lopulta siihen, että tutkisin kolmea eri elinympäristöä (lähteet, latvapurot, aapasuot) yhteensä 19 pyydyksen voimin. Eihän se paljoa ole, mutta ilman apuvoimia en olisi tästäkään määrästä selvinnyt, kuten jäljempänä huomataan. Tutkimukseen sain rahoitusta Suomen Hyönteistieteelliseltä Seuralta, Vuokon luonnonsuojelusäätiöltä ja Metsähallituksen Lapin Luontopalveluilta.

Tarvantovaaran erämaa-alue sijaitsee Enontekiöllä ”Tosi-Lapissa”, kuten kunta itseään markkinoi. Noin karkeasti ottaen erämaa rajautuu etelässä tiehen nro 21, lännessä Lätäsenon soidensuojelualueeseen, idässä Hetan ja Kautokeinon väliseen tiehen ja pohjoisessa Norjan vastaiseen rajaan. Soita on ja pirusti, samoin tunturikoivikkoa ja pohjoisrajan tuntumassa paljakkaa. Mäntymetsiä on alueen eteläreunalla aivan niukasti. Luonnontieteellisemmin ilmaistuna Tarvantovaara kuuluu pohjoisboreaalisen metsäkasvillisuusvyöhykkeen pohjoisimpaan osaan (Tunturi-Lappi) sekä palsasoiden vyöhykkeeseen. Seutu on ilmastollisesti mantereista, eli vähäsateista ja kylmätalvista. Useissa paikoissa olevien rinnesoiden perusteella alue on kuitenkin ns. hygrisesti mereistä, koska valumat ovat suuria alhaisesta haihdunnasta johtuen. Lännessä on isojen järvien ketju, mm. Syväjärvi, Jaarna ja Kaura, joiden vedet laskevat Hietajokea myöten Muonionjokeen. Seutu on melko ylävää, tunturialueella pohjoisessa n. 500 m mpy molemmin puolin. Emäksisiä kivilajeja on melko niukasti (gabro, mafinen metavulkaniitti), tai ainakin niiden vaikutus kasvillisuuteen ei ole kovin näkyvää (paitsi Kursunmukassa, josta oma lukunsa tuonnempana).

Suot ovatkin enimmäkseen karuhkoja, mesotrofisiksi luokiteltavissa (rahkasammalet runsaita, mutta myös aapasirppisammal on yleinen), letot selvästi harvinaisempia (lettolierosammal lienee tavallisin lettosammal, välipinnoilla rassisammal on yleinen). Avosuot ovat pinnanmuodoltaan rimpisiä, jännemuodostus on olematonta. Soiden reunoilla on usein pounikoita eli routarämeitä (pounuja syntyy Tunturi-Lapissa ja Metsä-Lapin pohjoisosissa; joinakin kesinä pounujen turveydin pysyy jäässä, joskus sulaa). Hienoja pounuja on nähtävissä mm. Marttavaaran itäpuolella sekä Ravaltojärven länsirannan välittömässä läheisyydessä. Suosittelen lähempää tutustumista, mieluiten rinkan kanssa. Lähteisyys on melko tavallista, mutta lähteet ovat antoisuudeltaan usein vaatimattomia. Länsiosan harjujaksolla (Tomuttirova-Teräväpäänharjut) on suuriakin lähteitä, mutta ei montaa. Purojen varret ovat kasvistoltaan monipuolisia, niissä yhdistyy niittyjen, lehtojen, korpien, lettojen ja luhtarantojen lajistoa. Veden laatu on useissa puroissa hieman humuspitoinen, mutta pH-arvo on lähellä neutraalia tai jopa hieman emäksinen. Purokivillä tavallisia sammalia ovat näkinsammalet, koukkupurosammal ja pohjanpurosammal.

Retkeilyn kannalta Tarvantovaara on hankalasti luokiteltavissa. Harjualueella kulku on vaivatonta, samoin valtakunnanrajan tuntumassa. Hietajoen yli pääsee kahdestakin kohtaa siltoja pitkin ja kalavedet näillä main (Hietajoki ja järviketju) tuntuvat melko antoisille. Toisaalta on laajoja ja paikoin ylipääsemättömiä aapasoita sekä raskaskulkuisia, pajukkoisia ja isovarpuisia rinnesoita. Purovarret voivat olla yhtä helvettiä kolmimetrisine pajutiheiköineen ja kaulamättäineen (huom. poliittisesti korrekti ilmaisu). Yleisesti ottaen seutu lienee vähiten käveltyjä Suomessa, siis suoranainen paratiisi henkilöille jotka eniten vaelluksilla arvostavat sitä, että eivät viikon matkalla näe muita turisteja. Suurin todennäköisyys törmätä lajitoveriin on juuri Hietajoen-Syväjärven tietämillä, koska alueella on useita yksityisiä kämppiä ja autiotupa.

 

Ensimmäinen matka 8.-12.6.

Otin HJ:n kyytiini Leviltä, auto oli tuttuun tyyliin lastattu rinkoilla ja keppinipuilla. HJ ei jättänyt mitään sattuman varaan, vaan oli varannut mukaansa kolme levyä suklaata ja puoli kiloa meetvurstia. Itse selvisin 50 % pienemmällä annostuksella, suklaahan toimii eräänlaisena prozacina tai diapamina näillä reissuilla. Jätimme auton Lavivaaran hylätyn oloisen ja taannoin konkurssiin menneen hiihtohotellin lähistölle, suuntasimme kantamuksinemme vaaran rinteelle. Raskaan taakan, korkeuskäyrien ja rinnesuon yhteisvaikutus oli ns. hyvää reeniä, ainakin tulevaa hiihtokautta ajatellen. Malaiset pystytimme Lavivaaran pohjoispuolelle ja Marttavaaran rinteeseen, puolen yön aikaan olimme kypsät valitsemaan leiripaikaksi jälkimmäisen vaaran lähistöltä erään lammen rannan, josta ihmeen kaupalla löysimme tasaisen teltan alan pounujen välistä. 

Maasto pysyi melko rankkana vielä toisenakin päivänä, kävelimme nimittäin Tarvantovaaran lännen puoleisella kupeella kohti Tarvantojoen latvoja. Myöhemmillä matkoillani vaelsin hieman lännempänä, Syvävuomalta soiden keskellä kulkevia kankaita pitkin, jotka olivat helppokulkuisia. Iltasella leiriydyimme Pulkanojalle, jonka tuntumassa oli todella kaunis jäkkiniitty, eräs hienoimmista leiripaikoistani reissuillani pohjolassa. Kolmantena päivänä kuljimme ylhäällä harjun päällä ohi Kursunmukan, ratkaisu jota kadun vielä tänäkin päivänä. Syy selviää toisen matkan kuvauksessa. Loppumatka olikin melko vaivatonta, rinkan keventyessä ja keppien jäädessä pyydyksiä tukemaan. Yleisvaikutelmaksi erämaasta tämän ensimmäisen käynnin perusteella jäi karuus; tunturikoivikot ja –kankaat olivat kuivia ja karuja, vailla mitään suurtuntureiden hienouksia. Suot olivat oligo-mesotrofisia, lettosammalia ei näkynyt juuri missään. Myöhemmillä matkoilla tulin kylläkin tarkistaneeksi näkemyksiäni Tarvantovaaran olosuhteista, rehevämpään suuntaan. Rankkaa oli, ilman HJ:n apua en olisi pystynyt kaikkea kantamaan yhdellä kertaa. Matkan pituus oli suunnilleen 65 km, todellinen kävely matka tietysti tätä pitempi. 

Toinen matka 18.-25.7.

Tapasimme RJ:n, KP:n ja EL:n kanssa Karesuvannon Rajabaarissa. Kasvissyöjien kauhuksi ahmaisin kitusiini poronkäristyksen perunamuusilla, sain paheksuvia katseita osakseni. Tällä matkalla aloitimme vaelluksen päinvastaiseen suuntaan kuin viime kerralla, siis kuljimme aluksi vaivatonta harjujaksoa pitkin. En halunnut painoltaan lähes 40 kg rinkkani kanssa heti aluksi ryteiköihin ja pounujen sekaan. Rinkassa painoivat normaalin viikon kamppeiden lisäksi 19 kpl 0.5 litran pyydyspurkkia litkuineen, pH mittari, haavi + muut entomologiset roinat sekä itse tehty relaskooppi, josta olin ylpeä. Matkantekoa piristi ahonoidanlukko, jonka löysimme harjunalaisen, kausikostean notkelman tuntumasta; pidimme löytöä hyvänä enteenä. Matkatoverini RJ ja EL tulisivat keskittymään sammalten kartoitukseen, minä ja KP selvittäisimme Malaise-kohteiden putkilokasvit ja sammalet, ihan vain esiintyy/ei-esiinny -asteikolla.

Kuva 3. Ahonoidanlukko kasvoi harjujaksolla kausikosteassa notkelmassa. Kuva J. Salmela.

Syväjärven autiotuvassa ei ollut isommin kommentteja pyydysteni suhteeni. Eräs koiranomistaja tosin oli vetänyt herneen nenäänsä, kun olin kyseenalaistunut autiotuvan patjojen käyttämisen koiran nukkuma-alustana (sama henkilö siis oli vieraillut tuvalla ennen ja jälkeen oman kesäkuisen käyntini). Kaveri kehotti juomaan glykolit itse, tulee kuulemma pöhnäkkä olo. Ehkä hänellä on asiasta ensikäden tietoa. Toinen, ilmeisesti paikallinen herrasmies, ilmoitti eräällä lähteellä olleen yllättävän vähän sääskiä (lue hyttysiä, fam. Culicidae), hän epäili pyydykselläni olleen osuutta asiaan. Yleisesti todettakoon, ja enontekiöläisille erikseen, että Malaiseen päätyy erittäin vähän hyttysiä. Sen sijaan muita sääskiä se surmaa oikein olan takaa.

Samaista Teräväpäänharjujen lähteikköä, johon herrasmies viittasi, luonnehti tasainen virtaama ja lämpötila. Kaikilla mittauskerroilla lämpötila oli käytännössä sama, 2.4-2.5 C° astetta. Moreenimaiden lähteillä lämpötilan vaihtelu oli suurempaa, esimerkiksi Veitikielaksella 1.4, 2.7 ja 3.7 C° astetta. Teräväpäänharjujen lähteiköllä kasvoi tyypillisiä mesoeutrofisten (=yläkeskiravinteinen; lettoisia piirteitä mutta ei kalkkivaikutteinen) kohteiden lajeja, kuten pohjanhorsma, pohjanruttojuuri, pohjantähtimö ja lapinlinnunsilmä. Ympäröivällä letolla tapasimme mm. punakon, karhunruohon ja nurmitattaren. Pahtavaaran kaakkoispuolen puronvarressa pyydyspurkki oli aivan ummessa, kiitos mm. vesiperhosen Philopotamus montanus ja erään päivänkorennon. (Voinen sanoa, että tätä yhtä ainoaa purkkia poimiessa, eli määritettäviä sääskiä massasta erotellessa, meni kuusi tuntia.) Tämä kohde oli hyvin rehevä ja pienilmastoltaan lämmin, kiitos eteläisen aspektin ja suojaavien harjanteiden.

 

Kuva 4. Teräväpäänharjujen vuolasvirtainen purolähde. Kuva J. Salmela.

Saavuimme viimein Kursunmukkaan, eli harjumuodostuman alla olevalle joenrantasuolle. Kun astuin alas harjunrinteeltä suolle, tajusin mitä olin menettänyt: seudun ainoa selvästi kalkkivaikutteinen kohde oli mennyt sivu suuni, Malaisea täällä ei ollut, paskat olivat housussa ja oli kertakaikkisen myöhäistä itkeä. Heti alkuunsa kävelin pahki huurresammallähteikköön (Palustriella decipiens), kohta vuorossa oli ruosterimpinen letto täynnä lettorikkoa keltaisine kukkineen. Yritin haavilla rääpiä joitakin sääskiä kasvillisuudesta, mutta taisivat tulokset jäädä laihoiksi. Ylipäänsä vaaksiaisia ei juuri näkynyt tällä heinäkuun matkalla. Jos viinaa olisi ollut matkassa (siis ei denaturoitua), olisin vetäissyt suruuni perskännit ja nollannut tilanteen perikansalliseen tapaan, mutta mitäpä tuosta; kyllä Suomen kokoiseen maahan jää hienoja paikkoja minun tutkimattomiksi, vaikka miten yrittäisin. Kun yhden jättää niin toisen löytää, niinhän se vanha ralli taisi mennä.

 

Kuva 5. Pohjanhuurresammal (runsas) ja hetehiirensammal (niukka) kasvoivat tihkupintaisella lähteiköllä Kursunmukassa. Kuva J. Salmela.

Marttavaaran lähteen Malaise oli porojen pahoinpitelemä; noin kolmasosa kankaasta oli kadonnut parempiin suihin, koko pyydys oli romahtanut ja purkki oli irti. Onnena onnettomuudessa oli se, että purkki oli jäänyt pystyyn ja sain edes jotain pelastetuksi. Roudarinteipin avulla kyhäsin jonkinlaisen Malaisen näköisen teltan lopuista kankaista, ehkä sinne vielä jotakin menisi, vaikka lopputulos olikin melko rähjäisen näköinen. Reissu sujui kaikkinensa oikein hyvin, mitä nyt räkkä oli pahin koskaan kokemani, ilman hyvää hyttysverkkoa en olisi järjissäni selvinnyt. Seuraavalla reissulla matkaseuranani olisi pahamaineinen AK Pihtiputaalta, voisin taas rauhassa hieman harjoittaa perinteisempää erämatkailua, Walleniuksen ja Hihnavaaran tai Nuoran-Pekan ja Itkosen hengessä…

Kolmas matka 22.-27.8.

Tapasin AK:n Rajabaarin parkkipaikalla. Hän oli kontrollifriikkinä varustautunut hyvin: uusia perhoja, uusi siima, suomyrttiviinaa ja luomumeetvursia. Itselläni oli uutena retkivarusteena poronnahkainen kahvipussi, saatu vaimolta syntymäpäivälahjaksi. Retki sujui päinvastoin kuin kesäkuussa, rinkan paino kasvoi sitä mukaa mitä matka edistyi. Keräsin haavilla sääskiä kohteiltani, nyt niitä suuresti rakastamiani vaaksiaisia oli runsaasti lennossa. Lisäksi kelit suosivat haavipyyntiä, sillä vain yhtenä iltana saimme sadetta niskaamme. Reissun luonteeseen kuului olennaisena osana perhokalastus, jota harjoitimme järvissä ja virtavesissä. Saalis oli oikein hyvä, saimme ns. syömäkalat lähes jokaisesta kalastamastamme paikasta. Tammukan poskiliha on parasta. Siihen päälle kuksasta tujaukset ärjäkkää suomyrttiviinaa, koivutulien tuoksu, auringonlasku Hietakeron taakse, joutsenet, riekko ja kruununa järvestä ja soista nouseva usva tyynessä illassa. Jäävät Lapin kullan mainoskuvat toiseksi. AK:n apu kantojuhtana ja loistavana matkatoverina oli korvaamaton.

Tekemäni tutkimusvaellukset Tarvantovaaraan olivat ehdottomasti raskaimpia, mitä olen koskaan tehnyt. Reissujen vaivat, kun ne eivät tämän suurempia olleet, tietysti ajan mittaan unohtuvat ja hienot faunistiset löydöt korvaavat vuodatetun hien ja hyttysparvien veriset hyökkäykset. Eihän näitä reissuja voi tietysti verrata rasittavuudessaan vaikkapa tropiikkiin, jossa uhkana ovat monet myrkylliset eläimet sekä malaria, leishmaniaasi, jokisokeus ja monet muut mukavat loisyllätykset. Eipä silti, kyllä kusisin hunajaa jos joku toisi minulle valmiina eteeni 19 kohteen pyydyspurkit jostain hevonkuusen erämaasta.

Olen määrittänyt Tarvantovaarasta keräämäni sääskiaineiston, se käsitti yli 9000 yksilöä ja 94 lajia. Suolajisto on erityisen edustavaa ja monipuolista, fakta joka ei seudun soiden paljouteen nähden hirveästi yllätä. Aineiston merkittävimpiä löytöjä olivat pikkuvaaksiaiset ”vuomahattara”, ”sutihattara” sekä isovaaksiainen ”tundrasahakainen”, jotka ovat kansainvälisestikin ajatellen suuria harvinaisuuksia (suomenkieliset nimet ovat epävirallisia, ks. http://sites.google.com/site/cranefliesoffinland/). Tutkimuksen tuloksia en käy tässä sen enempää lävitse, raportti ilmestyy aikoinaan Suomen vaaksiaissivustolle (linkki edellä) ja toivottavasti (jos refereet ja päätoimittaja suovat) julkaisu johonkin sarjaan joskus tulevaisuudessa. 

Jukka Salmela