Jaurulla

Jaurujokea peittävä lumisilta humahtaa pelottavasti alas. Yritän joesta yli kauhunsekaisen jännityksen siivittämällä vauhdilla, siteet auki ja kädet ulkona sauvanlenkeistä. ’Jos veteen vajoat, sieltä et rinkan ja suksien kanssa nouse’, takoo päässä, huoli ja syyllisyys 14-vuotiaan velipojan mukanaolosta painaa. Mikä viimeinen hulluus ajoi kairaan vielä toukokuun puolella, lämpimän huhtikuun jälkeen?  

Kello käy aamukuutta. Eilisiltaisen kämpälle saapumisen iloa oli samentanut komeankarmea näky: virta on auki, ja seuraavat kämpät kaikki joen pohjoispuolella. Minkäänlaista latua ei ollut illalla löytynyt, lie mennyt joen jäiden myötä, jos täällä Peuraselässä on hiljan hiihdeltykään, sosekelin riskeillä ei viisas pelaa. Kämppävihkosta oli löytynyt huhtikuulta muutama kuiva rajamiesten kuittaus, kelkalla olivat liikkuneet, mutta idänpuolen maastossa rajavyöhykkeellä. Jo ennen viittä oli nuutuneina pakko työntyä kämpästä suksille heikon yöpakkasen edes hienoisesti kovettaman hangen toivossa seurailemaan joen etelärantaa länteen, pilviverhoisena nouseva aurinko onneksi selän takana. Ladunaukaisija vaihtuu tavallista tiuhempaan, kolme jo rasittunutta retkeläistä, kuluttavaa hiihtää alavaa pehmytlumista runsaspuustoista jokilaaksoa, tunturissa ylempänä lumi ehkä kantaisi, mutta sitä mahdollisuutta ei meille ole tarjolla. Ensin pitäisi päästä yli Jaurun, sitten löytää Tahvo, ruokahuilin jälkeen jaksaa ainakin Siulanruoktuun, vasta sieltä eteenpäin alettaisiin päästä tunturiin. Eikä Siulallakaan olisi vielä oikein varaa yöpyä, ettei lopu aika ja ruoka tässä kelissä - vai vielä huononevassa?

Vähän hymähtäen panee merkille tajunnantilan muutoksen. Illansuussa parisatametristä korkeuseroa Peuraselän kämpälle laskeutuessa jyrkkärinteinen metsä-Lapin erämaajokimaisema sykähdytti. Onkokaan sitä mieluisampaa, lupaavampaa: kolmiulotteisen erämaan rauhaa ja suojaa, tuulen soittamaa ääretöntä metsäsinfoniaa, mutta samalla myös polttopuuta, raikasta vettä – vieläkö enemmän voi toivoa? Kyllä voi ja täytyy: katse hakee tuskaisena riittävän turvallista ylityspaikkaa, joki virtailee jo yläjuoksullaankin pitkiä välejä vapaana, ajatukset elättelevät turhaa toivetta valmiin latu- tai kelkkapohjan löytymisestä, yrittävät pitää loitolla ikävänkirpeää tietoa siitä, että lumi pehmenee nyt tunti tunnilta, rasitus kasvaa, hiihto hidastuu, ja matkaa on jäljellä pitkälti ja nousuvoittoista. Pystymmekö hiihtämään yöllä, jos täytyy? Valo varmaan jo riittää, kauankohan voimat kun tosipakko puristaa? Koukkaan lunta suuhun, ja rinkka muljahtaa keljusti, - ’hei, minun huki tulla keulaan, pidettäiskö ensin taas pikku tauko, jäikö kelle ne pähkinät ja rusinat?’

Usein kairassa jotostaa erityisen mieluisasti silloin, kun on menossa jostakin jonnekin. Vaikkapa Kemijokivarresta Kiilopäälle, onhan se erämaata, taaimmaisena Jaurujoki vedenjakajan sillä puolen, paikka niin kaukana kaikesta kuin Suomessa voi. Retki oli silloin yli puolessa, takana hiihtotaival Savukosken Martin koillispuolelta, jonne autokyyti oli meidät keinotellut kelirikkoisella metsätiellä, kolmen nuorukaisen porukan. Ekayöksi olimme tarponeet sosekelissä Kuttusojan autiotuvalle ja seuraavana päivänä jatkaneet kunnon huikosella Naltiohaaran hulppealle porokämpälle, niin väljälle, että harmitti: oli työläs saada yöksi lämmintä, kun puuntekovärkki niukkaili. Huonon kelin arveluttaessa olimme sitten palailleet Kemihaaran vanhalle rajavartioasemalle, mutta uskaltautuneet eteenpäin kelkanjäljen elämänlangan varassa toukokuunalun auringon ja pilviöiden vuorotellen pehmittäessä keväthankia ja uhatessa liikkumista, ’pääseehän sieltä aina takaisin’?

- Ei muuten aina pääse, siitä tuli tämän reissun opetus, mites se osasikin työkaveri, ’eihän sitä reissussa liho, mutta viisastuu’?

Tiesimme, että vanhan kartan vielä muisteleman Keskihaaran autiotuvan varaan ei voinut laskea, mutta Keskihaarasta Manto-ojan vartta nousten löytyi kämppävanhus, jonka suojista oli seuraavana aamuna selvää jatkaa Jaurun suuntaan, huonon näkyvyyden varalta oli tarjolla mahdollisuus seurailla poroaitaa. Välitaipaleelle olimme varaetapiksi merkanneet kartalle Peskihaaran kämpän, rajavartijan osoittamaan paikkaan, siitä löytyi, asiallinen mökki.

Eivät olleet kiellelleet, rajamiehet, eivät yllyttäneet. Kuin ohimennen mainitsivat kämppävihkoista, niistä kuulemma saattoi löytyä hyötytietoja – ja ’kannattaahan sitä itsekin kirjata’. Hienoja miehiä vaan ei lapsenvahteja, se tuli mieleen vasta Jaurua tarpoessa, kun huoli alkoi kasvaa, vaara, huonot valinnat ja niiden vielä huonommat jälkiseuraukset tihkua vihdoin omaankin optimistintajuntaan, vähän myöhään? Minkäs teet, enää, sieltä löytävät nimet ja ajan ja suunnan ja olosuhteet, kauankohan siihen menee, eivät olleet käyneet Peuraselässä taajaan?

Noo, yli pääsimme kaikki kolme, säikähtäneinä. Säikähtäneinä ja syystä. Tahvolta länteen löytyi onneksemme latupohja, ja kun vihdoin Hammaskurulta lähtiessä keli oli muuttunut kunnon yöpakkasen jälkeen aivan taivaalliseksi, tiesimme selviävämme. Hanki kirkas ja kilometrit lyhyitä, kilpalasku Sokostilta Luirolle erityisen mieleenpainuva ja vauhdikas, jotenkin kuin puhdistava kokemus, siinä taisi purkautua koko piinaava jännitys, tulo Luirolle kuin saapuminen luvattuun maahan, riehakkaissa juhlatunnelmissa, henki tallella.

Voiko reittiä suositella? Varauksella, vain varauksilla - vaara tulee siellä eräkaveriksi, me ajauduimme oppimaan oikeaa nöyryyttä ihan väärässä paikassa, vailla enää isompia omia vaikutusmahdollisuuksia tai paluun mahdollisuutta.

Se sopii siis viisaammille, vaikkapa juuri sinulle, jos olet liikkunut kairassa viikon puolentoista retkiä ennenkin, arvostat ja kunnioitat erämaata niin kuin suurta ja ääretöntä kunnioitetaan, osaat siksi pelätä sen riskejä realistisesti? Kyllä, pelätä voi olla hyvä sana, ”arvioida?” – hyvä sekin,

eihän siihen liity katteetonta omavoimaisuutta?

Niin, ja jos sinulla on hyvä retkiporukka. Meidän keleillä onnettomuus olisi tuskin tyytynyt erakkovaeltajan kaverina vain ovisuupaikkaansa, yksinhiihtäjä ei olisi niitä latuja loputtomiin aukaissut.

- Turvaisaa jotosta siis! Unohtumaton siitä kyllä tulee.