ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Teimme Jarkon ja koirien (Usva, Hippu ja Kosti) kanssa viikon pituisen hiihtovaelluksen Lemmenjoen kansallispuistossa pääsiäisen jälkeisellä viikolla. Lähdimme liikkeelle Lemmenjoelta, Njurgalahdesta tarkoituksenamme hiihtää kansallispuiston ja kultamaiden läpi Raattamaan, joko Korsatunturin ja Puljun tai Kalmankaltion ja Nunnasen kautta, kelistä ja urista riippuen. Kansallispuiston alueella kun ei kelkkareittejä kulje ja hankikannon varaan ei voi etukäteen laskea.
Toteutunut reittimme ja leiripaikat.

Seuraavassa päiväkirjatyyliin matkamme vaiheista, lopussa jokunen sana koirista ja niiden varusteista:

Su 31.3.02 Ajopäivä
Starttasimme Varkaudesta aamu kuudelta ja olimme perillä Lemmenjoella, Njurgalahdessa yhdentoista aikoihin illalla. Majoituimme Ahkun Tuvalle, jonka isäntä, kuultuaan matkasuunnitelmamme, tyrmäsi sen ”paikallisella tietämyksellään” tylysti: ”Ette pääse ikinä läpi koirien kanssa, lunta kainaloihin asti, uria ja hankikantoa ei ollenkaan, unohtakaa koko juttu.” Tämähän ei meitä vielä lannistanut vaan päätimme katsoa tilannetta uudelleen aamulla.

Ma 1.4.02 Njurgalahti – Morgamoja
Koirat herättivät meidät perinteisesti aamuyöstä harmonisella yhteiskonsertillaan mutta jatkoimme uniamme vielä pari tuntia. Muita oli ulvonta hätkäyttänyt hieman enemmän, pari rouvaa kertoi aamulla koirat nähtyään lastensa pelästyneen yöllä susien ulvontaan. Tukeva aamupala ja lisää isäntäväen ohjeita; Metsähallituksen kämppiä ei ole huollettu vielä, joen jäällä ei ole kelkkauraa ja jäällä on vettä. Tosin emäntä tuntui tuntevan paremmin Helsingin keskustan kuin kansallispuiston reitistön joten tavarat ahkioihin ja lentävä lähtö kohti erämaata komeassa auringonpaisteessa.

Menohalut olivatkin kovat, sillä Kosti ei malttanut jäädä odottelemaan että saisin kameran takaisin reppuun vaan pakitti itsensä lähtöpaikalla valjaistaan läpi ja spurttasi edellä menneen Jarkon kiinni. Vaikka koirat alkuinnostuksessaan tasaisella joen jäällä vetivät ahkioiden lisäksi myös hiihtäjät, alkoi lämmin sää puskea paitaa märäksi heti ensimmäisillä kilometreillä. Seurasimme alkuun edellisenä päivänä pois tulleiden partiolaisten hiihtämää uraa mutta yhytimme nopeasti jäällä kulkevan kelkkauran jolla matka taittuikin vauhdikkaasti, koko ajan jylhemmäksi käyvää jokilaaksoa Härkäkosken ja Ravadasjärven ohi aina Kultasatamaan asti. Siitä eteenpäin olikin sitten laitettava sukset ahkioon ja aloitettava nelisen kilometriä jatkuvan ylämäen kiipeäminen Hengenahdistuksenmäkeä kohti Morgamojan Kultalaa. Mäki on todellakin nimensä veroinen mutta pienellä avustuksella koirat siitä selvisivät, isännistä nyt puhumattakaan…

Henkeä ahdistaa!

Perillä meitä odotti Pellisen kämppä jonka autiotuvan puolelle majoituimme. Kosti suoritti illalla päivän toiset houdinit ja käveli kämpän ovella vastaan; oli hajottanut pannastaan D-lenkin oli lähdössä iltarientoihinsa, olisiko poika sitten sopinut treffit varaustuvan puolelle majoittuneen nuorenparin sakemanninartun kanssa. Panta korjattiin sitten iltapuhteena mutta varustelistaan lisättiin se jo kotona kerran mielessä käväissyt mutta silti autoon jäänyt varapanta.

Ti 2.4.02 Morgamoja – Postijoenlatva
Aamulla ei pidetty liikkeellelähdön kanssa turhaa kiirettä joten pääsimme matkaan vasta iltapäivän puolella. Jarkko suoritti tehokkaan kokovartalovenytyksen ennen liikkeellelähtöä jonka jälkeen hiihto kulkikin mukavasti paahtavasta auringonpaisteesta huolimatta. Mainittuun venytykseen tarvitaan oman ahkion edessä kaksi menohaluista muuttia, tukeva vetoliina (mielellään vaijerilla vahvistettuna ja ilman joustoja kuten tässä tapauksessa) tiukasti vetovyöhön kiinnitettynä, räjähtävä lähtökiihdytys edellä lähtevän koirakon perään ja tärkeimpänä osana uran yli hieman hangen yläpuolella kaartuva, tukevasti molemmista päistään kiinni pysyvä tunturikoivun oksa jonka alta molempien suksien kärki sitten epähuomiossa sujautetaan. Vaikutusta voinee verrata useampaan kiropraktikolla käyntiin tai vastaavasti keskiaikaiseen venytyspenkkiin.

Hyvin kantavia kelkkauria pitkin matka taittui lähes huomaamatta ja innoissamme harhauduimme Miessijoen Hepo-ojalle jossa pidimme evästauon hiekkakuopassa, kaivinkoneen vierellä, öljytynnyrin päällä istuen. Siis kansallispuiston alueella ja yhdessä Suomen harvoista erämaista ! Onneksi olimme liikkeellä talvella, kesäkelissä konekaivuulla raiskattu Miessijoen laakso on vieläkin törkeämmän näköistä seutua, nyt paksu lumi verhosi armeliaasti pahimmat arvet. Sapenmaku suussa ja naftan haju sieraimissa teimme U-käännöksen ja palailimme pari kilometriä takaisin arvuutellen oikeaan suuntaan menevää jälkeä. Aikamme heikkoa kelkkauraa seurattuamme bongasimme kaksi moottorikelkkaa jotka olivatkin käyneet Postijoella ja valmis mutta pehmeä ura vei meidät suoraan kämpälle jossa olimme illalla seitsemän aikoihin. Matkaa kertyi suunnilleen saman verran kuin edellisenäkin päivänä, reilut 25 km. Pehmeä kelkkaura petti loppumatkasta paikoitellen koirien alla niin että ne kävivät selkäänsä myöten pehmeässä soseessa mutta se ei tahtia suuremmin haitannut. Seuraavien päivien reitit hieman mietityttivät illalla sillä ilman jonkinlaista vanhaa jälkeä emme pääsisi muualle kuin takaisin; lämpimät päivät ja olemattomat yöpakkaset pitäisivät siitä huolen. Koirat olivat illalla jo huomattavasti rauhallisempia, päivän työannos alkoi tehdä tehtävänsä.

Ke 3.4.02 Postijoenlatva – Vaskolompolo
Aamupuuroa keitellessämme tupsahti kämpän pihalle edellispäiväiset kelkkailijat, kansallispuiston vartijat/huoltomiehet (Kostin mielestä hieman epäilyttäviä ilmestyksiä noin aamutuimaan…) jotka olivat jatkamassa matkaansa meidän kannaltamme oikeaan osoitteeseen, Vaskolompolon kämpälle. Valmista mutta edelleen pehmeää uraa seurasimmekin sitten koko pilvisen päivän. Päivän biisinä soi mielssä Jaakko Tepon kappale merkonomi Blomqvistista (joka illat ruskan maassa jänkhää taivaltaa); kelkkailijat kun kiertelivät pitkin helpompia reittejä eli noissa maisemissa pitkin kilometrien mittaisia soita, Repojänkää ja Nautajänkää joka on nyt ristitty uudelleen Sauvankatkomajängäksi. Nautoja kun emme siellä nähneet mutta molemmat Jarkon sauvat saimme kerralla poikki. Pitihän tuokin kantapään kautta oppia mutta nytpä tiedetään ettei kaksikaan suksisauvaa ahkion jarrun välistä hankeen työnnettynä pidättele kahta muuttia kun ne päättävät seurata isäntäänsä. Tapasimme vielä loppumatkasta huoltomiehet joiden kanssa tarinoimme ja kyselimme vinkkejä eteenpäin vievistä reiteistä. Muistuttivat vielä että kansallispuistoissa koiravaljakolla liikkumiseen tarvitaan aina lupa mutta totesivat lopuksi että ahkiota vetävät koirathan ovat mukana lähinnä ”seurakoirina”. Myönnyimme tähän päätelmään hieman sisäänpäin hymyillen.

Lyhyehkön matkan, n. 18 km ansiosta olimme kämpällä jo heti neljän jälkeen ja meille jäi koko pitkä ja valoisa ilta aikaa puuhastella kämpällä kaikessa rauhassa. Lämmittelimme kämppää (muistutti jossain vaiheessa saunaa) kamppeita kuivattaaksemme, laitoimme pihalle tulet, teimme siinä sapuskat ja harrastimme käsitöitä; sauvan lastoitusta kelopuulla ja ilmastointiteipillä ja voiveitsen vuolemista samaisesta kelosta. Illan päätteeksi saimme seuraksemme pihapiiriin lennähtäneen riekon. Vaikka nuotiolla olisi pohjoisen yötä ihastellut pidempäänkin, alkoi makuupussi kummasti houkutella jo hyvissä ajoin. (Seura)koirammekin olivat vetäytyneet kieppiin kukin oman koivunsa juurelle, heti sapuskat syötyään joten samanlaiset olivat tuntemukset ahkion kummassakin päässä päivän taivaltaneilla. Ennen laverille köllähtämistä hiipi hämärän kämpän penkillä istuskelevan, kaminassa palavan puun huminaa kuuntelevan vaeltajan sisimpään levollinen ja rauhallinen tunne; kaikki maailman kiire tuntui jääneen matkan varrelle. Tuohon tunteeseen olikin hyvä nukahtaa.

Tauko paikalla.

To 4.4.02 Vaskolompolo – Pahtajärvi
Aamulla korvasimme venytysharjoituksen tunnin mittaisella verryttelylenkillä Sauvankatkomapalon vitukossa (vitukko; vaellusslangia ja tarkoittaa yleensä tiheää tunturikoivikkoa, mielellään mahdollisimman mäkisessä maastossa jossa suoraan kulkeminen varsinkin ahkiovirityksellä on mahdotonta. Kehittää tasapainoa, reaktiokykyä ja laajentaa raajojen liikeratoja), jonka jälkeen saman kämpän pihalla sauvaa korjatessamme tiesimme mistä huoltomiehet olivat polttopuita edellisenä päivänä hakeneet. Joutsenet olivat ulottaneet muuttonsa jo noillekin leveyksille ja suorittivat iloksemme ylilennon kun aloittelimme päivän urakkaa udelleen.

Valitsimme seuraavaksi vanhan, aluksi havaittavan kelkkauran mutta joka heti avoimelle paikalle saavuttuamme katosi kokonaan. Eteenpäin oli palava halu joten ei muuta kuin suksimies tiedustelijaksi letkan etummaiseksi ja sauvoilla tunnustellen etsimään kovempaa kohtaa jossa edetä. Tällä tekniikalla etenimme sitten Reposelän reunamia koirien kyntäessä enimmän aikaa selkäänsä myöten hangessa. Ja kun koira itse punnertautui kantavalle hangelle, piti sen kiskoa vielä ahkio ylös samasta kuopasta. Onneksi löysimme vanhan hiihtojäljen jonka tiesimme (?) kämppäkirjan perusteella vievän kohti Pahtajärven porokämppää ja sieltä edelleen oletettua kelkkauraa pitkin kohti Kalmankaltiota, joka oli nyt tähtäimessämme. Jälki kannatti kyllä suksimiestä mutta koirat jatkoivat edelleen sukellusharjoituksiaan.

Päätin itsekin ottaa läheisempää tuntumaa tuohon valkeaan elementtiin ja yhdessä sopivassa töyräässä yritinkin sitten kokovolttia etuperin kerien mutta valitettavasti ilmatila loppui kesken ja laskeuduin enemmän tai vähemmän epäpuhtaasti, voisin jopa sanoa että turvalleni, hankeen, jonka totesin tuntuvan yllättävän kovalta ja karhealta, ainakin kun sen naamallaan kokeilee. Muita taivaltajia temppuni kyllä huvitti suuresti; Kosti tuli takanani ja kiirehti samaan kuoppaan häntä heiluen, ilmeisesti luullen minun löytäneen hangen kätköistä jotain syötävää ja Jarkko karkotti hervottomalla naurullaan kaikki lähiseudun riekot ja muut karhua pienemmät eliöt. Valitteli vain ettei ollut videokameraa tallentamassa suoritustani, olisi muka ollut vahvoilla kotivideokisoissa. Onnistunut suoritus sinänsä, sillä molemmat sukset, sauvat, kädet ja jalat olivat ehjänä.

Jarkko saapumassa Pahtajärven porokämpälle.

Pahtajärven porokämppä löytyi viimein mutta edellisestä poromiesten vierailusta oli sitten sen verran paljon aikaa ettei toivomaamme kovaa uraa ollut. Jatkoimme kuitenkin vielä tunnin verran rämpimistämme mutta totesimme ettei ollut mitään järkeä jatkaa väsyneinä pidemmälle ja löimme talttaleirin pystyyn seitsemän maissa illalla. Arktisia iltatoimia suorittaessamme selvisi syy koko illan jatkuneeseen koirien valppauteen; noin 80 metrin päässä tuulen yläpuolella kulki erehdyttävästi malamuutin näköinen otus joka ei kuitenkaan vetänyt ahkiota tai rekeä perässään, jolkottelipa vain eteenpäin. Koirat pongahtivat seisomaan, hännät tipahtivat osoittamaan hangen pintaa eikä kukaan päästänyt inahdustakaan, yllättävän rauhallinen reaktio noin malamuutteja ajatellen. Ennen aukealle siirtymistään elikko kuitenkin äkkäsi meidät ja palasi samoja jälkiä takaisin häviten takaisin vitukkoon. Jarkko kävi aamulla tutkimassa jälkiä mutta tuulen ne jo osittain peitettyä, ei 100 %:sta varmuutta susihavainnollemme saatu vaan jos omaan silmään on uskominen niin ei se mikään muukaan voinut olla.

Melkoisen rankka päivä kaikille, vaikka matkaa kertyikin ”vain” 12 km. Hattua nostelimme teltassamme noille ”seurakoirillemme” jotka sen suurimman työn taas tekivät. Ei tarvinnut teltassa pitkään unta odotella.

Usva vuorostaan kärjessä.

Pe 5.4.02 Pahtajärvi – Kalmankaltio
Hyvin nukutti teltassa, kymmenen tunnin unien jälkeen ylös edelleen lauhaan, pilviseen aamuun. Illalla tuntunut kylmeneminen johtui ilmeisesti vain väsymyksestä, toivottua yöpakkasta ei tullut. Tässä leirissä ei sitten turhia tehnyt mieli vitkastella, aamutoimet ja matkaan. Alkoi toinen perättäinen päivä armotonta tarpomista vitukossa, jossa suksimies oli ilmeisesti maisemia katsellakseen kierrellyt. Maisemat alkoivat avartua kun seuraamamme jäljet alkoivat nousta Nuorttalulimusvárrin kuvetta kohti kansallispuiston rajalla kulkevaa poroaitaa. Vaikka ylempänä hanki alkoi kantaa suksimiestä ajoittain jo vanhan jäljen ulkopuolellakin, ei koirien osa helpottanut sielläkään, pohjia myöten mentiin edelleen. Poroaitaa seurasimme sitten paljaassa tunturissa aina Muvracohkkan (455 m) huipulle, Norjan rajalle josta saimme ensimmäisen kerran koko viikkoon puhelinyhteyden kotijoukkoihin. Ikuistimme itsemme huipulla ja pääsimme viimeinkin rajamiesten kantavalle kelkkauralle jota laskettelimme Jorpavaaran rajavartioston tuvalle. Pilvisenä alkanut päivä muuttui jälleen aurinkoiseksi ja melkoisen urakan aamupäivän aikana tehneet koirat uhkuivat pienen tauon jälkeen menohaluja kun saivat allensa kunnon uran, melkoisia ”koneita” ! Hyvää kelkkabaanaa pitkin pääsimme yhdessä hujauksessa Kalmankaltion autiotuvalle, 20 km:n päivätaival oli täynnä. Telttayön jälkeen paikka tarjosi ylellistä lämpöä ja sivistyksen ääniä (agregaatti/moottorisaha tms.); erämaa oli jäänyt taakse.

Valtakunnan rajalla.

La 6.4.02 Kalmankaltio – Viimeinen leiri
Aamulla olimme liikkeellä jo ennen yhdeksää. Kostillakin oli edelleen menohalut tallella, ahkiota pakkaillessani poika teki kolmannet houdinit ja käveli kaikessa rauhassa viereen odottelemaan valjastusta; pronssinen pistoolilukko mystisesti auennut… Seuraavan kerran harkitaan yöksi kierteillä varustettua, Kostin ja Kidon (samat taidot vakka eivät ole sukua toisilleen ?) kestävää lukitusta.

Heti alkumatkasta saatiin pulssi nousemaan kun pölähdettiin Kalmankaltion Loman pihapiiriin jossa vastaanottajana oli hampaat irvessä vastaan tuleva saksanseisoja uros. Onneksi se totesi olevansa vähemmistönä ja päätti perääntyä sisätiloihin. Ja ettei käsityötaito olisi päässyt unohtumaan, päätti Jarkko vielä kerran uudistaa toisen sauvansa lastoituksen ennen totisempaa matkantekoa, tällä kertaa koivua materiaalina käyttäen. Matka taittuikin sitten kovaa kelkkauraa pitkin todella huimaa vauhtia, ohitimme Nunnasen kylän ja jatkoimme merkittyä kelkkauraa pitkin kohti Peltovuomaa. Aurinko ilmestyi taas iloksemme iltapäivällä ja pehmittikin uran sitten sellaiseksi loskaksi että suksista katosi aamulla puuttuneen pidon lisäksi myös luisto. Tapasimme paikallisen kelkkamiehen puunhakumatkallaan ja hänen neuvojensa mukaisesti läksimme etsimään Raattamaan vievää kelkkauraa. Tällä pätkällä olikin sitten koko reissun pisin ja tylsin jänkä ylitettävänä, samaa linkkimastoa kohden laahustimme melkoisen tovin ennen kuin se suostui jäämään taakse. Tämä yhdistettynä auringonpaisteeseen ja lämpötilaan sai niin miehet kuin koiratkin aika väsyneiksi ja kun valitsemamme kelkkauran oikeellisuudesta alkoi herätä vahvoja epäilyksiä (Lemmenjoen kartta kun loppui Nunnaseen eikä GT kartta oikein riitä), löimme leirin pystyyn illalla viiden jälkeen, takana 35 km hikistä taivallusta. Elämä voitti jälleen kun istuimme pimenevässä illassa laavulla, tervastulen loisteessa koko matkan mukana kulkenutta makkarapakettia tuhotessamme. Päivän biisi; ”Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin…”

Su 7.4.02 paluu Peltovuomaan
Viimeisenä päivänä palattiin sitten tuttua uraa takaisin Peltovuomaan johon soittelimme kyytimme. Sama 11 km johon edellisenä iltana oli tuhrattu 2,5 tuntia, sipaistiin nyt pakkasen kovettamalla uralla reiluun 1,5 tuntiin. Iltaisesta väsymyksestä ei ollut tietoakaan, sen enempää koirilla kuin isännilläkään. Kosti ilahtui oman auton näkemisestä suunnattomasti, ja eipä tarvinnut Hippua ja Usvaakaan paljon kehottaa autoon menemään, ilmainen kyyti näytti kelpaavan niillekin. Taustapeilistä vastaan katseli joku metsänpeikon ja merirosvon välimuoto, joka alkoi saunan jälkeen näyttää hieman tutummalta, vain reipas punoitus ei kadonnut pesussakaan.

Koirista ja niiden varusteista

Tavarat kulkivat molemmilla tietysti koirien ahkioissa, repuissa kannoimme vain päivittäisen matkan aikana tarvittavat taukovaatteet, päivän eväät ja muuta pientä. Jarkolla oli ahkion eteen valjastettu peräkkäisiin aisoihin Usva ja Hippu, itselläni oli mukana Kosti, Helmin jäätyä viettämään äitiyslomaa.

Usva, Hippu ja Jarkko.

 

Kosti työvälineineen.

Ahkioissa oli jarrut jotka olivatkin todella tarpeen ja kovilla, varsinkin alkumatkan kovilla kelkkaurilla ja jyrkissä laskuissa kun koko hiihtäjän paino tukeutuu jarrun kautta ahkioon. Aisat molemmilla rottinkia, Jarkolla kaksista tavallisista aisoista rakennetut tupla-aisat. Aisat kestivät lähes koko matkan, vasta viimeisenä aamuna Kosti sai omat aisansa juuresta halkeamaan kun kampesi kiinni ollessaan liikaa sivulle, samoin Hippu mursi samana iltana asian juuren vastaavalla tavalla. Ilmeisesti ainakin osittaisen sivuttaisliikkeen salliva kiinnitys ahkioon olisi parempi.

Vetoliinana käytimme samoja, vaijerilla vahvistettuja köysiä millä koirat olivat yöt kytkettyinä. Toimii muuten hyvin mutta toimiva jousto jossain välissä systeemiä säästää omaa selkää huomattavan paljon, nykäykset ovat todella rajuja !

Valjaina Hipulla ja Usvalla Björkiksen aisavaljaat, hyvät ja toimivat. Kostilla Keron aisavaljaat, muuten hyvät mutta puuttuva vatsaremmi olisi tarpeen (alamäessä ahkio työntää valjaita koiran päältä pois ja pääsipä tuo Kostin ryökäle alkuhuumassa valjaistaan poiskin). Valjaissa olevat, aisojen kannatteluun tarkoitetut hihnat pujotettavine solkineen ovat todella työläät valjastettaessa; onnistuu paikoillaan patsaana seisovaa noutajaa aisoihin kiinnitettäessä mutta hanskat kädessä menohaluista muuttia valjastettaessa tahtoo väkisinkin palaa pinna.

Ruokana koirille kuivamuonaa, kuivattua jauhelihaa ja sian läskiä. Aamuisin juotimme koirat reiluun veteen liotetuilla pavuilla, sattumina välillä läskinokareita. Illalla annoimme sitten pääaterian kunnolla liotettuna.

Varaosina täytyisi näköjään olla mukana ainakin yksi panta (kokemus opettaa) ja kunnon ompeluvehkeet, O-lenkkejä yms. millä voi korjailla niin pantoja kuin valjaitakin (ihmeekseni Kostin valjaiden D-lenkit kestivät kotiin asti). Ilmastointiteippi osoittautui taas monikäyttöiseksi korjausmateriaaliksi.

Omat varusteemme sisälsivät kaikki normaalit talviretkeilyssä tarvittavat varusteet joten niistä ei sen enempää, tavaraa kertyy kuitenkin sen verran että oma ahkioni painoi tuollaiset 35-40 kg ja Jarkolla kymmenisen kiloa enemmän. Mainitut kuormat jaksoivat koirat vetää kunnialla, paljon myös todella huonoissa oloissa ilman suurempia ongelmia. Viimeisenä varsinaisena vaelluspäivänä varsinkin Kosti selvästi väsähti loppumatkasta; kovavauhtinen alku, tahmea ja kuuma loppu ja pitkä päivä tekivät tehtävänsä, mutta niin vain mentiin loppuun asti ja joka aamu olivat koirat innoissaan lähdössä eteenpäin, ”lähtöfanfaarien” kaikuessa pitkälle.

Kaiken kaikkiaan koirien työskentelymoraalia matkan aikana voi vain ihailla, missään vaiheessa hangessa rämpiessään ei niiden usko ja yritys loppunut, vaan matka jatkui. Siinäpä sitä olisikin ollut isännillä tekemistä jos koirat olisivat käyneet istumalakkoon ja todenneet etteivät enää ahkiota vedä, joten kiitokset reissusta Usvalle, Hipulle ja Kostille !

Heikki L

Juttu on aiemmin julkistu ALMA-lehdessä.