Mutta sitä ennen ehti tapahtua kaikenlaista.   

Viimeiseen asti riitti jännitystä, päästäänkö lähtemään miehen kanssa yhdessä reissuun. Onni oli myötä.Autolle saatiin viimeinen paikka junaan, makuuhyttejä ei enää ollut saatavilla, joten istumapaikoilla matkustettiin. Tämä oli uusi  kokemus meille ja ehkä viimeinen laatuaan. Junassa sattuu ja tapahtuu yön tunteina monenlaista. Kyseisen junan sirkushuveista vastasi Kemiin matkalla olleet pari humalaista, joista toinen teki kirjaimellisesti p***amaisen tempun. Kuvittele täysinäinen ravintolavaunu, ja humalainen ukkeli joka laskee housut alas, ja tekee ripulitarpeensa keskelle käytävää. Jep. Ja tämä kaveri vielä sattui sammumaan meidän edessä olevalle penkille. Onneksi heidät poistettiin Seinäjoella junasta ja jonkinlainen rauha laskeutui vaunuun. Nukkumisesta ei silti voi puhua.

Rovaniemelle päästiin, ja siitä sitten kohti Karigasniemeä. Kummasteltiin edessämme hiljaa ajanutta hienoa mersua.Tiellä oli tilaa, joten eikun vasemmalle kaistalle ja ohi. Jopa selvisi mersun hidas vauhti, tie oli aivan jäässä. Satoi alijäähtynyttä vettä joka jäätyi tien pintaan. Eli matkamme jatkui hitaasti ja varovasti. Kelin haasteellisuus ylitti jopa uutiskynnyksen.

Vettä sataa, ei näytä hyvältä, mutta toivossa eletään.

Sulaojan parkkipaikka oli aurattu, joten siihen oli tarkoitus jättää auto. Mutta ilta oli jo pitkällä, ja me erittäin väsyneitä matkasta. Nopea järkipäätös, Karigasniemelle vielä yöksi. Napaketusta saimme kivan mökin jossa saunoimme ja nukuimme kunnon yöunet. Järjestelimme vielä ahkioon tulevat tavarat kunnolla. Kotoa lähtiessä vain heittelimme kaiken autoon sikinsokin.

Mökin isäntä antoi vielä lähteissä vinkin, että auto kannattaa ajaa Poroerotukselle, eikä Sulaojalle. Poroerotuksella toki kysyimme isänniltä luvan auton jättämiseen pihamaalle. Poroisäntä varoitti mahdollisesta pyrystä, joka voi tukkia tien kulkukelvottomaksi. Otimme kuitenkin riskin, ja auramiehen puhelinnumeron. Ystävällistä ja avuliasta porukka oli Karigasniemellä.

Alkais olla ahkiot täytetty ja aisat kiinni. Auto lukkoon ja avain visusti talteen.

Porot oli kerätty aitaan, kiersivät kehää myötäpäivään. Olisi pitänyt ottaa kuva, mutta oli kiire päästä tunturiin. Kuljimme poroaidan vierustaa kohti Luomusjärviä. Kuljettiin hangella jos se kantoi, muuten käytettiin hyväksi kelkan jälkeä. Suolla olevassa koivikossa korpit olivat pesäpuuhissa, risukasa oli näyttävä. Ei menty lähemmäksi häiritsemään kameran kanssa. Luomusjärven yli hiihdettiin suoraan kohti Ruktajärven kämppää. Kämpällä pidettiin pieni evästauko auringon helliessä kulkijoita.

Sain taas yhden loistavista ideoistani, mökin takaa suoraan ylös. Yritettiin ensin vetää toinen ahkio ylös,  mutta ylhäällä mies upposi haaruja  myöten, joten oli laskeuduttava takaisin. Kierrettiin sitten loivan kautta.

Keli oli jo muuttunut harmaaksi, ei mitään upeaa iltataivasta. Mutta hiljaisuus ja autius sai mielen laskeutumaan  tähän lumiseen maailmaan, nauttimaan joka hetkestä.

Njavgoaivin kämpälle oli tarkoitus mennä yöksi. Pihamaalla oli kuitenkin ahkio ja parit sukset, joten menimmekin viereiseen kotaan. Kodassa on hyvä kamina ja reunoja kiertää laverit joilla mahtuu hyvin nukkumaan. Yöllä taivaalle oli syttynyt upea tähtinäytös. Pakkasta oli mukavasti, tiesi helpotusta seuraavan päivän hiihtämiselle.

Aamulla pääsimme matkaan selkeällä ilmalla. Voi ihme tätä maisemaa, tuntureita ja kauniita koivikoita. Pulmusparvi lensi aivan vierestä. Riekkoparvikin riekkui suojaisessa koivikossa rinteen juurella. Silmä vain ei niitä tavoittanut hangen valkeudesta.

 

Ahkio kulkee kevyesti perässä, sukset toimii, elämä on makeaa kuin linnunmaito. Akukammi olisi taukokohde. Ensin minulla oli tiedossa vain vanha kammi, mutta Jouni Laaksosen uutta kirjaa lukiessa selvisi, että siellä pitäisi olla myös uusi kammi. Turhankävelijän kämppäluettelosta löytyikin kuvia uudesta kammista. Arvokkaita tietolähteitä heidän kirjat ja tiedostot, suosittelen lämpimästi.

Tuolta Njavgoaivin juurelta aamulla lähdettiin.

Akukammille tullessa oli jonkinmoinen tunturinsyrjä laskettavaksi. Sukset luisti hiukan liikaakin, ja hankikanto loppui yllättäen. Tarkoittaa sitä, että pyllähdän turvalleni syvään lumeen. Ja uudestaan, eihän sitä ihminen voi uskoa.

Uusi kammi on hieno, taidolla rakennettu. Mutta siinä ei vielä asu erämaan henki, menneiden aikojen sielut, kuten viereisessä vanhassa kammissa. Käytämme kammin suojaa hyväksemme koska ilma on taas aika tuhruinen. Pidämme pitkän lounastauon. Pohdimme jatkaako matkaa Kuiville, vai jäädäkö tähän. Päätämme kuitenkin lähteä jatkamaan matkaa, jotta pysymme aikataulussa.

Tähän kammille loppui kelkanjälki, alkoi luonnonpuiston alue. Nyt piti ottaa suunnistaminen hiukan tarkemmin. Löysimme jokilaakson helpon ylityspaikan. Keli oli jo aika sumuinen, mutta sivuilla olevat korkeat lumilippaiset töyräät huomasin. Niitä pitää paluumatkalla varoa.

Noustiin tunturitasangolle, kaikki kontrasti hävisi, vain valkoista ja valkoista. Pitkää hiljaista hiihtoa, silmä haki tunturin muotoa, laaksoa joka johdattaa Kuiville. Täällä ei tuurilla seilata, kompassia pitää seurata, tunnistaa maaston muodot suksien alla. Yhtäkkiä ollaan laaksossa, tummia läikkiä rinteillä, hienoa, nythän jo näkee mihin mennään.

Tämän päivän näkymät olivat epätodellia unimaisemia.

Lähempänä kämppää korpit lentelee rinteellä. Joku kummallinen aukko näyttää olevan rinteessä, olisiko ketunpesä. Vanhat ahman jäljet nousee tunturiin, kettujen iltatanssien jäljet hangella, täällähän on elämää.

Kun pääsemme kämpälle, taivas repeää ja aurinko valaisee maiseman. Jokisuisto on tulvinut ja jäätynyt erikoisen siniseksi. Iltanäytös taivaalla on huikaiseva. Nouseeko tunturin takaa oranssia savua? Tämä on meidän reissun taite, huomenna lähdemme takaisin etelää kohti omia jälkiämme seuraten, suunnilleen. Kovin huikentelevaan hiihtelyyn ei ole varaa, miehen polvi ei kestä upottavassa hangessa rämpimistä.

Iltapäivän valaistus häikäisi silmiä.

Iltavalaistus. Vai lähettääkö joku savumerkkejä?

Mahdollinen aamuaurinko ei ainakaan pääse tästä ikkunasta häikäisemään.

Aamulla kaikki on jälleen valkoista, lisäksi hiukan pyryttää lunta. Omia jälkiä ei enää näy. Hiihdämme vain suunnalla toivoen osuvamme helppoon joenylityspaikkaan. Keskelle valkoista ilmestyy joku musta piste. Onko se joku tolppa, puu? Sehän liikkuu, vai valehteleeko silmäni. Tuo musta pistehän hiihtää!!! Voiko se olla? on se! toimituksemme yksinäinen matkalainen. Käsittämätön kohtaaminen keskellä valkoista. Tervehdimme, vaihdamme pari sanaa menneistä päivistä. Hän on joutunut repimään itseään jokiuoman jyrkällä penkereellä, voi ei.

Tässä maisemassa hiihdetään taas tämä päivä. Jos katsot tarkkaan, onhan se aurinkokin siellä taivaalla.

Tämä hämmentävä kohtaaminen sai minun suuntavaiston hiukan raiteiltaan. Huomasin meidän ajautuneen kuitenkin lumilippojen kohdalle. Varoittelin miestä, älä mene minun alapuolelle!! näen lipan reunan, seuraa minua takana!! Ja humps, hänen ahkio kiepsahtaa lipasta alas. Kohta itsekin joudun samaan tilanteeseen. Onneksi lunta oli runsaasti, ei henkilövahinkoja eikä mitään muutakaan. Ja eikun joen ylitse ja takaisin ylös tunturiin. Nyt näemme myös Timon jäljet, kuljemme niitä seuraillen sen mitä nyt niistä on jäljellä. Vastaan tulee myös saksalainen pariskunta, jotka olivat olleet Njavgoaivilla kämpässä.

Tänään ei hiihdetä Akukammia pidemmälle, se oli jo päätetty aamulla. Olimme laskeneet, että muita ei kammille olisi tulossa. Jälleen ilta tuo taivaalle käsittämättömiä värejä, auringon viimeiset säteet leikkivät piilosta. Ilta tummenee ja uni voittaa hiihtäjän mielen.

Vanha ja uusi Akukammi.

 

Iltanäytös Akukammilla.

Aamulla jälleen kohti uutta päivää. Mitähän se tuo tullessaan. Lähtiessä naureskellaan omia kaatumiskuoppia, Timokin oli tehnyt omat kuoppansa viereen :) Jossain vaiheessa suksen pohjaan kertyy märkää lunta, mutta kynttilällä siitä selvitään. Seuraavaksi on sitten pitovaikeuksia ylämäissä. Onneksi on kova kelkkajälki, eli sukset käteen ja kävelyksi. Pääsen kumpareen päälle, ja olen juuri laittamassa suksia takaisin jalkaan kun vieressä vilahtaa jotain valkoista. Riekkopari on aivan vieressä. Varovasti kaivan kameran taskusta ja lähestyn riekkoja. Voisitteko ystävällisesti olla hetken kuvattavana, pliiiis ! Riekot liikkuvat välillä edemmäksi, minä perässä. Saan pari hassua kuvaa ennenkuin nostavat pyrstön pystyyn ja kirmaavat kotkottaen karkuun.

Kaksi riekkoa etsimässä ruokaa pälviltä.

Iltapäivästä pilvetkin alkavat repeillä, aurinko muotoilee kaukaisemmatkin tunturit. Kuivillekin paistaa nyt, toivottavasti Timo on päässyt näihin aikoihin huipulle. Muotkan tunturitkin näkyvät nyt hyvin, haikea tervehdys niille.

 

Tunturiopas, tuohon suuntaan olkaa hyvä.

Poikkeamme Njavgoaivin kämpälle lounaalle. Kodan yläpuolelle ilmestyy maakotka juuri kun olen vaihtamassa kameraan akkua, voi rähmä! En siis ehdi saada kuvaa. Kotka liitelee tunturin yllä poropaistin toivossa, olimme jo aikaisemmin nähneet tunturissa pienen tokan.

Laskeudumme hiljalleen Ruktajärven kämpälle. Kodalla on nuoripari tulilla, liitymme heidän seuraan. Todella ihana nuori pari, meillä riittää kovasti juteltavaa, luonto ja erämaa on meille yhteinen asia. Illan myötä jäitä pitkin hiihtää vielä kolmen miehen ahkioporukka kämpälle. Olimme jo laittaneet makuusysteemit kämppään,
emmekä viitsineet enään muuttaa ulkomajoitukseen. Nuoret ehtivät siirtää kamansa kotaan, olivat aikeissa lähteä aamulla aikaisin kylille.

Kodan suojassa tulilla.

Tulen lämmössä.

 

Viimeisen illan näytös.

Hiukan tiivistähän siinä pimeässä kämpässä oli, mutta onneksi meidän ei tarvinnut muuta kuin kömpiä makuuksille, ja miehet saivat rauhassa touhuta iltatoimensa. Pian kämpässä kuului vain hiljainen tuhina. Siis kukaan ei kuorsannut, loistavaa!!!

Aamulla mahdollisimman hiljaa, mutta nopeasti aamiainen ja kamat ahkioihin. Kuin kiusallaan päivä nousee aurinkoisena. Hiihtelemme hiljakseen Luomusjärven yli aamun raikkaassa hiljaisuudessa. Kun pääsemme rantaan, on ihan pakko pitää tauko. Koivujen  juurella pälvi houkuttelee istumaan alas, nauttimaan viimeisistä hetkistä täällä Kevon maisemissa. Yhtään kelkkaa ei päristele järvellä, kiitos siitä.

Jos jäätäis kuitenkin tänne....en suostu nousemaan ylös!

Puropahanen, jonka uomaa nousemme järveltä suolle, on osittain sula, kiemurtelee somasti koivikossa. Pätkä poroaitaa vanhenee kauniin harmaana. Tuttu tunne nousee  mieleen, nytkö tämä on taas ohi, on palattava ihmisten ilmoille, haikeaa.

Porot on päästetty takaisin tunturiin, huomaan kadehtivani niitä. Paistunturit jäivät kutsuvina mieleen, toivottavasti tulevina kesinä pääsemme tutustumaan niihin tuntureihin, joiden silhuetteja ihailimme kaukana horisontissa.

Tämä reissu poikkeisi monella tapaa muista reissuista. Pitkään oli epävarmaa pääseekö mies mukaan. Pääsenkö itsekään lähtemään. En uskaltanut ottaa edes varusteita esille tai kuivata ruokia. Yökaudet mietin erilaisia ratkaisuja. Jos menen yksin julkisilla, ehdinkö tuossa ajassa Sulaojalta Kevolle, ehdinkö Utsjoen bussiin paluumatkalle. Riittääkö kantti lähteä yksin jos mies ei pääse mukaan. Mutta pakko on päästä, mikään muu ei mahdu ajatuksiin. Kuviossa oli myös mahdollinen kyyti, mutta vasta torstaina, jolloin minulle olisi tullut aika lyhyt aika olla tunturissa. Kun sitten tiistai-iltana selvisi, että päästään lähtemään, alkoi hätäinen kamojen kasaaminen olohuoneen lattialle. Hiljaa mielessäni toivoin, ettei nyt kukaan tulisi kylään.

Kelit eivät olleet sitä mihin olimme muina vuosina tottuneet. Kelkkauria jouduimme käyttämään aika paljon. Viikon aikana paistoi aurinko vain satunnaisesti, kun muina vuosina olemme nauttineet aurinkoisista päivistä kantavilla hangilla. Mutta tunturiin pääsin, nautin ja elin taas sitä ihmisen parasta aikaa.

 

Tuttavat kysyvät usein, että mikä ihme sinne tunturiin oikein vetää, ja vielä talvella. Tämä kuva kertonee syyn.

Nyt ajatukset kiertävät jo Lemmenjoen takamaille, Stuorrabogoaivi, Kietsimä.....

Tuire