ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Sananlaskussa sanotaan, että ilta on aamua viisaampi. Minun elämässäni on toisin. Aamuni ovat iltoja viisaampia ja kauniimpia.

Urhoollisuuskoe

Kulkuri minussa halusi nukkua yön kesäniityllä taivasalla. Porokoirani Silva pääsi mukaan juhannusretkelle.



Iltapalaa söimme auringon laskiessa Kolin Likolahden nuotiopaikalla.



Olin valinnut yöpymispaikakseni viereisen Mustanahon niityn. Siellä oli lato, jos sade sattuisi yllättämään. Levitin makuualustan ladon läheisyyteen ja kömmin makuupussiin.



Kesän valju kuu tarkkaili puuhiani Mäkrän kupeelta. Silva asettui hieman kummissaan viereeni. Kun se tajusi, että emäntä todella aikoo nukkua tässä keskellä niittyä, koiran ikiaikaiset vaistot heräsivät. Silva kohottautui ja veti vainua eri suuntiin. Nähtävästi kuonoon ei tullut mitään hälyttäviä viestejä, koska se käpertyi kylkeeni. Aamuviileä juuri ennen auringonnousua herätti meidät. Kiipesimme kilpaa auringon kanssa Kolin rinteitä Tarhapuron kautta Mäkränaholle.

 

Aamuauringon kultaa

Kolin Ikolanahon pikkumökki on ollut usein majapaikkani valokuvausretkilläni. Vaikka suljin mökin ikkunaluukut, valo ei antanut minun nukkua aamuyöstä. Päätin lähteä kiipeämään Mäkrälle. Heinäkuun haaleneva kuu saatteli minua huipulle. Pielisen takaa aurinko riensi toivottamaan lämpimästi tervetulleeksi. Olin kunniavieras maahisten ja keijujen keskikesän juhlassa.

 

 

Suru ja lohtu

Keväällä 2009 löysin onneni punaisen tuvan Käränkänlammen rannalta Loma-Kolilta. Hetken minulla oli kaikki: aurinkoinen piha nurmennukkineen ja kukkineen, rauhaisa rantasauna ja kirkasvetinen lampi, vieressä tuoksuva suo, jossa voin kuunnella kelon kitinää. Kaikki tämä jylhän, louhikkoisen Käränkänvaaran sylissä.

Syksy toi metsäkoneen, kaivurin ja dynamiitin. Murskattu maa vyöryi kohti rantasaunaani.



Marraskuussa kuoli vuokraisäntäni Kolin Tuomo, joka oli taistellut Kolin kansallispuiston puolesta ja taisteli viimeiseen asti myös Käränkän maiseman puolesta. Marraskuun päivät, illat ja yöt olivat kuin sotkettu, upottava, musta maa. Sydämeni oli jäänyt puristuksiin räjäytettyjen kalliolohkareiden alle. Tuli ilta, jolloin tuntui, että oli liian pimeää, liian raskasta.

 

 

Heräsin lumottuun aamuun. Pakkanen, kuu ja aurinko olivat pukeneet raiskatun maan silkkeihin kuin morsiamen. Tunsin olevani samaan aikaan sekä häissä että hautajaisissa. Kuu suuteli vasenta poskeani ja aurinko oikeaa.

Kirsti Hassinen

www.suakkuna.net

Lisää kuvia tarinasta ja Kirstin näyttelystä

http://www.suakkuna.net/suakkunoita/melkein_miikkulassa.html