Kevät Pohjois-Kaldoaivissa

Vain noin kolme kuukautta aiemmin olin ollut täällä kaamoksen syvänsinisessä, tummassa ja päivällä punertavassa pimeydessä. Tuijotellut kuuta. Yrittänyt jaksaa valvoa illalla kynttilän loisteessa.

Nyt kylven valossa, päivät ovat pidempiä kun jaksan valvoa. Valo läpäisee olemisen, elän hetkissä juurikaan ajattelematta. Pää on tyhjä arjesta, olen viettämässä minun parasta aikaa.

Porot kulkevat jonossa, astuvat toistensa askeliin. Niitä on satoja. Tuuliko niitä ajaa?

Me lähdemme myötätuuleen, jonnekin. Ei väliä minne, mutta omille laduille, tuntureille. Saamme yksin edustaa lajiamme porojen, korppien, kotkien ja muiden lintujen seassa.



Tuntureilla on hankea. Välillä kuin kovaa jäätä, välillä pulverilunta, hetkittäin tahmaisen pehmeää, joka imaisee vauhdin. Hangen alta pilkottaa jo pälven alkuja. Väistelemme kiviä.

On ensimmäinen hiihtovaelluspäivä. Ensin sitä ihmettelee, että haluanko minä tätä todella, sitten noin puolen tunnin kuluttua kokee lähes hurmioituneen onnentunteen ja ennen iltaa on vetänyt itsensä lähes sippiin onnessaan. Ensimmäisenä päivänä ei vaan malta.



Helppo hiihdellä. Hanki kantaa mukavasti täällä parinsadassa metrissä. Ollaan kahden, on tuttua, yksinkertaista ja huoletonta. Välillä hiihdellään rinnan, välillä toisen suunnan tietää jäljestä hangessa.

 

Vesi on oudon korkealla, sukset kastuvat useamman kerran solassa ja tunturien rinteillä. Lähteet ja joet puskevat vettä. Vesi suksen pohjista jää lumeen, ei tarvitse sulatella, eikä raaputella. On suojasää.

 

Riekkoja on! Kiitos jäljistä, kiitos äänistä, ärtyneistä ryhmälähdöistä. Niistä ei ehtinyt tulla kuvaa. Ehdin kyllä ottamaan kuvan jäljistä hangella.

 

Näemme myös muutaman kiirunan, niihinkin olen liian hidas, vaikka niillä ei olekaan kovin kiire. Mutta kun ensin pitää ihailla ja sitten fiilistellä ja sitten vasta tulee mieleen kuvaaminen. Kiirunat eivät lennä kauaksi, vain muutaman kymmenmetriä tunturinkuvetta alas piiloon. Löydämme lumikuoppia missä kiirunat ovat olleet viimalta suojassa,

Korpeilla on meneillään intensiiviset "kevätjuhlaliikkeet" ja tukeva pesä näkyy kaukaa.



Leirissä huomaan olevani kerrankin hämmentävän irrallani arjesta. Mies tekee kaiken sen askareen, minkä yleensä ehdin tehdä hetken ennen kun hän ehtii reagoida. Lumi sulaa kattilassa, polttopuut pilkkoutuvat ilman minua. No vielä olen sentään pääkokki.

Ensimmäisenä yönä herään kun lonkkaa jäätää, patjani todellakin vuotaa seitsemän vuoden jälkeen. Pumppaan tarvittavat, vedän juuri hankitut porontaljat ilmapatjan alle, ihmettelen miten aavistin vuotamisen. Hyvä säkä.

Aamulla jutellaan, että minne tänään mentäisiin. Sääennuste lupaa lähiajoiksi suojakeliä, joten kovin kauas emme uskalla lähteä, kun omin avuin on päästävä poiskin. Haluamme molemmat pysyä lumisilla tuntureilla, joten käännämme suuntaa kaakkoon. Sovimme, ettei mennä minnekkään tiettyyn paikkaan, hiihdellään vaan. Gepsiä ei avata koko reissulla, karttaa vilkaistaan vain kerran muutaman yön päästä kun mietimme tuntureiden nimiä.



Vain yhtenä aamuna ennen auringon paistetta on hetken kuuraa puissa, oksat ovat jäässä. Se on vaan aina yhtä kaunista.

Porot kuopivat ahkerasti hankea ja etsivät syötävää. Hyvin laiskasti reagoivat meihin, vain vähän niinkuin muodon vuoksi.



Mitä kerron siitä kun ei tapahdu mitään. Kun päivät soljuvat ja me viihdymme siinä missä olemme, erämaan tuntureilla, täydessä rauhassa. Yhä innoissamme jäljistä hangilla, kotkasta taivaalla - kaukaisten vuorten valkoiset silhuetit itkettävät minua. Se on kevät.



Leiriydymme lumelle, vähän suojalumi kastelee, mutta päivä kuivaa. Pidämme taukomme ja syömme ruokamme ahkion päällä istuen. Jonkin ajan kuluttua on kuin emme muusta tietäisi.



Kun ei ole oikein minnekkään menossa ei ole kiirettä vaan on ikäänkuin koko ajan juuri siinä missä haluaakin olla.

Kolmantena päivänä melkein kehun urheilujuomaa, joka on tehty vedestä sulatetusta lumesta ja pulverista. Äh, on siis melkoinen oikean veden nestehukka, hangesta sulatettu vesi ei sitä ole. Jotain olen oppinut, kun sanon miehelle, että nyt on sinun vuoro hankkia meille kunnon juomavettä. Kummasti jokeen putoaminen aiemmalla talvivaelluksella opettaa.



Kettueläin on kiertänyt kuopan, jospa mekin



Vesikuopille ja jokien rannoille ei ole ihan helppo päästä. Kunnes työnnämme suksisauvan trangian kahvipannun sangan läpi ja saamme vetemme kauempaa ja kastumatta. Tavattoman hyvää ja raikasta.

Pulmunen laskeutuu pälvelle, laulaa kilauttaa heleästi ja lähtee etsimään toivottavasti sopivaa pesäpaikkaa.

Jäämme vaelluksen lopuksi vielä tunturiin olemaan, seuraamaan lumien sulamista, iltataivasta, pälvien ilmestymistä.



Mutta ei tässä vielä ihan kaikki. Kaikkeen hulluuteen on tarinansa:



Kolme kuukautta sitten näimme Tuiren kanssa hyvin pienen ketun(?) oudot jäljet. Ihmeteltiin, että mikä on. Myöhemmin viisaammat kertoivat kuvauksen perusteella, että se todennäköisesti raahasi jotain suussaan. Muistin missä on pesäkolo ja sain kuulla, että se on vanha naalin pesä. Sairastuin mielikuvitus-naali-toive-tautiin.

Nyt kuulen uuu-uu-uuu ääniä, samalla korkeita, kimeitä  ja karheita ääniä, mieskin kuulee. Ryntäilemme äänen perässä ja tuijotamme silmämunat kipeiksi talvimaisemaa, mitään emme näe. Tarjoilen elukalle ruokaa, laitan sopiviin eri paikkoihin tarjolle, mutta ei kelpaa. Kyttään. Kuulemme lisää ääniä, hieman erilaisia. Yritämme löytää, mitään emme näe. Pienessä tunturituulessa ääni kantaa helposti kauas ja tuijotettavaa on neliökilometreittäin.

Eläinten jäljet risteävät jälkiämme, yksi isompi ja toinen pienempi ovat käyneet hyvin lähellä, jolkottaneet ohitsemme. Kuulemme lisää ääniä, nyt taas hieman erilaisia, vauhkoilemme edes takas ja kyttäämme, mutta mitään ei näy. Nauramme toisillemme ja itsellemme, yritämme sillä lailla osoittaa toisillemme olevamme vielä jollain lailla järjissämme.

Joku on käynyt vanhalla naalin pesällä lumien aikana heittelemässä hiekkaa hangelle. Onko se joku valmistellut pesää kevättä varten?



Lisää kuvia lumisilta tuntureilta löytyy täältä.