ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Vuoden 2010 kesäloman alkupuoli tuntui olevan huonojen uutisten putkea, joka sisälsi mm. erään ihmissuhteen päättymisen ja erilaisia sairauskertomuksia. Lapin reissun suunnittelukin oli jäänyt taka-alalle, mutta elokuun alussa iski halu päästä pois ja pohjoiseen.

Nopea suunnittelu, pakkaus ja soitto Kilpisjärven retkeilykeskukseen, niin olin valmiina ajamaan läpi yön. Lähtö oli sunnuntai-iltana 8.8. ja kuinka ollakaan pääkaupunkiseudun vuoden kovin ukkonen saapui Vantaalle juuri samalla hetkellä. En muuttanut suunnitelmia, vaikka Lahden moottoritiellä hirvitti, kun tiellä oli puunkappaleita, villapaidan näköinen mytty ja ties mitä. Pohjoinen odotti.

Alkumatka meni salamoiden välkkyessä ja sateen piiskatessa asfalttia. Pysyin kuitenkin pirteänä kuunnellen musiikkia ja antaen ajatusten mennä omia teitään. Aamukahvit join kuuden maissa Oulussa. Tornion jälkeen sää selkeni ja pysyi sellaisena koko reissun ajan.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun saavuin Kilpisjärvelle. Kauppareissun jälkeen menin mökkiin ja otin pienet torkut, mutta nukkumiseksi sitä ei voinut sanoa. Illalla kiipesin Saanalle ja elämä alkoi taas tauon jälkeen maistua. Huipulle menevällä polulla oli tasainen ihmisvirta, mutta koin sen vain positiivisena. Oli jotenkin hienoa katsoa, kun ranskalaisnuoret olivat aidosti innostuneista maisemista ja poroista. "How beautiful" jäi soimaan tunturiin.

Käsivarressa olin ollut muutaman kerran aiemminkin, mutta nyt ensimmäistä kertaa yksin. Tällä kertaa reissu oli päiväretkityyppinen. Tallustelin kaikessa rauhassa kameran ja pikkurepun kanssa. Makasin varvikossa, jos siltä tuntui, join aamukahvia kuistilla ja katselin Kilpisjärven iltavaloja.

Syntymäpäivä on hyvä etappi muistella, että missä ja millaisessa elämäntilanteessa aiempia on viettänyt. Monesti ei edes vuosi sitten olisi millään aavistanut, missä seuraavana vuonna on.

Tiistaina 10.8. oli 36. syntymäpäiväni ja sen vietin Mallan luonnonpuistossa. Päiväretki venyi yli kahdeksaan tuntiin, mutta se ei ollut minuuttiakaan liian pitkä. Reissun lintulajiksi kruunasin nopeasti piekanan. Sekä Iso- että Pikku-Mallalla oli pari ja niillä ilmeisesti lähistöllä poikaset vielä pesässä.

Kitsiputous oli vakuuttavan näköinen paikka elokuussakin, jolloin vesimäärä lienee selvästi pienempi kuin alkukesällä. Kirkkaan veden äärellä oli hyvä katsella jonnekin kaukaisuuteen sekä fyysisesti että sisäisesti. Ei voi tietää, mitä tulevaisuuden taivaanrannassa pilkottaa, mutta ainakin tietää, mitä siellä haluaisi olevan.

Iso-Mallan kupeessa oli aika kattaa pöytä ja aloittaa syntymäpäiväjuhla. Piekanapari, tuulihaukka ja muutama poro saapuivat kekkereihin. Tarjolla oli raikasta vettä, juustovoileipiä, taateleita ja myslipatukoita. Aurinko paistoi juuri sopivasti ja tunturituuli silitti poskia. Siinä oli hyvä olla.

Myöhemmin samana päivänä näin elämäni ensimmäisen tunturisopulin. Se oli kova juttu, vaikka seuraavina päivinä niitä vilisteli varvikossa kymmenittäin. Palattuani tein ruokaa ja kävin retkeilykeskuksen terassilla siemaisemassa kivennäisveden. Eräs pariskunta ihmetteli järveltä kuuluvaa valittavaa ääntä. Kerroin äänen kuuluvan kaakkurille.

Illalla seisoin Kilpisjärven rannalla komeassa valaistuksessa. Mietin menneitä, tulevaa, ihmisiä ja paikkoja. 36-vuotispäivääni vietin yksin, mutta luonto piti minua hyvänä. Missä olisin vuoden päästä ja kenen kanssa? Sitä eivät tienneet sen paremmin piekanat, tunturit kuin minäkään. Hyvä niin.

Joni Sundström