Ensimmäistä kertaa erämaahan

Kukapa olisi uskonut muutama vuosi sitten, että uskaltautuisin ensimmäiselle erämaavaellukselle 60-vuotiaana, koska liikuntaa olen harrastanut vain vähän ja luontoakin tunnen huonosti. Itse en varmasti olisi uskaltanut aloitetta asiaan tehdä. Onneksi herätteen antoi pitkäaikainen ystävämme, joka oli tehnyt useita patikointireissuja eri puolille Lappia jo vuosikymmeniä. Noin vuosi sitten  hän lupautui oppaaksemme siinä tapauksessa, että rohkenisimme puolison kanssa  pohjoisen vaellukselle lähteä. Hänen  mielestään paras aika vasta-alkajalle olisi elokuun puoliväli – ei hyttysiä, ei liian kuumaa, eikä vielä kylmääkään. Kipinä  taisi syttyä suunnilleen heti. Omin neuvoin retki ei olisi meille mahdollinen, mutta kokeneen kumppanin mukana se saattaisi toteutua.

Syksy ja talvi kuluivat muiden asioiden parissa, mutta kevään korvalla erämaavaellus alkoi saada hahmoakin; tilasimme  ystävämme suosituksesta pari vaellusta käsittelevää kirjaa; enimmäkseen iltalukemisena niitä selailimme. Tarinat olivat kiehtovia ja Lapin taika alkoi tarttua aina vain tiukemmin. Kevään ja alkukesän aikana ei mennyt montakaan hetkeä, ettemme olisi  reissua ajatelleet. Ystävämme oli kesäkuussa menossa nuoren lapinkoiransa kanssa tunturiin vähän totuttelemaan, koira tuntui sopeutuvan varsin  hyvin isäntänsä vauhtiin. Varre-koira oli tarkoitus ottaa mukaan myös elokuiselle retkelle. Kirjoittelimme sähköposteja varusteista ja muista tarvikkeista. Neuvot olivatkin tarpeen; paljonko tarvitaan viikon erämaaretkelle vaatteita, varusteita, ruokaa ym. ja millaisia tarvikkeita mukaan ei tulisi ottaa, jotta rinkan paino pysyisi kohtuuden rajoissa. Koska ystävällämme oli hankittuna  vaellustavaraa yllin kyllin, emme joutuneet suuria investointeja tekemään, vaelluskengät taisivat olla suurimmat hankinnat.

Elokuun ensimmäisellä viikolla kävimme läpi perusasiat ja sovimme, että tapaamme reilun viikon päästä Helsingissä, josta sitten ajelemme kaikessa rauhassa kohti Suomen Lappia. Pientä täydennystä rinkkamme vielä Saariselällä tarvitsivat, mutta suurimmaksi osaksi tarpeelliset tavarat olivat jo pakattuna.

Parin jännittyneen ja levottoman yöpymisen jälkeen olimme Muotkan maisemissa vaellustamineissamme rinkat selässä ja lähdimme suuntaamaan kohti erämaata. Ensimmäinen päivä sujui aivan loistavissa olosuhteissa – aurinko paistoi heleästi, lämmintäkin oli. Parin kilometrin taivalluksen jälkeen piti jo vähentää vaatetusta. Puroista täytimme vesipulloja aina, kun kirkkaana virtaavaa vettä näimme. Siitä huolimatta, että edellisen puron vettä vielä oli jäljellä. Vaikka ylämäet olivat loivia ja maasto melko helppokulkuista, alkoi kävelykokemuksen puute tuntua jaloissa. Mieliala ei kuitenkaan laskenut pienestä väsymyksestä huolimatta, intoa täynnä odotimme leiripaikalle pääsyä.

 

 

Oppaamme kokemus erämaasta näkyi leiripaikkojen laadussa, ne olivat toinen toistaan kauniimpia. Heti ensimmäiselle leiripaikalle tultuamme alkoi sade, mutta ystävämme pystytti louteen muutamassa minuutissa ja pian olimme rinkkoinemme turvallisesti sateen ulottumattomissa. Rankka sadekuuro meni ohitse yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, "tervetuloa Lappiin", sanoi oppaamme. Sateen jälkeen aloitimme telttojen pystytyksen. Edellisestä teltan pystytyksessä oli kulunut yli 40 vuotta ja tämäkin, sinänsä helppo tehtävä, oli tietysti opeteltava uudelleen. Eipä teltta pystyyn olisi noussutkaan ilman neuvoja. Kiitos kokeneen lapinkävijän diplomaattisesti annettujen ohjeiden teltta saatiin tukevasti paikoilleen, eikä noviisivaeltajan itsetuntokaan saanut kovia kolhuja. Kun risukeittimeen oli saatu kerätyksi sopivaa poltettavaa (tervasta ei valitettavasti ensimmäiseltä leiripaikalta löytynyt), asettuimme nuotion ääreen nauttimaan ilta-ateriasta ja hiljaisuudesta. Kun ensimmäinen vaelluspäivä alkoi mennä mailleen, vahvat tunteet velloivat mielessä. Erämaalapin karu kauneus oli tehnyt ensikertalaiseen hurjan vaikutuksen ja mieli myllersi, kun elämys haki paikkaansa.


Seitsemän vaelluspäiväämme sujahtivat hetkessä ohitse, aamupuurot, kiireettömät päivätaipaleet, hillasuot, tunturiylänköjen kauneus, solisevat purot, illlalliset nuotiolla ja makoisat unet teltassa makuupussin uumenissa olivat meille ikimuistoista lomaa. Viimeisenä aamuna hiukan haikeina pakkailimme tavarat ja siivosimme leirin ennenkuin söimme viimeisen retkiaamiaisemme. Matka autolle taittui aurinkoisessa säässä varsin nopeasti ja lähdimme ajelemaan kohti etelää.

Mitä vaellukseltamme olimme odottaneet ja kuinka odotuksemme täyttyivät? Kokemukset olivat kerrassaan mahtavat, huonoja päiviä ei ollut. Toki sää suosi meitä aivan erityisesti, lähes sateettomina päivinä saimme vaeltaa. Kyllä mekin tunturissa sadetta saimme, mutta reippaankin sadekuuron jälkeen aurinko alkoin pian pilkistää pilven reunan takaa. Suoalueet ja joet etukäteen jännittivät, mutta oppaamme johdatti meidät turvallisesti näiden yli. Vain kerran jouduimme antamaan kylmiä kylpyjä jaloillemme, kun kahlasimme joen toiselle puolelle leirikengät jaloissa. Monta kertaa löysimme kullankeltaisia lakkoja suomättäiltä, niitä oli aivan pakko pysähtyä syömään, koska mukaankaan niitä ei voinut ottaa. Mustikatkin olivat paikka paikoin suuria ja mehukkaita, eikä niitäkään voitu jättää maistelematta. Leirimuonaan emme ehtineet kyllästyä, joka päivä odotimme malttamattomina maittavaa illallista louteen alla risukeittimen lämmössä.

 

Kotimatkalla vaelluskokemus palasi mieleen jatkuvasti, tuntemuksia oli pakko kertailla hiljaa mielessä ja ääneen matkakumppaneiden kanssa. Olimme toivoneet näkevämme Lapin erikoista luontoa ja alueen eläimiä, tunturiseudun nopeista säävaihteluistakin olimme lukeneet ja nyt pääsimme niistäkin osallisiksi. Uintireissu Peltojärven aalloissa niinikään tulee mieleen yhtenä vaellusviikon kohokohdista.


Odotan innokkaana ja iloisena uutta kesää ja uutta retkeä. Ehkäpä merikotka, jonka nyt näimme vain kaukaa, lentää ensi kesänä vähän lähempää. Ehkä sinirinta istahtaa leiripaikkamme koivun oksalle, jotta minäkin sen saisin nähdä. Tämän reissun aikana sen muutto etelään oli jo alkanut.

 

Teksti: Orvokki Leväsalmi

Kuvat: Timo Ylhäinen