Lehdet 2011

Ensimmäinen Lapin matkani

I Peräpohjolan metsärajaa siirtämässä

Olin tyhmyyttäni noussut Haapamäellä Helsingistä lähteneen Pohjoisen yöjunan ensimmäiseen vaunuun. Alkupään vaunut olivatkin makuuvaunuja, mitä minä maailmaa näkemätön koulupoika en osannut arvata. Makuuvaunujen käytävät olivat kapeita ja hankalia kulkea satulareppua edelläni kuljettaen.

Myös toisen luokan istumavaunujen käytävä oli kapea. Onneksi siellä nukuttiin. Päätään käytävän puolelle roikottava pukuherra ärähti pahasti, kun reppuni hihnoihin kiinnitetyn kumisaappaan pohja hiveli koko pituudeltaan hänen poskeaan. Silloisen kielenkäytön mukaisesti sorry-sanan korvasi vuolas ”anteeksi, anteeksi”-pyyntöni. Nolostumiseni lisäksi sain hävetä, kun vastaantuleva konduktööri oli huomannut tapauksen. Hän oli nähnyt myös junaan nousemiseni. ”Miksi ihmeessä sinä nousit junan ensimmäiseen vaunuun? Istumapaikathan ovat vasta makuuvaunujen jälkeen!”

Vapaa paikka onneksi löytyi. Pääsin istumaan sekä eroon reppuni raahaamisesta. Enää en muista, nukuinko loppuyön aikana ollenkaan. Kesäkuinen valoisa yö muuttui aamun sarastukseen. Tultiin Ouluun ja saavuttiin Kemiin, jossa muistaakseni tapahtui vaihto siniseen ”lättähattuun”, jollaisella olin Poristakin illalla lähtenyt Haapamäelle.

Kemin jälkeen maisemassa alkoi mielestäni jo näkyä Pohjoisen tuntua. Tarkalleen en tiennyt, mitä se oli, mutta ei maisema tältä näyttänyt Pori- Haapamäki-radalta katsottuna.

Lopulta juna saapui Rovaniemelle puolenpäivän tienoissa. Ei siinä paljon markkinoille ehtinyt, kun piti nousta rautatieasemalle kaartaneeseen Eskelisen Lapinlinjat-yhtiön linja-autoon. Silloin ei busseista puhuttu mitään.

Mitä pidemmälle linjuri eteni kohti pohjoista, sitä enemmän rupesi tuntumaan, että nyt ollaan siellä sadunomaisessa Lapissa. Jostakin kirjasta kotona oli silmiini osunut nimitys Ultima Thule. Samaa se vähän taisi tarkoittaa kuin Inarissa kaupan oven yläpuolella lukeva ”Taka-Lapin osuusliike”. Siis Taka-Lappia; ei osuusliikettä.

Ennen kuin oli päästy Inariin saakka saavuttiin Sodankylään, josta vihdoin ja takuulla alkoi oikea Lappi. Jossakin vilahti Nattasten kaksoishuiput, jotka koulupoikaa säväyttivät ja saivat tuntemaan, että täällä on tuntureita.

Matkanteon eksoottisuutta lisäsivät lukuisat pysähdykset, virkistivät mieltä ja helpottivat oloa. Oli kiinnostavaa tutkiskella kahviloiden matkamuistoesineitä ja postikortteja sekä eri paikkakuntien viirejä ja hihamerkkejä. Mitään ei vielä voinut ostaa, sillä olinhan lähtenyt Lappiin tienaamaan, en tuhlaamaan.

Koulussa oli ollut ilmoitustaululla lappu, jossa oli tiedot Suomen Kristillinen Ylioppilasliiton ja Metsähallituksen yhdessä järjestämästä koululaisille tarkoitetusta 10.6.1963 alkavasta metsänistutus- ja raivausleiristä Inarin Säytsjärvellä. Keskikoulun päätyttyä tuntui, että jotain erikoisempaa piti tehdä. Jostakin oli kiinnostus Lappiin tarttunut ja nyt piti itse tarttua tilaisuuteen ja päästä sinne.

Ilta siinä linjurissa istuessa tuli, ennen kuin Säytsjärvelle asti päästiin. Kellon viisarit menivät eteenpäin, mutta päivän valoisuus säilyi pidempään kuin etelässä. Aurinko tuntui paistavan illallakin ja kaiken lisäksi melkein suoraan pohjoisesta. Ennen matkanpäätä oli vielä monta pysähdystä.

Olen sittemmin monestakin julkaisusta lukenut ja kuullut, että Laanilassa on vauhdikkaat monotanssit talvella ja vähän kesälläkin. Nämä kuvaukset eivät vedä vertoja sille tunnelmalle, mikä siellä tuntui olevan silloin kesäkuun alkupäivän iltana, kun Eskelinen pysähtyi pihaan ja arkana koulupoikana kurkistin sisään Laanihoviin. Siellä olivat lapinkävijät jo nauttineet muutakin kuin kansalaisluottamusta. Ovenvieruspöydässä joku rujonoloinen mieshenkilö valitti suureen ääneen, että kukaan ei häntä huoli, kun hän on tällainen...

Ivalon ja Inarin jälkeen pysähdyttiiin Kaamaseen Kaamasmokka, vaan ei -mukka nimisen, kestikievarin ovensuuhun. Siellä kahvin ja herkkumunkin nauttiminen oli jo melkein ylimaallisen taivaallista. Lappi oli jo nyt näyttänyt parhaat puolensa.
Siellä oli myynnissä kankaisia viirejä, joissa luki Jäämerentie. Tuntui huikealta, että tätä tietä oli kuljettu Arktiselle Jäämerelle saakka. Olikohan se jo lähelläkin?

Ilta oli pitkällä, kun linjurikuski pysäytti autonsa ja huusi meille perällä oleville koulupojille, että ”Säytsjärvi”. Kun astuimme ulos linjurista, olimme törmätä kepin päässä olevaan puulaatikkoon ja siitä sojottavaat puiseen viiriin. Siinä oli ”paikkakunnan” postilaatikko saapuvalle ja lähtevälle postille.


Pohjoiseen Utsjoelle etenevää hiekkatietä reunusti matala koivikko ja linjurin jatkettua matkaansa me pojat huomasimme tien toisella puolen pienen tuvan ja sen pihakoivikkoon pystytetyt kolme armeijan telttaa. Olimme perillä, Ultima Thulessa, Perä-Pohjolassa, Taka-Lapissa ja Inarin- ja Utsjoen kunnan rajamailla, huomaamattoman Säytsjärven rannalla, suuremmasta Syysjärvestä vähän etelään. Nuo kolme telttaa tulisivat olemaan kotimme seuraavat kuusi viikkoa. Ja huomenna alkavat työt. ”Ei tänne laiskottelemaan ole tultu”, sanoi pomoksi palkattu utsjokinen saamelainen, muuten mukava mies, heti seuraavana aamuna.

Ensimmäinen aamu Säytsjärven metsänistutusleirillä. Olen puoliunessa. Uudesta Kevo-makuupussistani huolimatta palelen. Mutta ihmekös tuo, kun yläpuolellani on tähtikirkas taivas!?

No, ei se mikään tähtitaivas ollut. Saatuani silmäni kunnolla auki näin, että kirkas aamuaurinko paistoi katossa olevien kymmenien erikokoisten reikien lävitse savuiseen telttaamme. Hän, joka oli koonnut teltan kaminan, oli unohtanut kipinäsuojan savupiipun päästä.


Ylös, ulos ja aamupalalle. Ulkona aurinko paistoi täydeltä terältä lammen rannalla kasvavien tunturikoivujen oksien lävitse valaisten pienen pienet lehtien versot vihreiksi. Ateria oli katettu lautapöydälle, jota suojasi kovalevystä rakennettu katos. Tiiviisti jos istuimme, mahduimme kaikki kolmisenkymmentä eripuolilta Suomea tullutta koulupoikaa aterioimaan pöydän ääreen. Auringonpaisteella, sateella tai tuulessa söimme ruokamme ulkona. Tosi hienoa!

Vesuri, kuokka ja taimivasu. Siinä olivat työkalumme kuuden viikon ajaksi. Vesuria emme monenakaan päivänä tarvinneet, koska raivaushommia oli vähän.

Männyn pohjoinen kasvuraja on jossakin Syysjärven tienoilla, joten Metsähallitus oli päättänyt siirtää sitä toimestamme vähän pohjoisemmaksi. Tosin vielä pohjoisempanakin jokilaaksoissa oli mahtavia männiköitä. Niistä hienoina esimerkkeinä Kevojoen laakson mahtavat aihkit.

Aamupalan jälkeen järjestäydyimme telttakunnittain työryhmiin, jotka lähtivät jonossa kulkemaan kohti Moosesvaaran rinteitä, jossa tulevien taimikkojen istutusalat sijaitsivat. Tunsin olevani kuin Lännen uudisasukas tai metsäistä kulttuuria levittävä avant garden jäsen marssiessani kompuroiden edessä kulkijan nilkkoja potkien. Mäntymetsä laajenisi Moosesvaarasta Jäämerelle toimestani.

Työpäivät sujuivat kuin irlantilainen rivitanssi vaan. Etenimme vierekkäin, määrävälein poistimme kuokallamme maasta kunttakerroksen, heilautimme kuokan ylös ja iskimme sen puoleen terään maansisään. Raotimme viilloketta sen verran, että saimme vasemmalla kädellä männyntaimen juuren pantua maanrakoon. Sitten vedimme kuokan ylös. Siinä tuleva ikihonka sojotti suorana ja vetreänä koko kaksikymmensenttisellä pituudellaan.

Runsaan tunnin välein saimme pitää lyhyen lepotauon, jonka aikana oli nautinnollista joko maata mättäällä tai jäkälikössä selällään ja katsella taivaalla kulkevia pilviä ellei ollut aivan pilvetöntä. Alkukesän sää oli useimmiten kuin hieno..; kaunis mutta viileä.

Tai sitten maata kyljellään ja kuunnella, kun Aslak esitelmöi jostakin meidän elämää suuremmasta asiasta. Kuten kalastuksesta tai poronhoidosta.

Aamut kesäkuun alkupuolella olivat kylmiä, joten piti pukeutua sen mukaisesti. Jalkineina kumisaappaat olivat paras valinta, välillä kosteasta maastosta johtuen. Kylmällä hyvä ohje on, että villaa ylle. Itse panin sitä alle. Minulla oli alusasuna villapaita, mikä takasi kuivanolon tunteen hikisenäkin ja mukavan kutinan ympäri yläkroppaa. Nahkasormikkaat käsissä turvasivat pitävän otteen kuokanvarresta.

Työ ei rasittanut. Eikä pomokaan, kunhan etenimme tasatahtia ja huolehdimme, että taimien juuri jäi istutuksessa maanrakoon eikä kääntynyt ylöspäin maanpinnalle. Aslak-pomo ei halunnut meitä koululaisia kovasti hiostaa, vaan mieluummin saarnata meille tauoilla työn merkityksestä ja siitä, ettemme koulunpenkillä olleet oppineen työnteosta yhtään mitään.

Aslakin sanallisen salamoinnin lisäksi koimme muutaman rajun ukkosadekuuron tunturissa. Hieman pelottava kokemus, kun salamointi ja yht'aikaa jyrinä tuntui tapahtuvan aivan edessämme jängän yllä.

Torstaipäivien hernekeitto vahvisti meidän poikien kotiseutuhenkeä ja lietsoi kilpailuviettiä. Joku keksi ehdottaa kotipaikkakuntien välistä hmm... pierukilpailua. Itse häveliäänä ja ehkä erilaisella ruoansulatuksella varustettuna en osallistunut kilpailuun. Kaverini Jaska Porista osallistui ja menestyksekkäästi. Hän voitti kerta toisensa jälkeen torstaisen kisan ja nimettiin jo ensimmäisellä kerralla koko leirin ”hevosmestariksi”. Kaikki pannessa parastaan tässä kisassa teltan katon ylimääräinen rei'itys olikin tarpeen voimakkaan yhteishengen hälventämiseksi.

Lapissa on kolme suurpetoa; ei kooltaan, vaan yksilömäärältään. Hyttyset, mäkärät ja paarmat. Paarmoista oli vähiten riesaa. Jotkut lapinkävijät sanovat, että ne vain purevat poskesta palan ja lentävät kelon oksalle sitä syömään. Ei siis suurempaa haittaa.

Toista ovat hyttyset, jotka imevät verta ja mikä kauheinta inisevät. Niihinkin tottuu ja olihan meillä mukana hyttysöljyä, jota tosin ei kannattanut työnteossa käyttää. Ei ainakaan, jos tekee työtä otsansa hiessä.

Pahin petojen ryhmä on mäkärät. Ei niistäkään ollut isoa haittaa, muuta kuin siinä tilanteessa, kun istut riu'ulla housut nilkoissa keskivartalo paljaana edestä ja takaa. Vai oliko se haitta, kun tuli sekä pieni että iso asia hoidettua ripeästi ilman turhaa istuskelua. Ei siinä Apulehteä viitsinyt ruveta lukemaan, sen verran kipeästi mäkärät purivat.

Päivittäisen elämänmenon ohella ei työpäivien aikana tapahtunut paljoakaan mitään poikkeavaa. Kuitenkin eräänä päivänä, kun olimme tulleet tavallista aikaisemmin tunturista leirille, katselin parin kaverin kanssa outoa näkyä leirimme ohitse kulkevalla Kaamasen – Utsjoen maantiellä. Kaamasen suunnasta lähestyi hieman oudosti käyttäytyvä ilmestys. Jonkinlaisiin työvaatteisiin pukeutunut mieshenkilö kulki polkupyörällä siten, että hän ajoi vähän matkaa ja sitten talutti. Noin hän eteni meitä kohti useamman sadan metrin päästä. Taluttaessaan fillariaan, hän ohjasi sitä niin, että hän pääsi potkaisemaan, vähän isompaa kiveä, joka sattui tiellä olemaan. Hänen lähestymistään seuratessamme arvelimme yks'kantaan: ”Hullu se on!”

Miehen vihdoin saavuttua kohdallemme hän pysähtyi ja me pojat pääsimme kysymään häneltä, ”mitä hän teki?” Mies vastasi ihan asiallisesti ja oli muutenkin normaalinoloinen, että hän potkii noita kiviä pois tieltä, etteivät ne lennä autojen tuulilaseihin toisten autojen renkaista. Ja, että hänet on TVL (Tie- ja vesilaitos) tähän työhön palkannut. Hänen tieosuutensa tässä työssä oli Inarista Utsjoelle. Pitkä oli hänenkin työsarkansa! Taas me koululaiset opimme uutta työelämästä.

Kesäkuun lopun kohokohta ja huipputapahtuma oli Aslakin pitämä saarna Pietarin kalansaaliista. Saarna pidettiin sitten, kun...

Leiriin oli tullut opiskelijavalvojien kaveri. Hän halusi osallistua metsänistustyöhon ja olikin varsinainen työhullu... ihan myönteisessä mielessä, mutta silmiinpistävästi. Hän ei pysynyt rivissä muiden kanssa, vaan eteni kuokka ja taimivasu heiluen omaa hirmuista vauhtiaan. Taimet saivat kyytiä ja katosivat maanrakoon vähintäänkin juuriaan myöten. Tämä työnarkomaani teki siis urakkatyötä ja sai ilmeisesti palkkansakin sen mukaan.

Mutta hän sai myös ansionsa mukaan läksytyksen Aslakilta erään viikonvaihteen tapahtumien takia.

Työhirmu oli ollut kalastamassa virvelillään erään läheisen kalaisan lammen rannalla. Hän oli saanut todellisen Pietarin kalansaaliin. Lähes kolmekymmentä punaeväistä (täytyy tunnustaa en muista tai tiedä mitä ne kalat olivat, vaikka minäkin näin ne) kalaa oli hänen virvelinsä vieheeseen tarttunut ja hän oli ne vetänyt ylös, mutta jättänyt ne saman tien perkaamatta mätänemään rantaruohikkoon, josta Aslak oli ne maanantaiaamulla löytänyt.

Ei meille kerrottu, minkälaisen puhuttelun tämä ”kalarantojen nero” sai Aslakilta kahdenkesken, mutta meille muille, syyttömille, Aslak piti tulikivenkatkuisen saarnaan kalavesien rosvouksesta, idiotismista ja taisi siinä olla puhe vähän etelänmiehen pahoista teoista yleisestikin.

Muuten arkipäivät kuluivat tasaiseen tahtiin. Oli siis keksittävä viikonlopuiksi jotakin. Onneksi tie oli avoinna sekä Utsjoelle että Kaamasen suuntaan.

Kari Jansson

karikaukojansson(at)gmail.com

Tarina jatkuu Outan seuraavassa numerossa.