Etusivu

Talaskankaan taikayö

Kun aloitin luontoharrastuksen 1970-luvun lopulla, Suomalainen luonto oli varsin erilainen kuin nykypäivänä. Hienoja ja laaja-alaisia luontokohteita löytyi metsistä ja soilta. Vaikka kotitaloni sijaitsi taajamassa, lähin tietämäni metson hakomismänty sijaitsi vain puolentoista kilometrin päässä talosta. Lintulaudalla vieraili runsaasti hömö- ja töyhtötiaisia.

Nyt 70-luvun karttoja katselee haikein mielin. Metsäalueet ovat pirstoutuneet hakkuiden ja metsäautoteiden levittyä kaikkialle. Polut ovat hävinneet metsistä. Hakomispuun kohdalla kasvaa nyt horsma ja nuo kaksi metsätiaislajia hävisivät aikoja sitten lintulaudalta. Monta kertaa itku ei ole ollut kaukana, kun on jälleen palannut innostunein mielin rakkaalle retkipaikalle, eikä sitä enää ole.

Tästä kehityksestä johtuen luonnonystävän retket suuntautuvat yhä enemmän suojelualueille. Luontoa rakastava retkeilijä iloitsee Naturan, soidensuojelualueiden ja vanhojen metsien suojelualueiden tarjoamista hienoista kohteista. Niinpä minäkin palasin jälleen tutulle kohteelle, Talaskankaan luonnonsuojelualueelle, ties kuinka monennen kerran!

Eletään kevättä 2007. Nuorin poikamme alkaa olla nelivuotias, eli kotona työmäärä helpottaa pikkuhiljaa. Kotona tuijottelen ulos ikkunasta. Keväinen luonto, retki, nuotio, lumen alta paljastuneen maan huumaava tuoksu, linnunlaulu…ne pyörivät koko ajan mielessäni. Saan luvan lähteä kotiseudulle, pääsen haistelemaan rakkaitten retkipaikkojen kevättunnelmia. Rakastan kevättä! Perille päästyäni huomaan, että lumet ovat sulaneet varsin pitkälle huhtikuun lopussa. Ajatus yhden yön retkestä Talakselle alkaa kyteä mielessäni.

Isä luovuttaa autonsa käyttööni ja varusteiden kasaus käy hetkessä. Olen intoa täynnä! Ajan ruokakaupan kautta automatkan suojelualueen pohjoispuolelle, Vuolijoelle, mistä alueelle on helpompi päästä keväällä. Jännitys tiivistyy, ovatko tiet aurattu. Ilokseni huomaan, että pääsen varsin lähelle aluetta. Varjopaikoissa on vielä lunta ja lopulta joudun jättämään auton parin kilometrin päähän. Pakettiauton nosto hangesta yksin olisi iso urakka. Rinkka selkään, kävelen viimeiset kilometrit.

Suojelualueen reuna on samanlainen, kuin kaikissa muissakin suojelualueissa. Korkea metsämuuri hakkuuaukean reunassa ottaa minut vastaan. On kuin tekisin aikahyppäyksen, kun kävelen muurin suojiin. Vähään aikaan ei tee mieli katsoa taakseen, mutta muutaman sadan metrin jälkeen ympärillä on vain pelkkää taigaluontoa. Otan suunnan kohti kaakkoa. Yöpymispaikkani on Patalammen laavu, hieno leiripaikka suon reunassa. Vaikka kello on jo reilusti iltapäivän puolella, on aikaa kuvata ja nauttia maisemista.

 

 

Reitin varrella on vetinen suo, joka on osittain veden vallassa. Joudun kiertämään vetisimmät paikat. Suo on vielä jäässä, vaikka lumi on sulanut avoimilta paikoilta. Jääkannen takia suolla on helppo kulkea, loistava ajoitus! Aurinko helottaa taivaalla, on lämmintä, tuulenvire käy poskelle…voi tätä onnea! Että saan olla täällä mahtavan luonnon keskellä. Muista ihmisistä ei ole mitään merkkejä, täydellinen hiljaisuus, vain luonnon äänet ympärilläni.

 

 

Sulava suo tuoksuu jalkojeni alla ja kun nousen metsäkankaalle palokorojen ja mäntyjen sekaan, tunnen kenttäkerroksen mahtavan hajun. Maa on lämmennyt selvästi etelän puoleisilta rinteiltä. Talaksen luonto on juuri sellaista, mistä pidän erityisen paljon; suon ja vanhojen metsien mosaiikkia. Kolme teertä on maassa suolla. Lienevätkö karpalossa, vai soitimella? Huomaavat minut ja siirtyvät kauemmas.

 

 

Saavuttuani vanhaan metsään meno vaikeutuu, sillä lunta on täällä vielä paikoin runsaasti. Paksu lumikerros tekee tiheästä metsästä huomattavasti kylmemmän kuin avoimesta suosta. Varjoisimpia paikkoja on paras kiertää, saapas ei tahdo riittää! Keloja, aihkeja ja pitkiä naavapartoja näkee kaikkialla.

 

 

Hitaan etenemisen jälkeen saavun pienelle suoaukealle, jonka keskellä on Patalampi. Lammen koillispuolella, metsän reunassa, nököttää asentopaikkani, Patalammen laavu. En kuitenkaan jää laavulle. Jätän rinkan suojaan ja jatkan matkaa kameran kanssa Teerisuolle. Iltapäivän, tai oikeastaan illan valo on sopiva kuvaamiseen. Luonnontilaisten metsäsaarekkeitten reunat alkavat jyrkkinä suon reunasta. Kivennäismaalla on harvakseltaan suuria mäntyvanhuksia, kuusia ja lehtipuita. Kauan koskemattomana ollut metsä näyttää satumaisen hienolle luonnonystävän silmissä. Kulorastas soittelee huiluaan lähistöllä.

 

 

Jäätyneen pinnan vuoksi liikkuminen suolla on erityisen helppoa! Sulan maan aikaan verrattuna pääsen hetkessä suon yli. Teerisuon kaakkoisnurkassa on kangas, jonka reunassa seisoo valtava mänty. Tuttu kaveri monien retkien takaa. Sen latva on jo kelottunut, mutta vihreitäkin oksia löytyy alempaa. Aihkin runko on hyvin kuhmurainen. Tässä se on seisonut reilusti yli sata vuotta! Mitä kaikkea se onkaan saanut kokea. Taputan kaverin kuhmuraista runkoa. ”Terve!” höpötän yksikseni.

 

 

Muutaman kuvan jälkeen jatkan matkaa itään ja tulen toiselle suolle, Kurkisuolle. Otan muutaman kuvan, mutta nyt aurinko lähestyy puitten latvoja ja päätän palata Patalammelle. Vatsa kurnii kummasti ja nuotiollekin tekee jo mieli. Metsähanhipari lentää Teerisuon yli kohti Kurkisuota.

 

 

Retkeilyn kohokohtia, luonnon ohella, ovat nuotioillat. Tuleen tuijottelu, tervaksen tuoksu, kiireetön ruokailu, hiljalleen hämärtyvä metsä ympärillä…siinäpä aineksia, joista on jäänyt muistiin lukemattomia hienoja hetkiä niin Lapissa kuin lähiretkilläkin. Laavu on erityisen hienolla paikalla, sillä siitä aukeaa maisema pienelle suolle ja Patalammelle. Sytytän nuotion ja otan rinkasta keittimen ja eväät esille. Laavun vieraskirjaa on mukava lukea. Kas, ystävänikin on yöpynyt laavulla lintulaskentojen lomassa! Iltatee, eväsleipiä, paketillinen makkaraa ja tölkki olutta, menu on karski, mutta herkullinen!

 

 

Makkaraa paistellessa mieleeni muistuu ensimmäinen retkeni alueelle. Rämmimme keväällä ystäväni kanssa Talaskankaalle alueen eteläpuolelta…21 vuotta sitten…kyllä aika rientää! Olimme ensimmäisten suojeluhenkisten luonnonystävien joukossa, jotka tekivät retkiä alueelle vuoden 1986 aikana. Vielä silloin emme tienneet, että Talaskankaasta tulisi metsiensuojelun keskustelun lähtökohta Suomessa. Puolentoista vuoden päästä suojelijat ja metsähallitus ottivat yhteen Heinosenahossa, vain 500 metrin päässä laavulta. Kaksi hyvää ystävääni osallistui tuohon kiihkeään taistoon luonnon puolesta, jonka he, turkasen turkanen, voittivat! Nostan hattua erityisen korkealle noitten urheitten ihmisten kohdalla. Talaskangas kirvoitti jopa ”Artistit Avohakkuita Vastaan”- singlen, jossa musisoitiin metsien puolesta. Metsäkeskustelun alettua myös erämaalaki saatiin aikaiseksi muutaman vuoden päästä. Minä ujona ja arkana ihmisenä pysyin sivussa, lähinnä tein vain vastineita paikallislehteen alueen puolesta. Metsäsota alkoi vuoden 1988 syksyllä ja suojelualue perustettiin lailla 8.4.1994. Natura-alueet sen laidoilla ovat kasvattaneet tätä hienoa kohdetta entisestään.

 

 

”Kurr…kurr” sammakon ääni saa minut havahtumaan. Onpas se aikaisin liikkeellä! Ääni kuuluu suolta, läheltä lampea. Alkaa olla jo hämärää. Lännessä, laavun oikealla puolella, auringon kajo näkyy metsämuurin takana. Taivaanrannan vaalea sinisyys painuu hiljalleen pois ja väri muuttuu yhä tummemman siniseksi. Tähtiä alkaa näkyä taivaalla. Suurin ja kirkkain on ilmeisesti Venus. On ihan pakko mennä suon laitaan katsomaan tätä hienoa maisemaa ja tunnelmaa. Nyt kuuluu viirupöllön huhuilu Heinosenahosta, läheltä Talaksen metsäsodan paikkoja. Taianomainen tunnelma! Nuotion valo leikkii ympärillä olevilla puiden rungoilla, tuli nuotiossa räsähtelee harvakseltaan, ainoat äänet ovat sammakko, viirupöllö ja nuotio. Imen tätä hetkeä syvälle sieluuni, mieleiseksi muistoksi vuosien päähän.

 

 

Kuukin loistaa kilpaa tähtien kanssa. Lammelle johtavat pitkospuut näkyvät hämärästi pimenevässä yössä. On pakko ottaa kamera uudestaan esille. Mahtava tunnelma saa minut pysymään hereillä pitkälle yöhön. Kylmyys hiljentää sammakon. Nyt vain ystäväni nuotio pitää minulle seuraa. Taivas on musta ja täynnä erikokoisia tähtiä. Linnunradan voi hahmottaa hämärästi. Ajatukset juoksevat vilkkaasti Lapin erämaiden nuotioilloissa, keväisillä lintujärvillä, mitähän perheelle kuuluu…

 

 

Yön myötä lämpötila laskee ja ensimmäiset vilunväreet ajavat onnellisen retkeilijän makuupussin suojiin. Hiipuvan nuotion valo leikkii laavun katossa ja seinillä. Kova laveri ja ohut makuualusta tekevät nukkumisesta hieman ankean, hyvälle tuntuvaa asentoa joutuu hakemaan, silmät painuvat lopulta kiinni.

Aamu valkenee pilvisenä. Aamiaisen jälkeen jatkan matkaa uudestaan Kurkisuolle, missä kuvaan muutamia maisemakuvia. Lintuja on yllättävän vähän äänessä. Suurin osa hyönteissyöjistä on vielä muuttomatkalla.

 

 

Parin tunnin kuvailun jälkeen suunnistan Sopenmäen eteläpuolelta kohti tietä, missä auto odottaa. Reissu oli erinomainen! Varsinkin taianomainen nuotioilta Patalammen laavulla jäi lähtemättömästi mieleeni. Ilmat olivat suotuisat ja vielä jäinen suo helpotti liikkumista huomattavasti. Maisemat juuri sitä, mistä pidän. Näkemiin Talas, kunnes jälleen tavataan!

 

 

Timo Hämäläinen