Retki Inariin

Seison vakavana kuin Pohjoisnavan valloittanut. Olenkin maailman kolmannella navalla Kaamasessa kolmen tien risteyksestä. Siinä on minun maailmani keskipiste vuonna 1963 kesä- ja heinäkuun ajan. Takanani on pylväs, jossa sojottaa neljä tienviittaa eri ilmansuuntiin. Yksi etelään; Inariin 32 km, toinen länteen tai ehkä luoteeseen Karigasniemeen 66 km ja kolmas viittaa osoittaa pohjoiseen Utsjoelle 95 km; siinä suunnassa on leirimme noin 20 km päässä ja sitä ennen Neljän Tuulen Tupa 15 km ja neljäs viitta on suunnattu kohti Ivaloa 72 km. Maailma on avoin, tarvitsee vain valita elämälleen suunnan.

Olimme aamuvarhaisella lähteneet leiriltä tienvarteen peukaloitamme heiluttamaan tavoitteenamme käydä Inarissa, kokeilemassa Inarijärven veden lämpöä ja tutustumassa muutenkin tähän aitoon saamelaiskylään. Aamu oli aurinkoinen ja meillä mieli reipas. Matkanteko sujui hitaasti. Pitkälle iltapäivän puolelle meni ennenkuin pääsimme perille Inariin. Inarijärven rannalla tiirailimme kohti Ukonkiveä ja kokeilimme veden lämpötilaa. Ei tehnyt mieli uimaan. Jossakin söimme kesän ensimmäiset jäätelöt ja minä ostin poronsarvet matkamuistona etelään vietäväksi. Turistina olo oli hienoa!

Paluumatkan aloitimme illalla väsyneinä mutta onnellisina. Olimmehan nähneet myyttisen Inarijärven, joka on ”yhtä syvä kuin pitkäkin”. Ensimmäisen ja samalla viimeisen kyydin saimme traktorin peräkärryllä, josta oli vain rautainen runko jäljellä. Selvisimme lyhyestä kyydistä ehjin nahoin, mutta takamuksemme muistivat matkan vielä pitkään. Nelostie oli hiljainen. Vaikka kuinka olimme kuulevinaan lähestyvän auton moottorin äänen takaamme, ei autoa tullut.

Vähitellen ja kuin varkain oli pohjoiselle taivaalle eteemme kertynyt mustansinisiä pilviä. Sää oli viilentynyt niin paljon, että uskoimme, ettei ainakaan satamaan rupeaisi. Matkamme jatkui apostolinkyydillä. Vähitellen unohdimme sen mahdollisuuden, että tulisi auto, jonka kyytiin pääsisimme. Oli vain käveltävä eteenpäin.

Kylmä viima sai panemaan kaulukset pystyyn ja kädet taskuun. Kulkua hankaloitti ostamani poronsarvet, joita piti kantaa kädessä. Vuorotellen roikotimme niitä käsikynkässämme. Jukka keksi kokeilla poronsarvia hattuna itselleen paljaaseen päähänsä. Meitä kulki siinä kolme viluista piruparkaa kohti pohjoista; kaksi sarvetonta ja yksi sarvineen, kun alkoi sataa lunta. Aluksi pieniä höytyviä ja sitten isoja jalkarättejä. Meiltä rupesi hymy hyytymään ja vitsit vähenemään. Jutasimme puhumattomina selkä kyyryssä eteenpäin, kunnes Turun-Jukka rikkoi puhumattomuuden: ”Siitäkin on paljon jäätelöä, kun viimeksi aikaa syötiin!” Rasitus rupesi jo vaikuttamaan?

Ohitimme yöpuulle menneen Kaamasen kylän pysähtymättä ja olimme onnellisia, kun saavuimme kolmen tien risteykseen. Enää ei ollut kuin parisenkymmentä kilometriä leirille. Räntäinen lumisade vasten kasvojamme jatkui ja maantie ja maisema peittyivät valkoiseen ensi lumeen. Vai oliko tämä edellistalven viimeinen lumisade. Joka tapauksessa Lapin kesä oli ollut tähän saakka lämmin ja vähäluminen. Jatkoimme kävelemistä.

Olimme käyneet ensimmäisenä viikonloppuna Kaamasessa kahvilla. Paluumatkalla olimme poikenneet eksoottiselle Neljän Tuulen Tuvalle, jonka hirsiseiniä koristivat hirven- ja poronsarvet sekä porontaljat. Missään en ollut aikaisemmin nähnyt niin upeaa rakennusta. Ja taas juotiin kahvit, jotka tarjoili vaalea kaunis nuori nainen. Hienostuneen oloinen vanhempi nainen oli kuulemma paikan omistaja. Käynti Neljän Tuulen Tuvassa lämmitti nuoria miehiä pitkään.

Lämmikettä olisimme tarvinnut nytkin, kun puolen yön jälkeen pidimme viluissamme taukoa ja lumisadetta samaisen Tuvan portaikon alla. Hetken jo mietimme, kehtaisimmeko herättää tuvanväen keittämään meille jotakin lämmintä juotavaa. Emme kehdanneet, vaan jatkoimme vartin kuluttua matkaamme lumentulosta välittämättä.

Aamulla kuuden tienoissa, kun muut heräilivät aamupalalle, kävelimme tieltä leiriin. Melkein kuin sankareina. Aamiaisen jälkeen menimme telttaamme nukkumaan ja pidimme rokulipäivän. Oli maanantai heinäkuun ensimmäinen päivä 1963. Lunta oli maassa kymmenen senttiä ja se säilyi sulamatta kolme päivää.

Tuosta päivästä alkaen kesä jakaantui aikaan ennen ja jälkeen lumentulon. Ennen lumentuloa olimme käyneet Utsjoella juhannusta viettämässä ja jälkeen lumentulon koko leiri teki yhteisen sunnuntairetken Petsikkotunturille.

 

Juhannus Utsjoella

Juhannusaattona sää oli perinteinen; pilvinen ja kolea. Meitä lähti kuusi poikaa Utsjoelle viettämään keskikesänjuhlaa. Siellä kuljeksimme pitkin pikkukivistä Tenojoen rantaa, kävimme Matkailuhotellin ovensuussa, mutta ikä ei riittänyt, puolet porukasta kävi varaamassa yösijaa itselleen erään talon yläkerrasta. Ei ollut yhtään keskikesänjuhlantuntua.

Ihmeeksemme emme nähneet missään minkäänlaista ilmoitusta mistään juhannusjuhlista. Sitten tärppäsi. Kylätiellä tuli vastaan ikäisemme nuorimies, joka kertoi olevansa menossa Riemuliiteriin juhannusaattoa viettämään. Kuulosti lupaavalta. Lähdimme samaa matkaa kohti juhlapaikkaa.

Perillä oli maalattomasta puusta ainakin pari kymmentä vuotta sitten rakennettu puurakennus; liiteri. Paikalla oli neljä paikallista nuorta. Poikia, ei yhtään tyttöä. Levysoitin ja kolme äänilevyä. Yhtään en muista mitä musiikkia ne sisälsivät. Mutta niitä soitettiin. Me etelän pojat olimme ymmällämme, mutta otimme oman huvimme haastattelemalla utsjoenpoikia. Näin he kuulemma usein viettävät lauantai-iltaansa. Kysyimme kenen kanssa he tanssivat, kun musiikki oli kuitenkin jonkinlaista tanssimusiikkia. Vastaukseksi yksi pojista riisui pikkutakkinsa ja otti sitä hihoista kiinni ja levitti eteensä kuin tanssipartneria kiinni pitäen. ”Tähän on tyydyttävä kun muuta ei ole”. No, ainakin saatolle pääsy on varmaa, ajattelin.

Ei koskaan riemu ole ollut kauempana juhannusjuhlista kuin silloin vuonna 1963 Utsjoella. Miten lienee utsjokisten poikien elämä siitä kehkeytynyt?

Aamuyöstä nousin itsekseni kylän itäpuolella olevalle pyhälle Ailigastunturille. Vaikka tämä onkin matalin Utsjoen kolmesta samannimisestä tunturista, olivat maisemat ainutlaatuisia. Ailigaksen laelta näkyi Tenojoen uoma ja Utsjoen juoksu ja yhtyminen Tenoon. Myös Norjan puolelle näkymät olivat sykähdyttävät koulupojalle, joka ei ollut seissyt Porin raatihuoneenmäkeä korkeammalla.

Juhannuspäivänä kävelimme viiden kilometrin matkan Utsjoen kirkolle, jossa aitoja saamelaisia pukuineen kokoontui jumalanpalvelukseen. Kivikirkko siinä mäenrinteessä näytti mahtavalta kuin Turun tuomiokirkko etelässä. Meille etelänpojilla riitti ihastelemista. Käväisimme myös tien toisella puolella tutustumassa vanhoihin punaisiin kirkkotupiin. Kulttuuria kerrakseen. Lopulta hajaannuimme tienvarteen heiluttelemaan peukaloitamme. Leirille pääsimme sopivasti iltateelle! Siinä juhannus vuonna 1963.

Yhteinen sunnuntairetki Petsikolle

Koko porukka oli tehnyt teologien johdolla sunnuntairetken pienen linjurimatkan päähän Petsikkotunturin laelle. Sieltä avautui laaja Lapinmaa, taivasta ja avaruutta joka suunnalla. Olo oli kuin aavalla merellä. Minä Porin keskustan maakrapu, nautin näkymästä riemuissani, kun sain pitää jalat tukevasti maankamaralla ja kuitenkin kokea aaltoilevia tuntureita ja nähdä horisonttiin asti joka suunnalle. Lapinmaan laajuus ja maiseman avaruuden tunne syöpyi lähtemättömästi hiljaiseen koulupojan mieleeni.

Päivä oli aurinkoinen ja lämmin. Tutkimme vanhaa postitupaa, joka oli lähellä nykyistä maantietä ja kinttupolkuna kulkevan entisen postitien varrella.Kuvittelimme vanhoja aikoja, jolloin jalankulkien kantamusten kera matka Inarista Utsjoelle oli kestänyt kaksi-kolme vuorokautta.

Ensimmäistä kertaa ulkomailla Karigasniemestä ja Karasjoelle

Aamupallalla ja sitten tienvarteen peukalo pystyyn. Välietappina Neljän Tuulen tupa ja siitä Kaamasen ja Karigasniemen tienristeykseen. Vaikka kesäkuu ei vielä ollut parasta matkailusesonkia, autolla liikkujia kuitenkin oli sen verran, ettemme ehtineet pitkästyä tai kävellä paljoakaan aina ennen seuraavaa kyytiä.

Karigasniemi vaikutti todella pieneltä kylälltä. Mutta olihan siellä kauppa ja retkeilymaja Välimäki. Kiertelimme ja kolusimme löytämättä oikeastaan mitään kylän keskustaa. Oli jo tullut myöhäinen ilta ja mietimme missä viettäisimme yön. Sää oli kirkas ja lämmin, joten päätimme olla ilman varsinaista yösijaa. Teimme pienen nuotion koulun urheilukentän reunalle ja paistoimme eväsmakkaramme siinä. Ensin kuitenkin keitimme iltateet pakissani. Useinkaan ei niin vähän ole ollut niin hyvää.

Yö kului jutellessamme, välillä torkuimme mäntyjen runkoja vasten. Lopulta sunnuntai-aamun aurinko rupesi lämmittämään ja jostakin alkoi kuulua ihmisten ääniä. Nousimme ja lähdimme liikkeelle kohti Suomen ja Norjan välistä tulliasemaa ja ylitimme rajan. Jotenkin saimme kyydin 20 kilometrin matkalle ja saavuimme Karasjoen, Norjan saamelaisten keskuspaikkaan. Nyt olimme ulkomailla. Koska oli sunnuntai, oli hiljaista ja kaikki paikat kiinni, nimittäin yksi kauppa ja kioski.

Ainoastaan puisen kirkon ovi kävi silloin tällöin, muutamien ihmisten mennessä osallistumaan jumalanpalvelukseen.

Karasjoen ylitse kulki uudelta vaikuttava silta, jolta oli mukava katsella alas veteen ja joen hiekkarannalle. Vasemmalla rannalla oli meille oudonnäköisiä kapeita veneitä. Etelä-Suomessa emme sellaisia olleet nähneet. Menimme alas rantaan katsomaan niitä lähemmin. Rantahiekassa tarpoessani minua onnisti. Hiekasta paljastui todellinen aarre. Kolme erilaista uistinta. Hienot matkamuistot ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani. Mielessäni ei käväissytkään, että olisihan ne voinut jättää jonkun veneen tuhdolle. Odottamaan omistajaansa. Minulla ne ovat vieläkin tallessa rakkaina muistoina ensimmäisestä Lapin ja Norjanmatkastani.

Paluumatkamme sujui hyvin Karasjoelta takaisin Karigasniemelle, kello vaan alkoi osoittaa iltapuolta. Yötön yö piileksi jossain pilvien yläpuolella. Maanpinnalla vallitsi harmaahämärä, sataa tihutti ja meitä vilutti.

Sateen keskeltä lähestyi pieni henkilöauton kottero hitaasti pitkin pitkää alamäkeä. Jo kaukaa näimme, että se oli täynnä ja painavasti lastattu. Joku meistä kolmesta heilautti muodonvuoksi peukaloaan.

Ihmeeksemme auto pysähtyi kohdallemme. Mieskuski kehotti meitä astumaan sisälle ja niin me kömmimme takapenkille, jossa jo oli perheen kaksi pikkutyttöä. Etupenkillä oli isä kuskina ja äiti istui hänen vieressään.

Hiljaa mielessäni ihmettelin, miten he ottivat kolme liftaria, ennestäänkin täyteen autoon, jossa ihmisten lisäksi oli leirintävarusteita ja kaikenlaista tavaraa takaikkunankin peitoksi saakka.

Kyytimme jäikin lyhyeksi, kun kuului rysähdys, tuntui notkahdus ja vielä kolahdus. Auton eteneminen päättyi. Kuljettaja sanoi jotain, ettei tämä tästä vähään aikaan liiku minnekään. Me pahoittelimme ja lähdimme kävelemään eteenpäin ja pois heidän näköpiiristään. Miten heidän kävi? Ennenpitkään tuli auto, jolla me pääsimme Utsjoentien risteykseen ja siitä leirille.

Kotimatkalla Lapista etelään muistelen kuuden viikon tapahtumia Säytsjärven leirillä ensimmäisellä Lapinmatkallani. Suurimman osan junamatkasta kuitenkin nukun. Kotiin saavuin juuri äsken. Lasken repun selästäni. Suljen tietokoneen tallennettuani tämän tekstitiedoston. Ulkona sataa lunta. Ikkunasta heijastuu 64-vuotiaan harmaapartaisen miehen kasvot.

 

Kari Jansson

karikaukojansson(at)gmail.com

Tarinan ensimmäinen osa julkaistiin Outan numerossa 1/2011