Kuulin pätkän radio-ohjelmaa, jossa leikki-ikäiset lapset kertoivat luontosuhteestaan. Yhdelle luontoa oli kodin takapiha ja toiselle päiväkodin pihamaa. Hymyilin vähän vinosti, että sellaista ”luontoa”. Omassa mielessä väikkyivät haaveet retkistä kaukaisiin erämaihin.

Olin touhunnut monta päivää lähinnä sisällä, kouhottanut hommasta toiseen ympärilleni katselematta. Moinen alkoi viimein kivistää päätä ja lisätä painetta korvien välissä. Lähdin ulos. Huomasin, että onpas kaunis ilta. Monenlaisia lintujen ääniä kantautui korviin. Ojanpientareen pajujen kukinnoissa kimalaiset viettivät pöriseviä juhliaan.

Poikkesin metsäaukolle, jossa lojui viime kesän myrskyn kaatamia suuria haapoja. Jänikset olivat kalunneet osan rungoista putipuhtaiksi. Siellä missä kuorta oli jäljellä, kasvoi kaunista kellertävää jäkälää. Iltalennolla oleva perhonen laskeutui jäkälän viereen ja oli kai olevinaan maastoutunut. En ehtinyt saada siitä kuvaa. Jospa se tulisi uudelleen? Jäin odottamaan. Odotin elämäni ensimmäistä kertaa perhosta ja minun oli hyvä olla. Eipä enää särkenyt päätä. Olin niin eri maailmassa kuin monet velvollisuudet. Ja kuitenkin käytännössä vain kivenheiton päässä meidän takapihalta.

Maarit Nisu