Etusivu

Ei se ole syntiä...

Vaikka tunturi- ja erämaavaelluksille lähdetäänkin hakemaan elämyksiä kauniista maisemista ja nauttimaan yksinkertaisesta elämästä, niin useinkin persoonallisten ihmisten tapaaminen on retkien antoisimpia hetkiä. Keskusteluissa voi tulla esille hyvinkin mielenkiintoisia tietoja paikkakunnan asioista tai niistä voi kehittyä antoisia tuttavuuksia. Useimmiten jutustelut ovat vain mukavaa tarinointia, joita jälkeenpäin on hauska muistella.

Saavuin nelisen viikkoa kestäneen tunturivaellukseni päätteeksi erääseen kirkonkylään Ruijassa. Mielialani oli hyvä kaikin puolin onnistuneen sekä antoisan retken jälkeen ja siinä tilassa en todellakaan kaivannut ketään kitisijää pilaamaan tunnelmaa. Kävelin kylän läpi leirintäalueelle ja vuokrasin mökin. Mökin kuistilla purin rinkkani ja ripustin telttani seinälle kuivumaan. Muut varusteeni levittelin sinne sun tänne tuulettumaan, mutta haisevat vaelluskengät vein kauemmaksi aidan tolpalle roikkumaan. Sitten lähdin kauppaan ostamaan tuoretta ruokaa.

Tien vieriä kulkien tulin ison joen ylittävälle sillalle, katselin alas hitaasti virtaavalle joelle ja totesin, että sillan alla oli leveä hiekkasärkkä. Muistelin miten eräällä vaelluksella olinkin sillan alla sadetta pitämässä, pienen nuotion ääressä kahvia keittämässä ja makkaraa käristämässä. Tässäkin se onnistuisi, mutta näin vilkkaassa kylässä saisin sillan alle pian tietynlaista seuraa. Kuljin sillan yli ja tien vieressä istui penkillä vanhahko mies. Näytti olevan oikea Lapinäijä, 150 senttiä pipo päässä. Hänen vieressään oli kulunut selkäreppu ja sähkötolppaa vasten nojasi ruosteinen polkupyörä. Ukko huikkasi minulle norjaksi jotain mitä en ymmärtänyt ja vastasin:

- Minä puhun vain finskaa!
- Jaha Suomipoika! Otatko paukut?
- Ei kiitos. En juo väkeviä aineita.
- Ottaisit vaan. Kyllä hyvvää ainetta riittää!
- Kiitos, kiitos, mutta ei se nyt sovi.
- Minä otan joskus paukut. Ei se ole syntiä, kun rukkoilee välillä Taivaan Isää, eikä tehe kenellekkään pahhaa.

Tuli mieleeni, että tässähän voi kuulla mielenkiintoisiakin asioita tuntureilta ja istuin penkille ukon viereen. Hän puhui hyvää suomea ja ymmärsi myös minun puheeni. Vaikutti oikein terävältä ukolta. Johdattelin keskustelua varovasti tuntureihin ja poroihin.

- Minnekäs täällä viddalla porot näin syksyllä kerätään?
- Otatko paukut?
- En taida. Minä olen enemmänkin kahvinjuoja.
- Minä otan joskus paukut. Ei se ole syntiä, kun rukkoilee välillä Taivaan Isää, eikä tehe kenellekkään pahhaa.

Ukko oli juuri käynyt asioilla Vinmonopolissa ja kaivoi vanhasta armeijarepustaan lähes täysinäisen litteän Smirnoff-pullon. Hän otti pullosta kunnon kulauksen. Minua huvitti tuo Smirnoff, joka oli aika kaukana kotoaan. Vätsärin erämaissa eräässä autiotuvassa oli kerran joku paikallinen -noff kirjoittanut vieraskirjaan nimensä perään - 58 vuotta. Toinen -noff pisti paremmaksi ja merkkasi - 72 vuotta ja vielä kolmas korotti 82 vuoteen. Rehvastelu loppui kun joku koiranleuka kirjoitti:

- Vodka Smirnoff, 200 vuotta.

Yritin jututtaa ukkoa paikkakunnan asioista ja johdattaa taas keskustelua porotöihin ja tuntureille. Harvinaista oli, ettei hän loukkaantunut kun kieltäydyin paukuista.

- En tuolla tunturissa nähnyt yhtään poroja. Onkos ne nyt kauempana Jäämeren rannoilla?
- Otatko paukut?
- En taida. Eikös tuommoinen aine ole täällä Norjassa aika kallista?
- On se kallista.
- Taitaa olla kaksi kertaa kalliimpaa kuin Suomessa?
- On se. Mutta rahhaa on pankissa.
- !!!
- Ota edes korkillinen.
- Kiitos ei.
- Minä olen juoppo. Minä otan joskus paukut. Ei se ole syntiä, kun rukkoilee välillä Taivaan Isää, eikä tehe kenellekkään pahhaa.
- Niinhän se on, mutta jos ottaa paukkuja liikaa, alkaa yläpäässä vippaan ja sitten unohtaa rukoilla. Aamulla taitaa sitten olla niin syntinen olo, että täytyy rukoilla puoleen päivään.

Ja taas kunnon kulaus uskon vahvistukseksi. Juttelimme jonkun verran muista asioista, mm. kotipaikoista ja työasioita. Ukko oli yli 80-vuotias, paikkakunnalla syntynyt ja siellä koko ikänsä asunut. Mitä nyt oli jonkun vuoden ollut Ruotsissakin Kiirunassa töissä. Jutut alkoivat mennä samaa rataa ja kiertyivät alkuun, joten nousin ylös lähteäkseni. Katsoin ukkoa silmiin ja hämmästyin kuinka selkeästi näin oman kokovartalokuvani hänen vetisistä silmistään. Ojensin ukolle käteni ja kättelimme pitkään.

- Täytyykin tästä mennä, että ehtii vielä tuohon kauppaan. Oli mukava jutella. Hyvää jatkoa vaan.
- Hyvvää jatkoa vaan ja tervetuloa Ruijaan toistekkin!

Sitten ukko tarttui käteeni molemmin kourin ja veti minut takaisin penkille. Hän kietoi kätensä harteilleni ja halasi.

- Sinä ymmärrät ihmistä ja tulet pärjäämään elämässä.
- Noo…, kyllähän sitä tunturissa pärjätään… Itekseenkin viikkokausia.

Ukko rutisti oikein kunnolla ja täräytti kaksi märkää pusua poskelle.

Menin kauppaan, josta ostin päivän kalastusluvan hinnalla pakastettua rautua ja muutakin syötävää, sellaista mistä pitkän vaelluksen aikana näkee unta. Leirintäalueella kävin suihkussa, ajoin neliviikkoisen parran pois ja pesin naamani oikein kunnolla. Ilta kului mökissä paistettua rautua ja pehmeää leipää syöden sekä Haakon IV:n kanssa seurustellen.

Kylä Finnmarkissa

 

 

Päiväkahveilla Ruijassa


Matti Rekola