Kuinka monella autiotuvalla olet käynyt?

Noin 360 tuvalla.

Mikä on lempitupa, paras ja rakkain?

Tätä olen joskus lehtiartikkelissa pohtinutkin. Yhteen suosikkiin en millään päässyt, enkä pääse nytkään. Artikkelissa päädyin muistaakseni luettelemaan muutaman tuvan, olisivatkohan tarkistamatta olleet ehkä Uittipiekka (Kemihaara), Anterinmukka (UK-puisto) ja Vaisjoen kammi (Kaldoaivi). Tuohon voisi lisätä  Harrilompolon Tsarmilta, Rautavan kämpän Pomokairasta, Pyhä-Nattasen Sompiosta, Tenomuotkan Käsivarresta ja monta muuta.

Tuvan suosikkiasema ei välttämättä kerro mitään kämpän tai kammin varustelutasosta tai ulkonäöstä, vaan hyvin paljon muistoihin liittyy muita asioita. Kenen seurassa olin, mitä tuvalla tapahtui, millainen oli sää ja niin edelleen.

Mikä on lempivaellusmaastosi?

Toisaalta vastaan heti epäröimättä, että laaja suomalainen erämaa. Oikeastaan kaikki ne parikymmentä, jotka Erämaat-kirjassa esittelen. Koilliskaira ehdottomasti, Vätsäri, Hammaskaira, Lemmenjoki-Pulju, Muotka... Eniten pidän sellaisesta erämaasta, jossa on sekä ikimetsää että tunturimaisemaa. Toki myös tunturierämailla on vahva viehätyksensä, Käsivarrella, Kaldoaivilla, Paistuntureilla, Ounas-Pallas-Ylläs-ketjulla.

Mutta toisaalta kansallispuistokirjan myötä ihastuin moneen eteläisempään puistoon, kuten Koloveteen, Saaristomereen ja Pyhä-Häkkiin. Sipoonkorvessa retkeilin innoissani lapsena ja nuorena, paljon ennen kuin koko Sipoonkorpi-nimeä oli olemassa, kansallispuistohaaveista puhumattakaan.

Ja toisaalta kainuulaiset lähiretkikohteet ovat rakkaita ja tärkeitä. Nyt kun tätä vastausta kirjoitan, on toukokuun alun lauantai, ja kävimme kevään ensimmäisellä melontaretkellä. Kuten tavallista, retken alullepanija oli vaimoni. Hän se meidän perheemme yleensä saa patistettua lähiretkille. Meloimme lähijärvellä siihen laskevan joen suuhun ja hetken matkaa jokea ylävirtaan. Tylsempi, matalampi nuori metsä muuttui lopulta korkeammaksi, vanhemmaksi metsäksi. Ohjasimme kanootin rantaan ja 4-vuotias tyttäremme hihkui: "Minä valitsen eväspaikan!" Hyvän aurinkoisen rinnepaikan valitsikin.

Eli tämä ei ollut mikään puisto tai erämaa, ei mikään nimeltä mainittava retkikohde. Olipahan vain kaunis aurinkoinen sää ja mieli teki jonnekin lähteä. Tämä oli lähellä, tämä oli hyvä.

Oletko luonnossa sosiaalinen eläin, heittäydytkö jutulle vai kierrätkö muut kulkijat kauempaa?

En ole kovin sosiaalinen eläin luonnossa enkä arjessakaan. Jutustelen kyllä, en ole tarkoituksellisen syrjäänvetäytyvä, mutta en yleensä osaa olla aktiivinen keskustelun aloittaja.

Miten tarkkaan suunnittelet reissut, reitit ja yöpymispaikat - jätätkö tilaa mielihaluille kulkea sinnetänne yllättävien havaintojen perässä?

Suunnittelen aikamoisen tarkkaan, mutta ymmärrän hyvin, että suunnitelma on suunnitelma ja sitä voi tarpeen tai halun tullen muuttaa. Minusta reissun pohtiminen etukäteen karttojen kanssa on mukavaa, ja lisäksi koen sen hyödylliseksikin. Kun olen etukäteen miettinyt ja mittaillut aikomani reitin, on minulla hyvä käsitys siitä, millaisia muutoksia siihen on reissun päällä mahdollista tehdä.

Mihin paikkaan haluaisit seuraavaksi mennä?

Selkämeren upouuteen kansallispuistoon. Kunhan kesä vahvemmin koittaa, sinne menen.

Onko pohjoisessa vielä paikkoja jossa et ole käynyt?

Kun ajatellaan yksittäisiä paikkoja, kuten tuntureita, kuruja, tuota kangasmaata, tätä järvenrantaa, niin ilman muuta on paljon käymättömiä paikkoja, loppuelämän tarpeiksi aivan varmasti. Esimerkiksi Erttetvarrin kivikaarteella pitäisi lopultakin päästä käymään, tarkoitus olisi tänä kesänä. Mutta jos ajatellaan suurempia kokonaisuuksia, niin kaikki pohjoisen erämaa-alueet, kansallispuistot ja sallitut luonnonpuistot, sekä suurimmat muut erämaiset alueet olen kyllä kulkenut jokaisen ainakin jollakin tavalla.

Kuitenkin sellaisessakin kairassa, jossa on vaikka kymmenen tai parikymmentä kertaa vaeltanut, on aina mahdollista valita erilainen reitti kuin viimeksi, tai olla liikkeellä eri vuodenaikaan kuin ennen.

Mikä on ollut vaikuttavin hetki retkillä?

No, olihan se Suomen katolla eli Haltin rajapyykillä seisominen kahden kuukauden hiihtovaelluksen jälkeen mahtava tunne. Olimme vielä edellispäivät hiihtäneet sellaisessa murkussa, white-outissa, että näkyvyys mitattiin metreissä. Kun sitten tuli Haltille nousun päivä, aamu valkeni kirkkaana ja etelän taivaanranta värjäytyi kellertävän eri sävyjen kautta oranssiin ja punaiseen. Näkyi esteettömästi joka suuntaan, eikä edes tuullut tai ollut kovasti pakkasta. Nautimme huipulla pitkään. Sitä hetkeä on aika vaikea ylittää.

Mikä on ollut kurjin kokemus reissussa, onko jokin mennyt joskus todella pieleen, vai meneekö aina kaikki kuten elokuvissa?

Koen olleeni onnekas, hyvin usein asiat sujuvat varsin tarkkaan suunnitelmien mukaan.

Pari kertaa olen ollut tosi tyhmä jokien ylityksissä. Näistä jo kirjoissani (Vaeltajan opas ja Erämaat) niin tarkkaan kerron, että en toista tässä. Onneksi ei mitään vakavampaa sattunut, ainekset hengenvaaraan olivat molemmissa tapauksissa olemassa!

Ja aina välillä sattuu jotain pienempää. Muutaman kerran on esimerkiksi oksennustauti iskenyt kesken reissun, viimeksi nyt huhtikuussa Puljussa. Oksensin ensimmäisen laavuyon jälkeen ja päätimme tihkusateisten aamutoimien aikana, että hiihdetään takaisin Raattamaan ja etsitään sieltä majapaikka ja levätään. Jospa se siitä levolla tokenisi.

Oli pitkät kahdeksan kilometriä. Omaa edellispäivänä tehtyä latua hiihdimme, mutta aikaa kului seitsemän tuntia. Kahdet päiväunet piti nukkua matkalla, niin olivat voimat poissa. Vuokrasimme mökin ja nukuin koko iltapäivän ja sitten vielä yöllä kellon ympäri. Tauti tokeni ja reissu jatkui pienen taksikyydin jälkeen siitä eteenpäin suunnitelmien mukaan.

Onko enää retkeä ilman työtä, voiko näitä asioita erottaa toisistaan?

Kieltämättä erottaminen on nykyään hyvin vaikeaa. Sitä olen pelännyt, että alkaako rakas harrastus joskus maistua työltä, mutta ei ole hiukkaakaan siltä koskaan tuntunut. Jokainen retki on jollain tasolla työtä, sillä siellä luonnossa kaikki ideat tekstiksi ja projekteiksi sekä valokuvat syntyvät. Ja kuitenkin jokainen tällainen työmatka on retkeä, juuri sitä mitä haluan tehdä.

Jos joskus tulen jättäneeksi kameran pois, niin silloin työaspekti aika paljolti jää retkestä pois. Mutta harvoin se kotiin jää.

Mikä on ollut isoin opetus retkeilyssä lapsen kanssa?

Olosuhteiden, etenkin talven pakkasen ja/tai tuulen huomioiminen vieläkin korostetummin kuin olisi voinut kuvitella. Pientä lasta ei voi komentaa lämmittämään itseään liikkumalla, eikä voi luottaa, että hän osaa aina kertoa, jos joku kehonosa on menossa liian kylmäksi.

Mitä lapsi on sinulle opettanut?

Varaamaan enemmän aikaa kaikkeen. Ja se innostus, mitä pieni ihminen kokee löytäessään erikoisen kepin tai kävyn, kolon tai ötökän... Miten aikuinenkin saisi säilytettyä innostumiskykynsä läpi elämän?

Miten sinun luontosuhteesi on kehittynyt retkeilyn myötä?

Opiskeluaikoina aloin pohtia luonto- ja ympäristöasioita. Sitä ennen en jotenkin ollut tajunnut näitä asioita ajatellakaan. Hoksasin, että luonnon, siis tämän yhteisen maapallomme elinkelpoisena säilyttäminen on tärkeämpää kuin – no, sanotaan vaikka että tärkeämpää kuin juuri mikään muu. Eikä vain elinkelpoisena ihmiselle, vaan kaikenlaisille eliölajeille.

Retkeilyä olen harrastanut pikkupojasta asti jollain tasolla, mutta opiskeluaikoina alkoi Lapin-hulluus ja homma ryöpsähti valloilleen. Sitä en osaa sanoa, onko näillä opiskeluaikoihin sijoittuneilla aloituksilla yhteyttä toisiinsa.

Mutta uskon minä, että sellainen ihminen, joka pitää luonnossa liikkumisesta, todennäköisesti pitää myös luonnosta, ja toivon mukaan on alttiimpi tekemään luontoa suojelevia päätöksiä luontoa tuhoavien sijaan.

Antoivatko vanhempasi kimmokkeen luontoon, vai miten luonto on tullut lähelle?

Äiti aina kertoilee, että minut on viety jo lastenvaunuissa sienimetsään. Siitä en tietenkään mitään muista, mutta kyllä perheemme ahkerasti harrasti sienestystä ja marjastusta ja aina silloin tällöin tyhjänpäitenretkeilyäkin. Varmasti kaikki tämä on vaikuttanut siihen, että metsä on aina tuntunut turvalliselta ja houkuttelevalta paikalta, ei esimerkiksi pelottavalta tai tylsältä.

Partioon tai muuhun järjestötoimimintaan minua ei viety, vaan paremminkin luontoon lähteminen oli meillä omatoimista.

Millaista palautetta sait Erämaat-kirjan henkilökohtaisista kertomuksista?

Pelkästään positiivista! Moni on pyydellyt sellaisia lisää. Katsotaan, kirjan tekeminen on ainakin kolmen kauppaa. Se on tietenkin erittäin tärkeää, mitä lukijat haluavat, mutta yksittäisten palautekommenttien perusteella on kuitenkin vaikea tietää isomman yleisön haluista. Tärkeää on se, mitä kirjoittaja itse kokee merkittäväksi ja kiinnostavaksi. Ja kustantajalla on omat ajatuksensa, oma käsityksensä siitä, millaista kirjaa tarvitaan ja ostetaan.

Mikä on omasta mielestäsi onnistunein kirjasi ja miksi?

Kaikkiin olen tyytyväinen, minkä vain voisin perustella tässä parhaakseni. Tuorein on aina tavallaan rakkain, ja siksi tämänvuotiset opukset ovat mielen päällä ensimmäisinä. Retkeilijän kansallispuistoista tuli mielestäni mukavan laaja ja silti kompakti paketti. Luontoelämysten Suomi on ensimmäinen kovakantiseni, ja siinä viehättää muihin verrattuna poikkeava taitto: paljon isoja kuvia.

Mutta jotenkin ehkä eniten viehättää Erämaat. Juuri siksi, että siinä sain kertoa retkistäni ja ajatuksistani vapaammin kuin tarkemmin opaskirjan formaattiin sidotuissa kirjoissa.

Mikä on seuraava kirjaprojekti?

Viime vuosi oli liian kiireinen. Ei koskaan saisi olla kahta isoa projektia yhtä aikaa päällä, mutta viime vuonna niin pääsi käymään. Tämä vuosi meneekin hoidellessa kaikenlaista viime vuonna tekemättä jäänyttä, kuten monia lehtiartikkeleita, ja lisäksi ison talkooprojektin kanssa: Olen Erävaelluksen SM-kisojen tehtäväpäällikkö, ja siihen on mennyt ja menee työviikkoja iso määrä.

Tervetuloa kisoihin, Outan lukijat! Vaikka kilpaileminen ja retkeileminen eivät ehkä ensi kuulemalta tunnu sopivan mitenkään yhteen, omaksi yllätyksekseni nautin ensimmäisistä kisoistani vuonna 1998 ja jäin kerralla koukkuun. Kisat ovat 8.-11.9.2011 Hämeessä. Lisätietoja http://www.suomenlatu.fi/erasm.

Kirjapuolella seuraavana on vuorossa uusi autiotupakirja. Autiotuvat – Pohjois-Suomen tuvat ja tarinat oli ensimmäinen kirjani ja ilmestyi vuonna 2002. Tuvilla on tapahtunut muutoksia, oma ymmärrykseni muun muassa autiotupaverkoston kulttuurihistoriallisesta merkityksestä on kasvanut huomattavasti, ja tietoa yksittäisten tupien historiasta ja muusta mielenkiintoisesta on kertynyt paljon.

Myös kirjan muoto muuttuu. Tarkoituksemme on tehdä yhdessä Joel Aholan kanssa retkeilyopas ja kartta -tyyppinen tuote Karttakeskukselle.

Lisätietoa kirjoistani: http://www.iki.fi/jel/at/kirjat.htm.