Etusivu

Yksi kevät jäillä, kiitos!

Vapaaehtoiset norpanlaskennassa – tuttu juttu kaikille niille, jotka yhtään seuraavat Saimaannorpan ympärillä käytävää uutisointia. Kevättalven koittaessa rientävät tärkeään tehtävään niin tutkijat kuin vapaaehtoisetkin pesänlaskijat Saimaan jäille.

Kun omatkin hiihtoretket suuntautuvat enimmäkseen norppa-alueille, ajattelin omalla pienellä panoksellani olla mukana asiassa. Pieni ajatus on kasvanut suureksi innoksi. Kevätjäiden hurmoksen sytyttää auringon lisääntynyt valo, jota jäillä totisesti riittää; on helppo liikkua ja liittyä muuttolintujen riemuun. Tutkimuksellinen tarkoitus antaa vielä yhden uuden vivahteen kulkemiseen.

Metsähallitus varustaa laskijat turvallisesti kelluntapuvuilla, joten liikkuminen on huoletonta myös jäiden suhteen epävarmoilla alueilla. Opastusta ja koulutusta aiheeseen saa kulkemalla ensimmäiset kerrat tutkijan tai kokeneen vapaaehtoisen matkassa.

Keväiset päivät aamuvarhaisesta iltahämärään saa näinkin rattoisasti kulumaan, ja jonkun kilometrin voi valmistautua autollakin ajelemaan asian äärelle. Hyvä toveri matkassa on tutkimusvälineistä parhain. Jokainen vapaaehtoinen tarvitsee toimeensa virallisen luvan sekä allekirjoittaa sopimuksen, jossa sitoutuu noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä. Pesänlaskenta ei saa missään nimessä tuottaa häiriötä norpalle.

Minulla oli onni päästä ensimmäisellä kerralla kokeneen tutkijan matkaan päiväksi alueelle, josta norpan pesäpaikkoja saattoi olettaa löytyvän. Maaliskuisen auringonnousun myötä pukeuduin ensikertaa pukuun, jonka sisällä tunsin liittyväni uuteen tärkeään yhteisöön. Yhteinen katsaus päivän alueeseen, kartat, jäänaskalit, eväät, tutkimusvälineet. Potkuri ”käyntiin” ja innosta puhkuen kohti ensimmäistä tutkimusretkeä.

Tuolla ensimmäisellä kerralla tulikin oppia kerrakseen ja ehkä se odotetuin tulos reissulle – pesänrippeet, jossa kuutti on syntynyt. Osin jo sulaneen ja romahtaneen pesäluolan kätköistä löytyi valkoista kuutin karvaa! Lumikinoksia siirtelemällä näkyi pesän muoto sekä uintiaukko. Löytö tuntui aivan mahtavalta, näin sitä näkee kun osaa katsoa.

Päivän mittaan näimme vielä pesänpaikan, jossa oli monta erilaista hengitysaukkoa mutta ei merkkejä kuutista. Illan kruunasi vielä jäällä, sulan vieressä köllöttelevä norppa, jota pystyimme katselemaan saaren suojasta. Loistava päivä! Ja kun toverin kanssa kertasimme päivää, olimme molemmat varmoja, että olimme kuulleet pienen pulahduksen erään sulan reunan alla kuuttipesän lähellä. Se oli siellä.

Viime keväinä olen edelleen varmistunut siitä, että työt häiritsevät harrastuksia erittäin pahasti, tässä hommassa kun ollaan säiden armoilla. Kun on vielä lunta, niin pesiä ei näe. Ja jos ei ole ollenkaan lunta, niin pesiä ei erota muista sulapaikoista. Ota siinä sitten etukäteen lomaa sopivaksi ajaksi – aina liian ajoissa tai liian myöhässä, metri vettä jäällä tai jalka menee jo jään läpi. Vaan sääolosuhteiden haasteissa onkin oma viehätyksensä, täytyy sopeutua. Joku kirosanakin on tullut vuodatettua; ei maastossa vaan kaupungissa. Luonto kutsuu, mutta arki ei anna lähteä.

Rantojen katsastaminen on tarkkaa puuhaa, jokainen kivikko, luoto ja saari kierretään kunnolla ympäri. Pikkuhiljaa silmä oppii huomaamaan mahdolliset merkit norpasta. Löytyy hengitysaukko ja pesäluolan rippeet samasta paikasta kuin viime vuonna. Kun tarpeeksi tutkii, katsoo, tunnustelee ja ihmettelee, löytyy myös haju! Löytyy karva ja räpylän jälki.

Nautiskelen toverini kanssa siitä kun voi hartaudella tutkia, pohtia ja ihmetellä, antaa havukka-aholaisten ajatusten nousta pintaan. Norpan jäljillä toki ollaan, mutta siinä samalla tulee aivan eri tavalla huomioitua muutkin merkit ja jäljet.

Tänä keväänä oli erityisen haasteellista yrittää tulkita avantoja, joita oli pitkin rantoja. Eteläpuolen lumet olivat kaikki sulaneet kohinalla, pohjoisenpuolella oli suuria kinoksia, joista taas pesäpaikan saattoi hyvällä tuurilla nähdä tai sitten ei. Joissakin avannoissa päädyimme pitkällisen pohdiskelun jälkeen siihen, että ne olivat teerien kieppejä, joissa paskat pohjalla olivat jouduttaneet sulamista. Näimme näitä avantoja eri vaiheissa, siitä tämä päätelmä.

Monessa kohden rannat olivat sulia kivien vierestä tai heti jään alla olevan kiven päällä. Saukko oli näitä paikkoja käyttänyt hyväkseen. Kohtasimme jäljet johtamassa avannolta avannolle, mutta myös kaukana umpijäällä pitkin järven selkää oli otus viilettänyt. Yhdestä avannosta löytyi suuria suomuja ja pienen matkan päästä kalan ruotoja; saukkoa oli onnistanut pyynnissä. Rantoja kiertävät ketun jäljet pistettiin erityisesti merkille ja ulosteet tietysti tutkitaan suurella hartaudella. Illalla tukikohtaan siirtyessämme näimme hirven kevyesti rullaavan yli järvenselän. Toisessa kohdassa menivät kolmet tuoreet hirvenjäljet vierekkäin, mitä lie se yksi erkaantunut porukasta.

Majava on pistänyt ranttaliksi ja urakoinut syksyn jälkeen uuden kodin perheelleen, puuta on heitelty pitkin poikin.

Aina on aikaa pysähtyä ja kuunnella metsän tinttien kevätaherrusta ja katsella korpin lentoa. Pökkelöistä kuuluu tikkojen naputusta. Lokkien muutto jatkuu, lentävät pienissä auroissa kohti pohjoista. Siipien viuhtova ääni paljastaa ohi kiitävän töyhtöhyypän. Istutaan rauhassa eväillä ja katsellaan sulaan, josko se norppa sieltä köllähtäisi paistattelemaan päivää. Toverin kanssa kiitellään elämän hyvyyttä.

Aamu- ja iltaäänet kuuluvat teerelle. Taukoamaton pulina, tietää, että siellä ne sammalkalliolla pitävät peijaisia.

Niin, ne norpatkin. Kyllähän tälläkin reissulla merkkejä nähtiin. Hengitysavantoja ja pesäpaikkoja, joista yhdestä olimme jo hetken niin varmoja, että on kuutin syntymäpaikka, vaan eipä mitään siihen havaittavaa merkkiä löydetty. Viisaammilta asiaa kysyttäessä paikan voimakas haju viittasi uroksen lepopesään. Naureskeltiin toverin kanssa, että on aikamoinen mahtiuros siinä asustanut, sen verran kokoa ja hajua oli kämpässä!

Liekö lumiluolan omistaja se Urkiksi ristitty, joka kalju kiiltäen on meitä erityisesti syksyisin ilahduttanut souturetkillä niissä maisemissa.

Tämän laskentareissun päättää tarkat merkinnät karttoihin ja lomakkeisiin, mitä ollaan nähty ja missä.  Monta kertaa ihmisen ja norpan jäljet risteävät kovin lähelläkin, pesäkolon vierestä onkin pöläytetty moottorikelkalla. Se on pelottavaa. Toivottavasti kukaan ei tee sitä ainakaan tahallaan.

Ei ikinä voi tietää minkä lumikinoksen alla norppa on juuri kuuttinsa kanssa imetyshetkellä.

Niissä maisemissa missä minä liikun, on onneksi ollut rauhallista tämän suhteen, toivottavasti jatkossakin. Liikkuminen kelkoilla lisääntyy kuitenkin jatkuvasti ja muuttaa luonnettaan. Onko ensisijainen tarkoitus enää siirtyminen paikasta A paikkaan B vaikkapa kalaretkillä vai onko ajelu enemmän moottoriurheilua? Toivottavasti ihmisten luontotietoa pystytään ylläpitämään niin, että raja oman itsensä viihdyttämisen ja luonnon kunnioittamisen ja eläinten suojelemisen hyväksi pystytään säilyttämään.

Hetki hiljaisuutta tekee hyvää itsekullekin.

Kevättä jäillä ei voita mikään!

Marita Vokkolainen

http://www.paussinpaikka.net/