Etusivu

Ihminen nimen takana - Veikko Haakana

Laskujeni mukaan Veikko Haakana on julkaissut 47 teosta. Mitä hän pitää tärkeimpänä ja miksi?

En osaa sanoa, mikä (mielestäni) olisi tärkein kirjoittamani kirja. Kivinen biisoni nousee esille, mutta arvattavasti siksi, että sillä sain Valtion ja Nuorisokirjailijoitten palkinnon. Se sattui jotain 1970, siis aikoja sitten. Ehkä on alkanut tuntua siltä, että ennen olivat kaikki asiat paremmin kuin nykyään ja siksikin tällainen veikkaus.

Nuoremmista kirjoista ottaisin mukaan Punaisen kiven aavan (2006). Se sai tosi hyvät arvostelut. Joku vertasi sitä jopa Hemingwayn Vanhus ja meri -teokseen; lienet lukenut. Kustantaja ei kuitenkaan ymmärtänyt käyttää sitä tai muitakaan myönteisiä arviointeja myynnin edistämiseksi. Yhteen painokseen menekki taisi jäädä.

Ja sitten on tämä viimeisin, Unien kirja. Ehkä se on mieluinen siksi, että se on nuorin "lapsi". Ainakin se on kaunis kirja, hyvä pidellä kädessä.


Mistä idea ihmiskunnan varhaisia vaiheita käsitteleviin nuorisokirjoihin, ja millainen taustatyö niihin on tehty?

Tykästyin jo varhain kansanperinteeseen, sen keräilyyn. Ensin kotiseudun lähihistoriaan ja siitä yhä etäisempiin seikkoihin niin ajassa kuin paikassakin. Nuorisokirjat Luolamiehen pojat, Luolapoikien paluu, Poikkikirves iskee, Kuonokasvoinen kauhu ja vihdoin Kivinen biisoni näyttävät suunnan. Sitten tulin "takaisin". Anoin ja sain stipendejä mm. keruumatkoille Ruijaan. Niiden seurauksena mm. kirjat Meren soutajia ja Lauluja Lapista, runoja Ruijasta.

Kivinen biisoni -kirjaan tein aikoinaan työtä monta vuotta. Luin kaiken suomenkielellä saatavan ja tankkasin myös saksankielisiä tietokirjoja. Vm. ei alkuun ollut helppoa hommaa siitäkään syystä, kun ylioppilastodistuksessani saksan arvosana oli alin mahdollinen, approbatur.

Ei ollut tietokonetta. Se olisi helpottanut tietojen järjestelemistä. Piti kirjoitella kortteihin, luetteloida niitä, järjestellä, aakkostaa ‒ ja kun käsikirjoitus vihdoin oli valmis, muistiinpanot jouti tuhota. Joka tapauksessa tuolloin tuntui siltä, että Kivisen biisonin tapainen kirja ei voisi olla pelkkää fiktiota. Onhan se tarkoitettu nuorisolle, ja kun olin opettaja, halusin opettaa... Kun sitten pääsin käymään Kivisen biisonin maisemassa, siis Pohjois-Espanjassa, tuntui kuin olisin tullut ihan tuttuun seutuun. Sen verran tarkkaan olin lukenut paikan maantietoa, kasvullisuutta ja ihmisten kulttuuria.

 

Pitääkö paikkansa, että Veikko Haakanan eräkirjoissa saalis ei ole tärkeä, vaan metsästys tai kalastus on vain syy lähteä luontoon?

Kyllä saaliskin houkuttaa, en voi kieltää, mutta kyllä luonto sinänsä, luonnossa kulkeminen ja havaintojen teko siellä vetää puoleensa. On pyrkimys päästä kaveriksi luonnon kanssa, vaikka ihan osaksi sitä. Täällä Lapissa ovat etäisyydet toista kuin Etelä-Suomessa, selviytymismahdollisuudet toisenlaiset. Pitää kysyä luonnolta, mitä tehdään. Pitää nöyrtyä.

Tri Markku Varis on kirjoittanut paksun tutkielman suomalaisesta eräkirjallisuudesta: Ikävä erätön ilta, (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2003). Siinä hän tarkastelee myös minun eräkirjojeni sisältöä. Sieltä voisit löytää monta vastausta kysymyksiisi.

Mutta saaliin kanssa on kyllä myös niin, että mies tuo metsästä kotiin aina jotain. Vaikka tervaskalikan. Vaikka koivunpahkan, josta aikoo kuksan kovertaa. Vaikka tuokkosellisen puolukoita, kourallisen karpaloita. Pari kaunista karvarouskua.

 

Papinvaali on erikoinen romaani. Onko sillä todellinen aihe?

Papinvaaleilla on todellisuuspohja. Sodankylässä oli aikoinaan papinvaalit. Ehdokkaana mm. nuori pastori. Vapaamielinen mies ja hänellä kaunis rouva. Kävivät meillä, usein, vietettiin iltaa, pastori lauloi, hyvä messuääni, minä säestin pianolla. Vanhoilliset ihmiset eivät tykänneet. Ennen vaalitilaisuutta kovaa junttausta puolesta ja vastaan. Herkullinen asetelma kirjailijalle. Sittemmin pastori muutti etelään. Pääsi papiksi, rovastiksi. On nyt eläkkeellä. Pidetään yhteyttä.

 

Mistä pulppuaa kirjailijan monipuolisuus (nuorten kirjoja, runokirjoja, romaaneja, eräkirjoja ym.)?

Kaiketi olen Yleismies Jantunen. Olen harjoitellut:

Koulupoikana kirjoittelin kavereiden kotiaineita, kunnes jäin kiinni. Piti vaihtaa tyyliä, opetella ja oppia, ettei opettaja päässyt jäljille. Sodan aikana kirjoittelin konsepteja joukkueenjohtajan kirjeenvaihtoon kotirintaman tytöille. Kun hän sai kirjeystäviltään kotirintamapaketteja, sukkaparin esimerkiksi, saattoin kysyä, antaako hän minulle palkaksi työstäni oikean- vai vasemmanjalan sukan.

Sitten olen avustellut sanomalehtiä, synnyinseudulla Kaakkois-Suomessa jopa kolmea lehteä yhtä aikaa. Pakinoita enimmäkseen. Nimimerkillä teitenkin. Tyyli piti olla eri, jotta lukijat eivät olisi hoksanneet, että sama kirjoittajahan tässä suoltaa juttuja. Täältä Lapista kirjoittelin taannoin Uuteen Suomeen ja sen jälkeen Aamulehteeen, molempiin satoja juttuja.

Työ tekijäänsä neuvoo. Ja kirjoittaminen on kivaa.

 

Kirjassa Tunturista tuulee on lause: "Tarpeellista on käydä kairassa usein". Miten usein kirjailija käy kairassa?

Tarpeellista on käydä kairassa usein. Miten usein, kysyt.

No, niin usein kuin on mahdollista. Aina ei ole, ei ole ollut. Leipätyö ei ole antanut periksi. Nyt antaisi, ja kesäaikaan meloskelen kotilahdella harva se päivä. Marjassa ja sienessä silloin, kun on niiden aika. Mutta tämän päivän ja tämän iän kairassa käynnit saanevat vastauksensa oheisesta ruonovuodatuksesta, jonka panen tähän oheen.

Lumista talvea, toivottaa

Veikko


Vanha reppu valitteli:
- Miksi et enää minua
vie metsiin, kanna kairaan.
Aitan naulassa napotan,
kaikki kuukaudet kulutan
tyhjänpäiten tykkänänsä.
Kuksa kuivuvi sisällä,
nokipannu on nolona,
kun ei saa purosta vettä,
eikä tuoksu tervastuli
niin kuin alati ennen.
Muut reput, mitättömätkin,
tuolla kulkevat kylillä
olutpullo-olkapäillä
turhuuksia taskut täynnä.


- Reppu rukka, rinkka raukka,
parka nokipannuseni.
Ei ole minusta miestä
enää metsään mennäkseni,
vaaran laitaa vaeltamaan.
Kantaja on kontistunut,
Vaeltaja vanhentunut.
Jalka ennen jaksavainen,
ketara kovin keveä
painunut on painavaksi,
ylen raskaaksi ruvennut.
Ei jaksa risun ylitse,
kannon yli kumminkana.
Selkä suora on sipissä,
maata kohti kurkottavi.
Olkapäissä on pakotus.


Rinkka rukka, reppu raiska,
toivo toinen kantajaksi.
Nouse nuoren olkapäille,
minulle sano hyvästit.


Katson kun metsälle menette,
kairan kätköön katoatte.