Islannin itärannikon tyyntä kesäpäivää rytmittää meri. Kun aurinko alkaa painua horisontin taa ja ilma viilenee, lähestyy mereltä paksu sumumatto. Aluksi se verhoaa ulapan näkymättömiin. Kohta se vyöryy maalle peittäen rannankin harsomaiseen hämyyn. Illan edetessä sumu jaksaa nousta vuorille ja kattaa maiseman pitkälle sisämaahan, pimentäen valoisan kesäyön salaperäiseen hämäräänsä.

Aamulla tapahtumien kulku on päinvastainen. Aluksi tuntuu kuin sumu olisi tullut jäädäkseen, ei voi tietää onko päivästä tulossa aurinkoinen vai ovatko sadepilvet salaa vallanneet rannikon ja vuoret. Aurinko nousee ja alkaa lämmittää maaperää hitaasti sumuverhon läpi. Sumun hallitsija joutuu kuin hampaita kiristellen luovuttamaan vähä vähältä otteensa, ensin vain maanpinnasta. Verhon alareuna nousee aina vain ylemmäs, kunnes ainoastaan vuorenhuiput ovat usvan ympäröimiä. Sitten sumun on väistettävä sieltäkin auringon ylivoimaista lämpöä. Kauhuissaan se pakenee merelle aina vain kauemmas. Horisontissa näkyy lopulta harmaa seinämä, kuin kaukana siintävä vuorijono tai sumun herran linnoitus. Sitten auringon lämpö saa ilman liikkeelle ja pieni tuulenviri hajottaa huomaamatta kaukaiset vuoret. Meri välkehtii syvän sinisenä.

 

Siinä sitä on kappale maailman kauneinta vaellusreittiä!

 

Polku oli päättynyt maantielle. Tie nousee kuin pystyyn ylös vuoren kuvetta. Hankalin pätkä koko vaellusreitillä!

Tie on ainoa kulkuyhteys maitse Bakkagerdin kylästä muuhun Islantiin. Kylässä on vain vähän toista sataa vakinaista asukasta eikä tietä talvisin vaivauduta edes auraamaan joka pyryn jälkeen: väki saattaa olla pari päivää saarroksissa. Täällä eletään luonnon armoilla! Kylä on syvän lahden pohjassa paikassa, jota luonnehditaan erääksi Islannin kauneimmista. Turistit ovat viimein löytäneet jumalan selän takana sijaitsevan paikan, kun sinne on saatu merkityksi joukko erinomaisia vaellusreittejä. Pääsy kylään on kesälläkin haastava: kylä on vuorten kainalossa pahaisen hiekkatien päässä. Vuorten ylitys on kaikissa tapauksissa vaarallinen ja sumun päästessä yllättämään suorastaan pelottava.

Seisoimme maantien reunassa vieretysten tähyillen ylös vuorelle. Reitin alkupiste oli tien ylimmässä kohdassa yli viidensadan metrin korkeudessa ja päätepiste lähes laakson matalimmassa pisteessä lähellä merenpinnan tasoa.

Mitäs jos minä odottaisin tässä ja sinä kävisit hakemassa auton?

Vaimo katseli minua silmiin tuttu koirailmeensä kasvoillaan. Vain naiset osaavat tuon katseen: se on se sama joka koirilla on kun ne kerjäävät makupalaa ruokapöydästä.

Äh, sama kai se.

Kirosin mielessäni, heitin pusakan vaimolle ja aloin kavuta jyrkkenevän tien viertä lyhyin askelin. Vaimo istahti pientareen kivelle reppu vierellään ja vilkutti perääni, pahalainen.

 

 

Aamu oli jo pitkällä, kun löimme auton ovet kiinni.  Hain polun lähtökohtaa tien varrelta: tämä reitti ei ollut vielä tuhansien ihmisten tallaama, ura näkyi vain paikoitellen. Pieniä merkkipaaluja oli harvakseltaan. Haimme katseellamme niiden viitoittamaa reittiä ylös. Vuorten huiput olivat vielä sumun peitossa: sinne jonnekin tiemme näytti johtavan. Heitin repun selkään ja otin suunnan ensimmäiselle paalulle. Rinnettä kavutessa tuli sopivasti lämmin, matalalla paistavan auringon teho hiipui vielä koleaan usvaan. Päästessämme korkeimpaan kohtaan oli sumu jo lähes kokonaan hälvennyt, seinämä kaukana merellä oli vielä hyvin näkyvillä.

Ehkä se isännän kehu ei ihan kauheaa liioittelua ollut!

Majatalon isäntä oli kuvannut vuoren huippujen kuvetta kulkevaa polkua maailman kauneimmaksi vaellusreitiksi. Olimme kiivenneet polun vieressä olevalle kumpareelle, josta oli esteetön näköala sekä merelle että sisämaahan. Toisella puolella kimmelsi rannaton meri. Toisessa suunnassa oli vehreä laakso vuorten välissä, takana siinsivät lumihuippuiset vuoret, korkeimpana Dyrfjöll, yli 1100 m. Sen juurella oli reittimme päätavoite. Länteen päin katsottaessa vuoret aukenivat laajaksi tasangoksi, jonka mahtava Lagarfljot-joki oli aikojen saatossa luonut.

 

Tuonne meillä on kalastusluvat huomiseksi

Viitoin vuorten juurelle, missä Selfljot-joki mutkitteli tasangolta vuoria kohti, kääntyi niiden kupeella koilliseen ja laski viimein Atlanttiin. Täältä asti ei voinut päätellä, mistä kaloja voisi ajatella löytyvän, koskipaikkoja ei ainakaan näkynyt. Meritaimenen ja meriraudun nousu jokeen oli alkamassa näinä päivinä.

Polku kulki vuoren harjannetta myötäillen, kiertäen korkeimmat huiput ja syvimmät laaksot. Oli kesäkuun loppu, mutta varjoisilla paikoilla jouduimme kulkemaan lumitasanteiden poikki. Eikä kuitenkaan oltu 600 m korkeammalla. Välillä polku meni kivikossa, välillä kanervikossa, toisinaan taas vihreässä ruohikossa. Kuljimme leppoista vauhtia pysähdellen kuvaamaan maisemia ja luonnon muovaamia kivitaideteoksia. Kiirettä ei ollut.

Sitten se aukenee aivan yllättäen silmiemme eteen: maisema, joka pysähdyttää hengästyttävänä äärelleen. Dyr, portti! Muutama hetki on vain katseltava sanattomana: tällaista ei näe kuin kerran eläessään. Dyrfjöll muodostaa puolikaaren, sulkien laakson syleilyynsä. Keskellä kaarta on itse Dyr, mahtavan kokoinen puolipyöreä aukko vuorenseinämässä. Valkoinen lumi muodostaa upean kontrastin mustille vuorenrinteille. Alemmas tultaessa lumikenttä vaihtuu vihreiksi niityiksi. Niittyjen läpi virtaa kaunis pikku puro, joka vie sulamisvedet alas laaksoon ja Selfljot-jokeen. Vaelluspolku kääntyy alhaalla seuraamaan puron vartta alas laaksoon. Puron toisella puolella on jylhä kivikko: sen täytyy olla syntynyt samalla kun vuoren rinne on sortunut ja muodostanut portin. Kivikon keskellä on maiseman helmi: upean turkoosinvihreä laguuni!

 

 

Päätös syntyi heti maiseman nähtyämme: kenttälounas syödään laguunin rannalla. Helpommin päätetty kuin tehty: laakson rinne on lumen peittämä. On edettävä varovasti, iskien kantapää lumeen joka askelella. Kun rinne loivenee, vaimo rohkaistuu ja valitsee vauhdikkaamman etenemistavan: persmäkeä liukuen alas saakka! Repun kantajana en moiseen uskaltaudu. Alhaalla on vielä yksi este: puro on yllättävän vuolas ja leveä. Ei ihan hyppäämällä ylitettävä kuten ylhäältä näytti. Lopulta löytyi kapeikko, josta vaimokin uskalsi loikata toiselle puolelle. Siinä kohtaa oli toisella rannalla hyvän näköinen pyöreä niitty, kuin golfkentän viheriö.

 

 

Laguuni on sanomattoman kaunis. Upean vihreä vesi ympäröi suuria kivenjärkäleitä. Reunustoille muodostui tummia luolia suurten kivien alle. Paikka paikoin oli lunta varjoisissa kohdissa. Teki mieli hypätä uimaan hikisen vaelluksen päälle. Mutta varpaan kastaminen veteen sai ajatukset muuttumaan: ennemmin nollan alle kuin yli!

 

 

Retkilounas oli nautittu suojaisessa paikassa ja juotu kahvit, laguunin vedestä keitetyt. Aurinko paistoi ja kivien suojassa oli rentouttavan lämmintä. Siinä makailtiin vieretysten takista muotoiltu mytty tyynynä.

Pitäis vissiin kohta lähteä.

Vaimo alkoi palailla tähän maailmaan ensimmäisenä.

Ai minne? Onko pakko?  - Eiköhän jäädä tähän loppuelämäksi…