Rimpulareppu

Vaeltaja oli hankkinut uuden anatomisen rinkan. Sellaisen, joka oli virtaviivainen ja polku-uskottava ja varustettu sen tuhannen soljella ja rensselillä, jotka mystisesti roikkuivat ympäri rinkkaa. Oli paikka integroidulle vesileilille ja jos jonkinlaista hyperventilaatiota. Sellainen reppu, jonka kyllä luulisi olevan hyvä selässä ja soma kantaa.

Uuden rinkan valinta ei ollut vaeltajalle helppo: putkirinkkaan tottuneena vanhan liiton kulkijana hän oli aina katsellut nykyaikaisia rosnia nenänvarttaan pitkin ja tuhahdellut moiselle humpukkiille. Sitten vähä vähältä, jostain syystä, oli mieli alkanu muuttua ja kaiverrella tämä kantolaiteasia. Oliko syynä sitten mainosmiesten seireenilaulu vai se, että vaeltaja ei ollut enää aivan poikanen ja painavan retkivarustuksen kantaminen oli alkanut tuntua raskaalta. Eikö vaelluksesta voisi selvitä helpommmin? Uusien varusteiden hankkimisen myötä putkirinkan sisältökin oli alkanut vajua jopa niin, että vanha palvelija on jo heti jotoksen alussa puolityhjä. Uudet makuuppussit ja -alustat kun olivat, paitsi keveitä ja mukavia nukkua, myös äärettömän pienikokoisia vanhoihin varusteisiin verrattu. Vanha putkirinkka alkoi yksinkertaisesti tuntua liian isolta. Pärjäisikö vaeltaja pienemmällä?

Ja siinä se nyt oli, uusi rinkka. Kevyt ja muodikas, vanhaa kolmisenkymmentä litraa pienempi, anatomikki. Mutta saisiko sen pakattua? Miten siihen mahdutettaisiin kulkijan varusteet ja parin viikon muonat ilman, että lopputulos on pullisteleva himmeli, jonka ulkopuolella roikkuu jos jonkinlaista paistinpannua ja lusikkaa. Ryhdikkäästi seisovan vanhan putkirinkan vierellä se näytti tyhjänä surkealta mytyltä ja vaeltajaa alkoi epäilyttää, oliko tullut tehtyä hirvittävä erehdys. Rimpulareppu!  

Vanha rinkka pakattiin yksinkertaisella menetelmällä: se avattiin ja nakeltiin tavarat sisälle, mitään suurempaa dramatiikkaa toimitukseen ei sisältynyt. Nyt oli selvääkin selvempää, ettei kevytreppua kerta kaikkiaan saisi täytettyä järkevästi tällä tavalla. Oli kehitettävä uusi pakkaamisen asenne. Vaeltaja tuskaili, sillä mikään varuste ei tuntunut löytävän paikkaansa ja uuden repun retkelle valmisteleminen tuntui mahdottomalta tehtävältä.

Nyt oli selkeästi niin, että oli välttämätöntä harkita tarkkaan mitä matkaan ottaisi! Pitäisi karsia puolet sieltä ja toinen puoli täältä. Ei kahta kattilaa mukaan, lautanenkin olisi loppujen lopuksi turha. Ensiapupakkauksesta ei voisi kokonaan luopua, mutta sen saattoi hyvin korvata kahdella laastarille, koska mihinkään sotaan ei kuitenkaan oltu lähdössä. Puolet normaaleista vaihtovaatteista sai myös jäädä pakkaamatta, saippuaa ei kunnon eräjorma välttämättä tarvinnut ja hammasharjasta voisi napsauttaa varren poikki puukolla. Itse puukkokin oli liian iso ja linkkuveitsi saisi sen korvata.

Vaeltajaa alkoi arveluttamaan. Oltiinko nyt siirtymässä arvaamattomille selkosille? Oliko vaeltaja antamassa pirulle pikkusormen lisäksi koko käden olkapäätä myöten? Olisiko hänestä tulossa peräti sellainen ultragrammari? Vaeltaja ei oikein tiennyt mikä ultragrammari oli, mutta näki sielunsa silmin itsensä nulkkaamassa paljakkaa munasillaan titaanilusikka korvan takana.

Kun yömyöhällä rinkka viimein seisoi valmiina seinää vasten ylipakattuna ja muhkuraisena kuin perunoita täynnä oleva juuttisäkki, ei se muistutttanut edes kaukaisesti mainoskuvien virtaviivaista kantolaitetta. Mutta olihan se edes pakattu!

Lukuun ottamatta neljää pakettia näkkileipää, vielä ostamatta olevia tuoretavaroita ja makuupussia, joka oli unohtunut vaatekaappiin roikkumaan.

 

Timo Ylhäinen
http://asentopaikka.fi