Etusivu

Fillarireissu Pokkaan 2013



Hämeen jääkäripataljoonassa vuonna 1967 opin arvostamaan polkupyörää, sen uskomatonta kuormattavuutta ja kulun helppoutta vaikeissakin maastoissa. Olen vaimoni kanssa pyöräillyt paikallisesti jo melko paljon Satakunnan alueella. Uudet 8-vaihteisella umpinavalla varustetut pyörät osoittautuivat onnistuneeksi hankinnaksi.


Sitten sain ystävältäni ehdotuksen erävaelluksesta Raja-Joosepista Kemihaaraan ja melkein takaisin, patikoimalla. Olin tähän jo lähes suostunut kun asiasta huoneenhallituksen kanssa keskustelin.
 Puoliso oli sitä mieltä, että hän haluaa mukaan, mutta ei patikoimaan vaan pyöräilemään johonkin, se kun on hänen intohimonsa. Asia aiheutti pitkän keskustelun, jonka päätyttyä sovimme, että menemme Polkupyörillä Kolarin asemalta Pokkaan, jossa on sovittu tapaaminen eräporukan kanssa. Sattumoisin samaan aikaan. 


Pyörissä ei ollut kunnollisia taakkatelineitä, vaan ne piti rakentaa itse. Manipulaatio eli valuuttavaje, aiheutti laajan kierroksen paikallisissa kirpputoreissa ja romiksissa, fillarilla tietty. 
Saaliina yksi vanha vaatenaulakko, metallinen pakastinkori sekä muuta tarpeellista materiaalia fillareiden taakkatelineiden valmistukseen. Rahaakin meni useita euroja.



Testireissu tehtiin Pinkjärvelle Kaksoislaavuille, jossa vietimme yön. Taakkatelineet aiheuttivat ajoon jonkun verran epävakautta, mutta siihen tottui nopeasti. Pienin muutoksin fillarit olivat valmiit isoon koitokseen. Huolta aiheutti älykännyköitten lataus. Olimme menossa sen sortin periferiaan, että siellä ei sähköä ollut likitienoollakaan, onneksi. Rakensinkin pyöriin napadynamosta energiansa ottavat kännykkälaturit, jotka jo suhteellisen pienellä nopeudella alkoivat ladata puhelimia.



No eipä mitään, Porin juna-asemalle varaamaan tikettejä, tuttujen tyttöjen kanssa oli mukava jutella pitkästä aikaa. Otimme makuupaikat Tampere–Kolari. Tampereella jouduimme roudaamaan fillarit itse Porin junasta Kolarin junaan, mutta sitten saimmekin olla ihan herraskaisesti loppumatkan. Istuskelimme ravintolavaunussa pikkurillit pystyssä pikantisti ja nautimme hieman tukevamman iltapalan kiitäessämme läpi syksyisen Suomen.



On siellä muuten mannertenvälinen meininki ravintolavaunussa myöhemmin illalla! Ja tuttuakin porukkaa oli menossa pohjoiseen ruskareissuille. Otimme kuitenkin huomioon seuraavan päivän tarvittavan yli sadan kilometrin ajosuoritteen, josta syystä painuimme pehkuihin, paitsi parempi puolisko, joka jäi koukkuun ristisanaruudukkoon.


 

 

Aamulla meinasimme nukkua pommiin, mutta onneksi juna seisoi asemalla niin pitkään, että saimme kaikessa rauhassa pukeutua ja ottaa fillarit ulos. Olimme siihen suuntaan ainoat polkupyörällä lähtevät. Kesällä siellä kuulemma liikkuu paljon pyöräileviä ryhmiä, jopa ulkomaan murretta puhuvia.



Sitten baanalle ja ylempi ketju kireälle! Ilma oli, ja pysyi koko reissun ajan sopivan viileänä, eikä satanut, joten olosuhteet olivat hyvät. Vettä meni silti monta kenttäpullollista, ja sitä täydennettiin aina kun se oli mahdollista, kerran Kopsajoestakin. Kuinkahan olisi mennytkään jos olisi helleilmaa pukannut. Vaan hienosti matka joutui. Otin käyttöön HämJp 1/67 toimintaohjeet pitkillä pyörämarsseilla, ja ne ovat ehdottomat: 45–50 minuuttia ajoa, sitten 10–15 minuuttia taukoa. Näin heti alusta, ja nesteytys on hoidettava. Vauhti porukan kunnon mukaan, näin menetellen porukka jaksaa vaikka maailman tappiin.

 

 

Syntyperäisenä satakuntalaisena vaimo ei ole koskaan nähnyt mäkiä. Ja ne, alaspäin mennessä, aiheuttivat pikku paniikkia ja turhaa jarruttamista. Itse nautin humisevasta ilmavirrasta, joka kuivasi ylämäessä muodostuneet hikikarpalot otsalta.


Ylläs ohitettiin olankohautuksella, Kittilää ennen oleva lentokoneiden varalaskupaikka oli upea kokemus. Sitä ennen oli pitkä alamäki jossa vauhti kiihtyi mittarini mukaan viiteenkymmppiin asti, mitään tekemättä, edessä kiitorataa, olin hetken vakuuttunut, että lentoonhan tässä lähdetään! Pysyin onneksi maan pinnalla ja odottelin vaimoa, joka tuli hissukseen alas tämän ilmaisenkin osion. Nälkäkin pakkasi päälle, joten siirryimme pikku metsätielle kauemmas päätien huminasta, ja laitoimme yleismössön muhimaan. Joka paikassa oli verratonta materiaalia risukeittimeen, joka oli nopea ja kaikin puolin onnistunut tekele. Tämä mielipide saattaisi olla tykkänään päinvastainen jos olisi satanut kaatamalla, tähänkin olin varautunut.


Vatsat täynnä ja hyvät kahvit nautittuamme olisin ottanut pikku ettonet mutta puoliso hätäisenä hoputti, pimeän väitti tulevan. Joten ohitimme Kittilän ja etenimme Sirkan suuntaan, jonka majapaikat kutsuvasti houkuttelivat. Piti vielä kuitenkin mennä jonkun matkaa ettei seuraavana päivänä olisi ihan niin pitkää ajoa edessä. Joten suttasimme edelleen tiukasti intin normeilla eteenpäin, eikä todellakaan tuntunut yhtään raskaalta. Sirkasta käännyimme Pokkaan päin ja löysimme pikku lomakylän, jonka isäntä toivotti meidät tervetulleeksi ja arveli, että sauna voisi tehdä hyvää kuultuaan mistä asti olimme pyöräilleet. Isäntä oli ihan oikeassa! Kamat sisään ja saunaan! Alle 15 minuuttia siitä kun tulimme lomakylään, olimme saunan lauteilla! Aika hyvin sattui. Vielä kun olimme valmistaneet kodassa iltapalan, olimme valmiit unten maille. Sinä iltana Nukkumatti joutui menemään työttömyyskortistoon!



Herkullisen aamupalan jälkeen fillareiden pakkaus ja baanalle, tai siis soratielle, jossa edellämme meni tiekarhu kunnostushommassansa. Jokusen kilometrin jälkeen ohitimme sen ja kova, mutta hieman möykkyinen tien pinta oli kevyempi ajaa. Suuntana Pokka, nyt taival oli vain 50 kilometrin pituinen. Matkalle sattui semmoisia hengenahdistuksenmäkiä useampia, että deodorantti oli tosi kovilla, ja pettikin. Pisin mäki oli kolme kilometriä pitkä, mikä tarkoitti, että se oli käveltävä ylös. Ja muuten mäkiä ei kannata väkisin runnoa ajamalla ylös, kävellessä ahteri lepää ja jalkojen verenkierto paranee.



Eipä aikaakaan kun olimme Pokassa saadun karttaselosteen mukaisessa tienhaarassa, ja poistuimme päätieltä pienelle metsätielle, jota piti ajettaman viimeisen kuusen kohdalle ja siitä vasemmalle!
 Nonniin, kuusia riitti, kävelin huomattavan kauas ja tähyilin taivaanrantaa, kuusia riitti. Päättelin kuitenkin, että tuskin tapaamispaikka ihan Siperiassa on, ja aloin tutkia muita tunnisteita sovitulle kohtaamispaikalle. Sitten meitä oltiinkin vastassa, pari vaeltajaa oli liikkeellä ja heidän mukanaan pääsimme perille kohtauspaikalle, jossa jo oli tuttujakin naamoja. Lykkäsimme siis fillareita umpikorvessa kilometritolkulla, eikä se ole ollenkaan hullumpi tapa sillä tavaramäärällä mikä oli pyörien päällä.



Laitoimmekin Erätoveri de luxen pystyyn ja asetuimme taloksi.


Ilta meni rattoisasti rakotulella istuessa ja tuleen tuijotellessa. Seuraavan päivän suunnitelmissa oli tutustuminen Pokan keskustan palveluihin, eli baariin. Puoliso määräsi minut vaihtamaan intin vanha maastopuku hiukan sivistyneempään asuun. Eihän siinä mikään auttanut, kravattivapautuksen sentään sain.



Juu, baarissa oli tosi hyvät munkit ja korvapuustit sekä kahvi. Paikalla oli porukkaa kuin ketun nenää, ja kaikilla maastopuku päällä ja puukko vyöllä, jopa isännällä – emäntä sentään oli sivistyneesti pukeutunut. Palasimme kokoontumisalueelle, joka on upeata ryteikköä ja sekametsää, keskellä virtasi kirkasvetinen pikku joki, sen vesi oli uskomattoman kirkasta ja hyvän makuista. Eikä lisättyjä lisäaineita. Ilta kului taasen saman rakovalkean loimussa, joka oli sammutettu edellisenä yönä säästösyistä. Toki minun piti sitten hiukan ottaa radioyhteyksiä sovittuna aikana sovitun vasta-aseman kanssa illan mittaan.



Seuraavana päivänä kävimme Taatsijärvellä tutustumassa Taatsin seitaan, jota ovat aikanaan palvoneet saamelaiset ja sinne uhrilahjojaan jättäneet.


 

 

Nuukana ihmisenä en sinne mitään kumminkaan jättänyt. Kauan kuitenkin Taatsijärvellä kuvailimme ja katselimme, etenkin länsipään koskipaikka oli upea. Seidalle oli matkaa Pokasta noin 20 kilometriä, joten olimmekin kimppakyydeillä liikenteessä. Paluureissulla toki poikkesimme pullakahvilla ja matkamuisto-ostoksilla. ”Pokka pitää”.


Seuraava aamu tarkoitti pakkaamista paluumatkalle. Tähän olin suunnitellut kolme päivää, jottei mikään tekninen vika aiheuttaisi myöhästymistä junasta, niitä kun ei tuhkatiheään siellä kulje. 
Puolen päivän aikaan olimmekin taas pitkän tien alkupäässä, suuntana Kittilä, edelleen Kolari.



Paluureitiksemme valitsin nyt itäisemmän, Kiistalan kautta kulkevan tien. Se olikin hyvässä kunnossa ja matka jatkui nyt jotenkin joutuisammin, taidettiin tulla alaspäin jonkun aikaa. Kyllä niitä ylämäkiä sitten tälläkin reitillä löytyi ihan tarpeeksi. Lisäksi alueella oli meneillään sotaharjoitus, ja maastoajoneuvojen jälkiä näkyi tämän tästä. Vastaan tuli myös armeijan ajoneuvoja joista tervehdittiin jääkäriä vm. 1/67. Hiukan pelotti kun päälläni oli intin maastopuku, että jos katsovat sotilaskarkuriksi. Vaimo sanoi, että ei ole pelkoa. Pitkään mietin, että mitä sekin tarkoitti. Silloin tällöin pidimme kahvi- ja ruokataukoja sopivissa paikoissa, ja nautimme Lapin myöhäisestä syksystä. Tosin aina kun olin nauttimassa pressun alla, niin taukoaika meni ohi justiinsa kun olin pääsemässä uneen.

 

Pyörät pelasivat hyvin, rengasrikoilta olimme välttyneet, alla olivat pistosuojatut renkaat, ja yksi varalla takalaukussani kahdeksikoksi taitettuna. Samoin sisärengas, työkalut ja paikkarasia olivat mukana. Jossain vaiheessa reissua pinnani petti kun pyörän sivutuki oli tällä kuormalla olematon, pyörä kupsahteli tämän tästä nurin. Olinkin pakotettu erään vesaikkotyömaan kohdalla ottamaan ”extended side support” -materiaalit pusikosta.
(3768) kuvasta selviää myös pyörien pakkaus. Innovaatio oli onnistunut ja kepakot olivat käytössä Kolariin asti.



Paluumatkalla yövyimme kahdessa majapaikassa, ennen Kittilää ja sitten Ylläsjärven rannalla oikein pitkä huilaaminen ja sauna. Kävimme myös nauttimassa vaihteeksi muutakin kuin yleismössöä paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Aika hyvä poronkäristys sieltä löytyikin.
Ja taas tuli Nukkumatille rokuliyö.



Seuraavan päivän ajosuorite olikin sitten vain noin 30 kilometriä, ja senkin aloitimme hyvissä ajoin, varmuuden vuoksi. Edellisenä iltapäivänä oli havainnut, että puolison vauhti hiipui pikkuhiljaa, etenimmekin sillä vauhdilla ja pitkä lepo tuli tarpeeseen. Itselläni kunto nousi koko viikon, ilmiön olen havainnut erävaellustenkin aikana. Mutta viimeinen ajomatka meni mukavasti, ja olimme Kolarissa hyvissä ajoin ja nautimme aseman ravintolassa todella hyvän aterian. Pikku visiitti kylälle ja sitten vaihtamaan kuulumisia menomatkalla junassa tutuiksi tulleiden ihmisten kanssa.



Viikon kokemukset oli hienoa saada jakaa muiden kanssa. Yhtään hapanta naamaa ei näkynyt asemalla, eikä myöhemmin junassakaan. Jotain voimaannuttavaa on Lapin luonnossa.


Matti Ampio

Kuvat Matti ja Maija Ampio