Tietoja

Kategoria: Retkiä ja reissuja

Julkaistu: 03.12.2013 16:56

Kirjoittanut Jaakko Heikka

Hiihtovaellusvarusteilla ja -vaeltajilla lastattu 46-tuuman renkailla tuunattu maastoauto kiipesi hitaasti ajouraa kohti vuorten huippuja. Tunnelma oli jännittynyt, mutta iloinen. Takana oli vuorokausi matkustamista ja pian päästäisiin suksille! Perillä ei vielä oltu, mutta matka oli tuonut meidät Etelä-Suomen keväästä mielettömiin maisemiin Koillis-Islantiin Vatnajökull-jäätikön kulmalle. Sieltä tarkoitus oli seuraavien 11 vuorokauden aikana hiihtää 150 kilometriä Euroopan suurimman jäätikön halki.

Vehreä laakso, lumihuippuisia vuoria ja sääkin suosi: lämpötila plussalla, puolipilvistä eikä edes kovin tuulista!

Automatka päättyi hieman ennen suunniteltua solaa. Kapealla ajouralla oli iso viisto lumikinos ja toisella puolella kymmenien metrien pudotus louhikkoon. Siitä ei super-jeeppikään kulkisi. Siispä tavarat tantereelle ja kuskin hyvästely. Tästä se alkaisi!



Hiihtämään ei vielä päästy, mutta lunta oli onneksi odotettua enemmän ja tavarat kulkivat solaan pääosin ahkioissa vetäen, vaikka välillä jouduimmekin kantamaan tavaroita. Edellisenä vuonna olin kantanut tavaroita jäätiköltä ylös solaan. Hikistä hommaa, mutta nyt urakka näytti helpommalta: runsaasti lumilaikkuja ja alamäki. Välillä ahkioita laskettiin alamäkeen kahdestaan ja välillä niitä kannettiin porukalla. Yhteistyö on voimaa ja kun jäätikön reunan lumisilta oli todettu turvalliseksi ja reitti railottomaksi, pääsimme ottamaan ensimmäiset askeleet itse jäätiköllä!



Ehdimme vielä hiihtääkin reilun tunnin ja parisataa korkeusmetriä pois tuhannen nousumetrin projektistamme ennen kuin kello kehotti leiriytymään. Pystytimme punaiset tunnelitelttamme vierekkäin vähiten kaltevalle paikalle, jonka löysimme ja rakensimme vielä varmuuden vuoksi lumesta suojamuurin ylärinteen puolelle. Sääennuste oli nimittäin luvannut myrskyä ja paikalliset olivat kehottaneet lykkäämään lähtöä. Mutta kun hiihtovaellukselle tekee mieli, on hiihtovaellukselle päästävä.



Luvattu myrsky saapuikin yön aikana ja aamulla teltassa kävi aikamoinen humina ja lepatus. Jostain syystä nukun talvimyrskyssä hyvin, joten unia tuuli ei haitannut, mutta nollanäkyvyys ja myrskylukemissa puhalteleva vastatuuli tekivät hiihtämisestä pelkän haaveen. Aamupäivän aikana tuuli yltyi ja huutomerkein varustettu viesti satelliittipuhelimessa varoitti yli 35 m/s tuulennopeuksista leiripaikallemme.

Olimme otollisessa paikassa kunnon puhurille: tuuli puhalsi pohjoisesta tasaisen jäätikön yli ja kylmä ilma pakkautui reunavuorten rajaamalle laskujäätikölle ja syöksyi ränniä alaspäin törmäten telttoihimme. Ja kun tuuli löysi vielä ajoittain tiensä vuorenhuippujen välistä teltan sivuun, oli aika lähteä jatkamaan rakennustöitä. Parempi muuri takaisi ehjän teltan loppumatkalle. Täysi taisteluvarustus myrskymaskeineen päälle teltan suojassa, kiristysnyörit ja tarrat tiukalle ja tuulta päin!

Toiminta ulkona oli haastavaa. Työskentely tapahtui polvillaan ja liikkuminen kontaten; lapio ei meinannut pysyä kädessä eikä lumi lapiossa, mutta lopulta olimme tyytyväisiä tilanteeseemme ja pakkauduimme koko porukalla samaan telttaan palkitsemaan itsemme rommikaakaoilla. Aiemmin toisilleen vieras ryhmä alkoi hitsautua yhteen ja tunnelma oli kohdallaan: Tällaisia elämyksiä vartenhan tänne oli tultu!



Tuuli hellitti seuraavaksi aamuksi ja kaivaessamme telttojamme ja ahkioitamme lumihangesta sää oli hetken jopa suotuisa: pikkupakkanen, lumisadetta, heikkoja puuskia. Pian tilanne kuitenkin muuttui ja urakointimme ylämäkeen lyheni suunnitellusta kahdeksasta legistä, 50 minuutin hiihto-osuudesta, kuuteen, eikä myrskylukemia lähentelevässä tuulessa ja kasvoihin jäätyvässä tuiskussa tehnyt mieli viipyä yhtään pidempään kuin oli pakko.



Telttojen pystytys sujui jälleen kerran harkitulla ryhmätyöllä ja pian loikoilimme kotoisasti bensakeittimien lämmössä, suojassa tuulelta ja tuiskulta. Leiriytyminen raskaan päivän päätteeksi on yksi hiihtovaelluksen parhaita hetkiä: päivän työt on tehty, keitin luo lämpöään, kuuma ruoka höyryää kattilassa ja kavala maailma on jossain kaukana – vähintään telttakankaan toisella puolella.

Neljäs päivämme jäätiköllä valkeni edellisiä parempana: pakkasta, heikkoa tuulta ja sininen taivas vailla pilven haituvaakaan! Edellispäivien myrskyt olivat piesseet lumen pinnan kivikoviksi aalloiksi, sastrugeiksi, joten ei tarvinnut myöskään kahlata pehmeässä lumessa. Vaikka sää päivän aikana hieman heikkenikin, saimme yli tuhatmetrisen alkunousun selätettyä ja käänsimme kulkumme länteen kohti Grímsvötn-tulivuorta ja jäätikön länsireunaa.



Seuraavat päivät hiihdimme jäätikön laella. Säät ja maisemat vaihtelivat laidasta laitaan: Välillä hiihdimme kontrastittomassa valkoisessa pumpulissa ja kovassa tuulessa. Välillä taas saimme ihailla reunavuoria, sinistä taivasta ja mielikuvituksellisia haloilmiöitä. Jäätikön itäosissa ei tarvitse juuri pelätä törmäävänsä muihin vaeltajiin ja eräänä päivänä mietimmekin pitkään mitä kaukaisuudessa näkemämme mustat pisteet olivat: Toinen hiihtoretkikunta? Super-jeeppejä? Japanilainen moottorikelkkajengi? Jäätikön piirteettömyys kuitenkin hämäsi meitä ja pisteet paljastuivat lintuparveksi, joka oli paljon lähempänä kuin ajattelimme. Pohjoiseen suuntaavia hanhiparvia näimmekin vielä monena päivänä. Linnuista huolimatta saimme kokea illuusion yksinkertaisesta elämästä, vapaudesta ja riippumattomuudesta. Maailmassamme oli vain jäätikkö ja me.

Mutta oli jäätiköllä muutakin, ja tiesimme sen hyvin. Keskellä jäätikköä kohoaa Grímsvötn-tulivuoren 1725 metriä korkea huippuharjanne, ja harjanteen päälle on rakennettu Islannin Glasiologisen yhdistyksen mökki, jonka varustukseen kuuluu myös sauna. Tiesimme tämän ja tahdoimme sinne.

Yhdeksäntenä päivänä olimme kohtuullisella iskuetäisyydellä tuvasta ja päivän alkupuolella sääkin oli vaihteeksi suosiollinen: lämpötila nollan tuntumassa, puolipilvistä ja heikkoa tuulta. Kaikki näytti hyvältä, mutta myrskyjen mailla ei pidä luottaa pelkkään hyvään tuuriin.

Päivän ensimmäinen vastoinkäyminen oli hajonnut side. Kaikkialle varusteisiin kertyvä jää oli rikkonut BC-siteen muovirakenteet kuin jäätyvä vesi kallion ikään, mutta ilmastointiteipillä siitä selvittiin. Seuraavaksi alkoi lumisade ja white-out: hetken horisontissa näkynyt luminen harjanne katosi, samoin kontrasti. Matka jatkui hitaasti, mutta päättäväisesti GPS:n ja kompassin varassa. Jonon ensimmäinen arvioi oikean suunnan tuulen ja tuiskulumen perusteella ja takaa huudettiin tasaisin välein korjauksia, kun jono alkoi kaartaa.

Päivän viimeinen haaste alkoi hahmottua hitaasti pään sisällä hupun suojissa: Olimme hiihtäneet jo yli kahdeksan tuntia ja meidän piti olla huippuharjanteen juurella ja kulkea tasaiselta jäätiköltä ylämäkeen. Mutta ei, me kuljimme yhä jyrkkenevään alamäkeen sellaisella vauhdilla, että köysivedolla varustettu ahkio yritti välillä hiihtäjästä ohi. Mäkeä ei pystynyt hahmottamaan valkoisessa pumpulissa, mutta vaikutti siltä, että kartta ja GPS olivat väärässä, tai me väärässä paikassa.

Pian edessä alkoi hahmottua jyrkkä railottunut jääseinämä, ja totesimme sekä kartan olevan väärässä, että meidän olevan väärässä paikassa. Tästä ei hiihtovaeltaja ahkioineen pääsisi harjanteelle. Alkoi raskas nousu jyrkkään ylämäkeen pehmeässä lumessa. Hiihdin kärjessä GPS kädessä ja tarkastelin kulkusuuntaamme ja reittiämme suhteessa varmasti tuntemiini alueisiin ja varmoihin reittipisteisiin. Tunnin puuskuttamisen jälkeen huippuharjanne alkoi jälleen hahmottua, tällä kertaa lähes vieressämme etuoikealla. Epävarmuus ja huoli hellittivät: olimme oikeassa paikassa, kartta vain oli väärässä. Vaikka tupia merkkaavat lumikinokset jo näkyivät, jouduimme vielä kiertämään kauempaa loivemman rinteen kautta ylös ja iltahämärässä, lähes kahdentoista tunnin uurastuksen päätteeksi pääsimme vihdoin harjanteella ja tuvan pihamaalle!



Edellisenä vuonna rakennukset olivat hautautuneet lähes täysin kovan lumen ja jään alle ja lumityöt oven löytämiseksi ottivat aikansa. Tällä kertaa lumityöt oli kuitenkin tehty meitä varten, ja perusteellisesti. Lumet oli putsattu koko oven puoleiselta seinustalta ja tuvan edustalta. Selitys tähän löytyi tasanteelta tuvan takaa: iso lumikissa, suksilla kulkeva kontti ja moottorikelkka. Jäätikkötutkijat olivat työkeikalla ja aikoivat saunoa tuvan höyrysaunassa, mutta majoittuisivat omassa kontissaan, joten tupa olisi meidän vapaassa käytössämme! Vaikka talvitelttailu onkin mukavaa, oli tuvalle pääseminen pitkän päivän päälle odotettu palkinto.

Grímsfjallin tupa on jotain aivan muuta kuin kotimaan autiotuvat: vanerilla vuorattu kelta-ruskea tupa on hautautunut talvisin kivikovan lumikerroksen alle ja on sisältä paljon tilavampi kuin kinoksen koon perusteella arvaisi: iso eteinen, keittiö kaasuliesineen ja nukkumapaikat parille kymmenelle hengelle leveillä kerrossängyillä patjoine ja tyynyineen. Ja tietenkin sähkövalot aurinkovoimalla. Tuvan alla uinuva tulivuori huolehtii niin tuvan kuin huussinkin lämmityksestä ja tuottaa saunaan höyryä ja höyrystä lauhdutettua pesuvettä. Juomavesi pitää kuitenkin sulattaa lumesta. Tuvat on tarkoitettu ensisijaisesti tutkijoiden tukikohdiksi, mutta kauniisti pyytämällä vaeltajakin saa niihin poiketa, jos tilaa on.



Valitettavasti neljästä mukaan ottamastamme saunaoluesta vain yksi oli selvinnyt ehjänä tuvalle saakka. Jäätynyt olutsohjo puhjenneessa tölkissä ei juuri maistu oluelta, mutta jaoimme tutkijoiden ystävällisesti saunaan unohtaman oluen ja ehjänä säilyneen ainokaisemme. Peseytyminen, perusteellisen kylmä kalja, lämmin ruoka ja yö patjalla tuntuivat juuri niin hyvältä kuin odottaa sopi. Ja yöllä oli juuri niin kuuma kuin odottaa sopi, vaikka termostaatiton maalämpö pitikin tuvan maltillisessa +15 °C lämpötilassa.

Seuraava päivä oli ansaitusti lepopäivä, ja reissun ainoa varsinainen lepopäivä alun myrskypäivän lisäksi. Päivä kului pääasiassa tuvalla laiskotellen muutamia englanninkielisiä kirjoja lukien ja varusteita korjaten. Tietenkin kävimme myös ihmettelemässä tulivuoren kraatteria ja ikijäätä uhmaavaa höyryä puskevaa harjannetta. Ilmassa oli rikin katkua, höyryä ja iloista tunnelmaa. Ja tietysti auringon polttamia kasvoja ja rohtuneita huulia piti vielä illalla kiusata toisella kierroksella höyrysaunaa. Mutta missä välissä kasvot ehtivät palaa niin pahasti kun aurinkokin paistoi vain hetkittäin?



Lepopäivän jälkeen lähdimme erinomaisessa säässä kohti länttä ja jäätikön reunaa. Hyvä sää innosti tekemään pienen mutkan laakean Haabúngan huipulle, jossa nautimme lounasta ja ihastelimme kaukaisuudessa siintävää Atlantin valtamerta. Hiihtovaeltamista parhaimmillaan!





Lounaan jälkeen meno muuttui vielä paremmaksi kun aaltoileva alamäki jäätikön reunaan alkoi toden teolla. Välillä sukset kulkivat pitkiä siivuja alamäkeen kuin itsestään suomupohjien päristessä iloisesti ja ahkion yrittäessä ohi milloin oikealta, milloin vasemmalta. Eikä tasaisempien osuuksien hiihtäminenkään vaikeaa ollut. Viimeinen telttaleiri perustettiin 17 kilometrin päähän jäätikön reunasta.

Viimeisen päivän 17 kilometriä sujuivat kuin siivillä ja edessämme avautunut Islannin sisämaan karu tuhkaerämaa peittyi pian korkeiden moreeni- ja tuhkaharjanteiden taakse. Vaikka oli jo toukokuu, oli kevät sisämaassa myöhässä ja jäätiköltä laskevat joet olivat vielä jäässä ja sohjoista luntakin riitti suksien alle. Auringon paistaessa hetken pilvien raosta tuntui lämpötila mustien moreeniharjanteiden välissä suorastaa tukalalta nauttiessamme lounasta ensi kertaa pitkästä aikaa kovalla maalla istuen.



Kun Jökulheimarin harjakattoiset tuvat tulivat näkyviin moreeniharjanteen takaa, oli hymy herkässä ja maali lähellä. Pian olikin halausten ja onnittelujen aika. Olimme hiihtäneet viimeiset reilut 20 kilometriä alle viidessä tunnissa ja ylittäneet Euroopan suurimman jäätikön lähestulkoon sen leveimmästä kohtaa. Ryhmä toisilleen lähes tuntemattomia ihmisiä oli hitsautunut tiiviiksi tiimiksi ja voittanut jäätikön meille heittämät haasteet ja silmin nähden myös nauttinut matkasta.

Seikkailut jatkuivat sittemmin Reykjavikin yöelämässä kun super-jeeppi nouti meidät tien päästä takaisin ihmisten ilmoille. Mutta matkan varsinainen tarkoitus oli täytetty Jökulheimarin kalliolle astuessamme, tai ehkä jo matkalla sinne.



Jaakko ”Korpi-Jaakko” Heikka, on Arktisiin alueisiin hurahtanut erä- ja luonto-opas, joka suuntaa suksensa Vatnajökull-jäätikölle seuraavaksi vuonna 2015. Mikäli haluat mukaan matkalle, tutustu tarjontaan täällä.

• Edellinen
• Seuraava