Etusivu

Hapot kaukopartiohiihdosta

Kaukopartiohiihto järjestetään vuosittain Utissa, Kouvolassa. Hiihdolla vaalitaan kaukopartioperinteitä hiihtämällä 75, 150, 225 tai 300 kilometrin matka eräsuksilla. Tämä kuulosti niin pöhköltä, että oli pakko mennä muutama vuosi sitten mukaan kokeilemaan kuinka ikävää hiihtämisestä voikaan tulla. Takana oli traumat hiihtämällä murtuneesta lonkasta, ja alla viimeisen seitsemän vuoden hiihtämättömyys. Lämmittelyksi sipaistiin viikon hiihtoreissu Kaldoaivilla ja siitä parin kuukauden tauon jälkeen kaukopartiohiihtoon 75 kilometrin pikamatkalle (kyllä, se on pikamatka). Kyseisenlainen valmistautuminen ei ole suositeltavaa yhtään kenellekään!

Tapahtuman henki on hyvä. Kiire ei ole, aikaa ei varsinaisesti oteta, kunhan vaan alittaa annetut rajat. 75 kilometrin osalta maksimiaika suoritteelle on 24 tuntia ja 300 kilometriin on käytettävissä 48 tuntia. Reissulla oli mukana neljä innokasta hiihtäjää, joista kolme suunnittelivat hiihtävänsä 150 kilometriä. Reitit olivat 75 kilometrin mittaisia lenkkejä, jotka vaihtelevasti menivät umpimetsässä, hoidettuja latuja tai teitä pitkin. Tiellä hiihtäminen on siitä mukavaa, että sukset luistavat tasaisesti aivan joka suuntaan ja hiihto muistuttaa enemmän pystyjäkittämistä kuin sulavaa etenemistä.

Ensimmäiset 35 km menivät suksilla suhteellisen mukavasti höpöttäen ja hiihdellen. Tykkylumen peittämät puut olivat erittäin kauniita, ja suorastaan vaativat sohaisua sauvalla. Jossain 35-40 kilometrin kohdalla tapahtui nuupahdus, jota pelkkä pähkinöiden mussuttaminen ei korjannut. Jälkikäteen on taas helppo analysoida virheitä; liian vähäinen juominen ja liian vähäinen napostelu (puuttuneesta hiihtoharjoittelusta puhumattakaan!). Onneksi hiihtokaverilla oli mukana oiva energiapommi, josta liikeni myös tällaiselle amatöörille, joka ei osannut itse varustautua. Paras buusteri on Fazerin valmis marjapiirakka! Siis sellainen kahden paketeissa myytävä herkku, jossa on kansi päällä ja sokerista marjatahnaa sisällä. Yksi piirakka naamaan ja taas suksi liikkuu. Ihan koko matkaa yhdellä piiraalla ei kuitenkaan jaksa, ja niinpä toisella ruokapaikalla oli tarkoitus tankata ruokaa ihan kunnolla. Yllätys oli melkoinen, kun kroppa ei halunnutkaan ottaa ruokaa vastaan! Pieni leivän närkintä ja lusikan pyörittely lautasella ei anna kovin suuresti energiaa. Vettä sentään meni runsaasti. Tauon jälkeen sukseen tuli kuitenkin vähän lisää vauhtia, mistä lie johtunut. Loppumatkan liukastelu tiepohjalla ei ollut silti kovin mielekästä hommaa, enkä ole koskaan ikinä ollut yhtä onnellinen ABC:n näkemisestä! Siitä ei ollut enää kuin alamäki ja homma oli paketissa.

Naisten puolella suihkussa oli pimeää ja satunnaisesti myös miehiä. Onneksi kaveriporukasta yksi suostui ovimieheksi, jotta sai peseytyä rauhassa. Oma tavoite oli tosiaan saavutettu, mutta entäs pojat? Kolmesta kaksi jatkoi toiselle lenkille, yksi jätti leikin kesken. Toisen lenkin tunnelmat kiteytyivät kuulemma munkkikahvien ohella tasatyöntöihin, joilla edetään sitten kun jalat ovat niin muussina ettei niiden voimalla enää suksi liiku. Se jäi epäselväksi tulivatko pojat tasatyönnöin viimeiset 15 vai 50 kilometriä.

 


Marika Varpenius
http://ainaylamaki.blogspot.fi/