Etusivu

Uskomaton salaisuus Isojärven kansallispuiston kainalossa – Kuhmoisten Valkulamminvuori

Aina välillä eteen tulee paikkoja, jotka ylittävät kaikki odotukset, paikkoja, jollaisia ei arvaisi edes olevan olemassa, ellei itse näkisi. Yhden tällaisen kohtasimme eilen. Olimme kiertäneet jo pitkän päivän ja nähneet Kuhmoisten Kammiovuorenluolan, Pirunkammareita kaksin kappalein sekä Suomen Machu Picchuksi tituleeratun linnavuoren. Päivän viimeiseksi määränpääksi oli valikoitunut Valkulamminvuori, josta olimme saaneet parisen viikkoa aikaisemmin hyvin kiinnostavan vihjeen.

valkulamminvuori (2)

Valitsemaltamme lähestymissuunnalta jäi jalkapelissä taivallettavaa noin puolisen kilometriä. Ensin harpoimme pitkin hakkuuaukkoa katsellen, josko nuori kuusikko näyttäisi jostain kohtaa sen verran harvemmalta, että syksyn kasteleman oksaston sekaan houkuttaisi suunnata. Muutaman hyvänkokoisen siirtolohkareen ohittaessamme ihmettelimme, ettei niitä oltu merkattu karttaan laisinkaan. Millaisia olivat sitten ne, jotka olivat lähistöllä merkin saaneet?

Kohta saimme lisää ihmeteltävää, kun suuntasimme läpi kuusikon kohti vuoren lakea. Edessä kun nousi likemmäs kymmenmetrinen jyrkänne, josta kartta ei myöskään maininnut mitään. Mikäpä olisi sitten edessä vuoren toisella reunalla, jossa kulkivat korkeuskäyrien sijaan jyrkänteen merkit?

Jossain kohtaa vuoren laella nuori männikkö vaihtuu harvempaan varttuneeseen puustoon, josta muutaman kymmenen metrin päästä näkyi enää vain latvustoa. Marraskuisen iltapäivän aurinko lämmitti lempeästi ja loitompana avautui komea maisema. Notkonpohjalla oli komea kosteikko, jota ajattelin käydä vilkaisemassa alas päästyäni. Aivan kallion juurella puolestaan oli vierivieressä suuria kiviä – joista kartta ei myöskään maininnut.

valkulamminvuori (1)

Jarkko lähti etelän suuntaan etsimään reittiä alas ja itse ajattelin vilkaista pienen lippaluolan, joka nökötti jyrkänteen reunalla. Siinä oli hyvä paikka istuskella ja nauttia auringosta. Jos eväät olisivat olleet mukana, olisi luonnon rakentaman pöydän äärellä kelvannut aterioida. Hauska näköalaravintola!

Vaan sitten oli aika suunnata parikymmentä metriä alemmas ja etsimään rotkoa, jonka päässä piti olla jonkinmoisen luolan. Jyrkänteen eteläpäästä löytyi hyvinkin paikka, josta kipuaminen sujui. Niillä sijoilla lepäsi muutama kookas lohkare, joiden alle jäi pieniä onkaloita, vaan ei mitään mainittavaa. Sama jatkui, kun taivalsimme jyrkänteen juurella kohti pohjoista. Parissa kohtaa kalliosta työntyi ylös kauniisti pyöristyneitä valtavia muotoja, joiden alle jäi lippamainen tila.

valkulamminvuori (5)

Vaan sitten maisema alkoi muuttua. Olimme saapumassa siihen kohtaan, jossa karttakin kertoi olevan louhikkoa. Ensimmäisenä vastaan tuli pienen lippakioskin kokoinen ja jotensakin myös mallinen lohkare.

valkulamminvuori (4)

Sen perästä jyrkänteen juurella oli hyvin tunnelmallinen lippaluola, johon matalalta paistanut aurinko loi harvoja, mutta lämpimiä säteitään. Siihen olisi voinut jäädä istuskelemaan ja nauttimaan paikan tunnelmasta, vaan eipä malttanut. Samoihin aikoihin edestä kuului Elinan huudahdus: ”Täällä! Nyt löytyi!”

valkulamminvuori (6)

Hetken sain hakea äänen suuntaa, kun Jarkko kehotti katsomaan tiheän puuryppään taakse. Siellä avautui komea, syvä ja kapea rotko, jota myöten olisi saattanut kivuta vuoren laelle. Syyssateiden kostutettua sammaleet ja jäkälät päätimme jättää sen toiselle kertaa. Elina oli sen sijaan kadonnut johonkin. Hän oli mennyt ensimmäisenä rotkoon, eikä ollut lähtenyt myöskään kipuamaan ylös. Oliko maa niellyt hänet?

valkulamminvuori (7)

Vastaus odotti kymmenen metrin päässä, siinä kohtaa missä rotkon pohjalta olisi alkanut kipuaminen kohti vuoren lakea. Kun katseen käänsi vasemmalle, pohjoisen suuntaan, loksahti suu auki. Ei siinä ollut vain luola, vaan Suomen mittakaavassa jotain aivan uskomatonta. Edessä jatkui kymmeniä metrejä pitkä kallion rakoillessa muodostunut käytävä, johon kävi vain pieni valonkajo suuaukosta.

valkulamminvuori (8)

Korkeutta tuli lähemmäs kymmenen metriä ja pituutta oli mahdoton arvioida käytössämme olleella laitteistolla. Jotain 30–40 metrin välimaastossa se oli. Leveydeltään käytävä oli vaajasta metristä parhaimmillaan kahteen. Puolen välin tietämillä oli pieni kellarimainen, tasaisempi sija.

valkulamminvuori (9)

Paikan samanaikainen luolamaisuus ja avaruus olivat hämmentävä yhdistelmä. Seinien kivi oli välillä kuivaa, välillä kauniisti kosteudesta kimmeltävää. Aivan perältä johtatti kaksi uloskäyntiä, joista toinen vei avoilmaan, toinen toiseen luolaan. Elina oli valinnut ensimmäisen ja Jarkko puolestaan toisen, ryömimistä vaativan.

valkulamminvuori (10)

Vaan tuopa oli vasta alkua. Kun kipusin lopulta ulos tuosta valtavasta rakoluolasta, edessä avautui aivan toinen maailma. Olimme halkaisijaltaan lähemmäs kymmenmetristen lohkareiden keskellä. Kiersin suuaukkoa lähimpänä olleen vasemman kautta ja pääsin pienellä kipuamisella ja yhden lohkareen alituksella lohkareikon keskelle. Sieltä aukeasi suuaukkoja kahteen suuntaan. Toinen niistä johdatti melko suureen erilliseen luolaan ja toinen pidempään lohkareluolastoon, jossa pystyi kaikki haarat huomioiden etenemään hyvinkin lähemmäs kolmekymmentä metriä – ehkä enemmänkin, aika ei riittänyt perusteelliseen tutkimiseen, sillä edessä oli vielä paljon nähtävää ja vain reilu tunti valoisaa aikaa.

valkulamminvuori (11)

Siinä kohtaa pysähdyin pohtimaan paikan ainutlaatuisuutta. Jyrkkä vuorenrinne, valtavat lohkareet ja viereinen suo eristivät sen tehokkaasti muusta maailmasta. Samaan aikaan oli hämmentävää, että Isojärven kansallispuiston raja kulki vain 250 metrin päässä luoteessa. Tämä upea paikka jäi sen ulkopuolelle ja ehkäpä samasta syystä monelta kulkijalta oli jäänyt tänne poikkeamatta, varsinkin kun reitit eivät tuoneet lähelle, eikä paikasta löydy mainintaa käytännössä mistään.

valkulamminvuori (14)

Sitten oli aika herätä tähän maailmaan ja jatkaa tutkimuksia. Ylhäällä rinteessä näkyi jotain kiinnostavaa, ilmeisesti osana samaa rakomuodostelmaa, jonka alla kulki tuo valtava rakoluola. Sinne kipuaminen olikin asteen kimurantimpi homma, mutta muutamalla kerran kun pysähtyi tuumimaan, löytyi reittiä, jota sinne saattoi mennä ilman erikoisvarusteita.

valkulamminvuori (13)

Kun olin päässyt jyrkänteen puolivälissä olevalle portaalle, vilkaisin alas. Vasta sieltä saattoi hahmottaa kunnolla alhaalla olleen kiviviidakon mittasuhteet – siellä olivat valtavat lohkareet, joiden alla oli toinen maailma, jossa ei kovin moni ihminen ollut käynyt. Luultavasti samoin oli tuolta tasanteelta löytyneen luolan laita se oli noin 10 metrinen, tilava rakoluola, jonka lyhempi haara oli jonkin matkaa kiivettävissä. Alempiin luoliin nähden suurin ero oli luolan sisältä löytyneet pyöreät kivet, joita alempaa oli turha hakea.

Siinä kohtaa aurinko oli jo alhaalla ja edessä oli vielä reilu puoli kilometriä tuntemattomassa ja haastavassa maastossa, joten oli paras pakata tarvikkeet reppuun ja aloittaa paluumatka. Matkan varrelle osui vielä kuvan komea kivilippa, joka törrötti nelisen metriä ulospäin. Sen yläpuolella, aivan vuoren laella oli vielä yksi suuaukko. Sen kutsu jäi odottamaan seuraavaa reissua.

valkulamminvuori (15)

Myöhemmin illalla sain vielä kuulla, että paikalla on 90-luvulla nähty myös useampaan otteeseen karhu. En ihmettele, sillä siellä oli koloja pesiksi, paljon merkkejä hirvieläimistä sekä suuri luonnon rauha. Siellä ei näkynyt roskia, eikä käytännössä mitään muitakaan merkkejä ihmisen läsnäolosta. Eikä tuonne johda edes viittauksia. Aivan uskomaton paikka, jossa rotkoa ja rakoluolaa lukuunottamatta täytyy olla terveet raajat ja kokemusta hyvin hankalasta maastosta. Korkeuserot ovat huimat, pinnat kaltevia ja liukkaita. Jos tietää mitä tekee, on tarjolla elämyksiä vailla vertaa.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6839644 E 396642

Antti Huttunen

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Retkipaikan sivustolla osoitteessa retkipaikka.fi