Etusivu

Eeva Kilpi – kirjailija ja luonnonystävä

Eeva Kilpi on kirjoittanut yli 30 teosta, novellikokoelmia, romaaneja ja runokokoelmia. Hänen kirjojensa pääteemat ovat evakkokarjalaisuus, ihmissuhteet ja luonto. Hänet on palkittu useilla kirjallisuus- ja luonnonsuojelupalkinnoilla, mm. kolmella Valtion kirjallisuuspalkinnolla ja Luonnonsuojeluliiton ympäristöpalkinnolla. Kilpi on 1960-luvulta lähtien viettänyt kesänsä Savossa sijaitsevassa torpassaan. Siellä hän kirjoittaa ja elää lähellä luontoa, torpan ympärillä olevat metsät on rauhoitettu. Kuusi juttua Lapista sisältävä Lapikkaita on retkeilijöiden arvostama novellikokoelma. Se on retkeilykirjojen joukossa poikkeuksellinen: ei hehkuteta vaelluksen ihanuutta vaan kerrotaan retkien vaikeuksista ja kommelluksista naisen näkökulmasta. Ehkä Lapikkaissa on hyväntahtoista irvailua raskaita, pitkiä päivämatkoja kulkeville himovaeltajille. Lukijasta tuntuu, että lapinvaellus on täynnä vaikeuksia ja kärsimystä, mutta kirjassa häivähtää kuitenkin kirjoittajan kaipuu vaelluksille ja Lappiin.

Kaikissa Kilven kirjoissa luonto on vahvasti esillä. Hyvä esimerkki on tämä lyhyt runo: ”Nosta jalka kaasulta: perhonen ylittää tien.”

Outan toimituskunta ja lukijat tekivät Kilvelle kysymyksiä, joihin hän vastasi muisteluksella omilta vaelluksiltaan:

 

Iltaruskontiellä 12.1.2014

Tervehdys Outa-lehden lukijoille ja lapinretkeilijöille!
Hauska kuulla, että joku vielä muistaa Lapikkaita-kirjani, joka ilmestyi syksyllä 1966. Se on syntynyt kirjaimellisesti omista kokemuksista: raahustamisesta entisen mieheni, poikieni isän, runoilija Mikko Kilven perässä Saariselällä silloin kun se oli vielä ”kirveen koskematonta” tunturia. Meillä oli tapana lähteä alkukesäisin, ennen hyttysiä, parin viikon vaellukselle Lappiin, seuduille joiden nimet toistuvat Lapikkaita-kirjassani. Samoja seutuja ovat suurenmoisesti kuvanneet Urpo Huhtanen ja Martti Montonen, nämä maineikkaat lapinvaeltajat. He kolme, Mikko, Martti ja Urpo julkaisivat yhdessä upean Lapinkorpi-teoksen 1963, itkettävän ihanan näkemyksen koskemattomasta erämaasta, joka vielä siihen aikaan oli olemassa. (Voisiko joku kertoa minulle, mitä siitä on jäljellä ja onko siitä enää mitään jäljellä? Itse en ole uskaltanut mennä katsomaan, enkä enää jaksaisikaan, hyvä että jaksoin silloin!). Urpo teki kuvituksen myös Mikon runokokoelmaan Lapinmaa 1961. Se on harvinainen ilmiö, sillä runokokoelmia ei yleensä kuviteta, ja Urpon kuvitus on sykähdyttävä, suuri taiteellinen toteutus, ja koko kirja erikoinen lapintaideteos.

No, minun kirjani Lapikkaita on näihin teoksiin verrattuna leikinlaskua, eräänlainen vitsi ja ”naisasiapuheenvuoro” merkittävän lapinkirjallisuuden seassa. Mutta tulipahan tehtyä! Ja nyt olen hyvilläni siitä. (Jospa kustantaja innostuisi ottamaan siitä uuden näköispainoksen!?) Siinäkin kirjassa on Urpo Huhtasen kuvitus, vaikka Urpo ei itse pitänyt sitä minään, vähätteli vain. Minusta se on kiva. Se on selkeätä pilapiirrosmaista tyyliä, joka poikkeaa Urpon neulasmaisen hienosta luonnonkuvausviivasta, mutta sopii tähän ”akkamaiseen” lapinkuvaukseen. Ja kuinka mielelläni katsoinkaan äsken kuvaa, jossa hänen silloinen vaimonsa Liisi Tandefelt kantaa uljaasti päänsä yli ulottuvaa rinkkaa miehensä perässä...

Minä en ole käynyt Lapissa enää sen jälkeen kun hankin 1966 Savosta torpan, jossa kirjoitan kesäisin. Lapinkokemusteni perusteella tiesin, että ihminen voi kesällä tulla toimeen hyvin vähällä, melkein tärkeintä on juomavesi ja mahdollisuus sytyttää tuli, jos on kylmä. Ja jos sen lisäksi ympärillä on rauha, metsää, niittyä ja kallioita – niin, sen jälkeen tulevat sitten muut tarpeet kuten kynä, paperia ja vanha kirjoituskone...

Olen iloinen siitä että aikoinaan veimme lapsemme, kolme poikaamme Lappiin ”kulkea raahustamaan”. Eivät he ihmeemmin ole siitä iloaan ilmaisseet, mutta arvelen, että se on ollut omassa lajissaan hyödyllinen, alkuperäinen kokemus, jonka vaikutusta on vaikea määritellä.

Samoin on vaikea vertailla evakkolapsuuden ja Lapin reissujen yhtäläisyyksiä. Jotain samaa niissä kuitenkin on. Molemmissa kokemuksissa on vaikeuksien kohtaamisen ja selviytymisen vuorottelua. Ja ympärillä suuri luonto.

Eeva Kilpi

 


Kuva: Veikko Somerpuro/WSOY

 

Matti Koponen