Etusivu

Tärkein paikkani on siellä missä olen

Niin kauas kuin muistan, olen ollut kiinnostunut piirtämisestä. Kouluaikaan piirtelin vihkot ja kirjat, niiden tyhjät reunat kaikenmaailman mielikuvituskuvatuksilla. Mutta vasta aikuisiällä kiinnostuin enemmän taiteen tekemisestä ja kävinpä elävänmallin piirustuskursseillakin. Joku oppilas kohotti itsetuntoani sanomalla: "että mitä sinä täällä teet kun osaat noin hyvin piirtää?" Nyt ymmärrän, etten vieläkään osaa piirtää!

Herkkyys, aistit valppaina, luonto yleensä on ollut minun muusani. En oikein tunnista muita innoittajia, kuin sitten jonniinmoiset onnistumiset ja niistä saadut positiiviset palautteet.

Maahiset kulkevat matkassani, koska ne on elossani mukana. Eritoten sen huomaa tuolla kairassa silloin kun olen siellä yksin. Vaikka olen yksin, niin en ole yksin. Koko luonto ympärilläni huokuu elämää, ja että minua tarkkaillaan eläinten taholta ja tietenkin nämä pienet tontut, menninkäiset, maahiset, miksi niitä sanotaankin, seuraavat kulkuani. Virranhengiltä kysyn: syönnin salat, missä ruokakalat?

Minulla ei ole läheistä ja rakasta (siis omaa) taideteosta. On ollut joitain joista olen tyytyväinen, mutta ne ovat harvassa. Yhtään ei ole täydellistä! Tokkopa sellaista tuleekaan? Mutta ehkä parempaa on tulossa, jos voin entistä enemmän avautua elämälle ja lasketella myötävirtaan haraamatta vastaan. Kaikista, jotka minulta on ostettu, olen luopunut vaivatta, joten en ole kovin kiintynyt niihin. Vaan ilo on puolellani, kun joku arvostaa työtäni ja minä saan siitä korvauksen.

Luonto merkitsee minulle kaikkea elämisen ehtoutta. Mitä kauempana asfaltista, sen parempi. Tuntuu ettei luonnon kuvaamiseen löydy sanoja, puhumattakaan sen Jumalallista olemusta ei voi maalata. Voin vain yrittää päästä lähelle sitä, mutta se jää lähelle, enemmänkin kauas. Luoja itse näyttää luomansa kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan.

Minulla ei ole varsinaisesti lempimaisemaa, tai niitä on niin paljon ettei niitä voi eritellä. On mahtavaa istua illan hämyssä jängän reunalla tai yöttömän yön aikaan tunturissa. Voi, voi kuinka jokainen maisema on lemppari!

Minun tärkein paikkani on siellä missä olen.

En voi kuvitella tällä hetkellä asuvani jossain muualla kuin täällä Lapissa. Sanoin tällä hetkellä, koska elämä on kuitenkin muutuvaista ja en tiedä muutoksen tuulista mistä ja mihin ne puhaltaa. Ne on tähänkin saakka puhaltaneet, idästä länteen, lännestä etelään ja viimein tänne pohjoiseen 16 vuotta sitten.

Lappi ei lähde koskaan minusta. Kun tulin lappiin eka kerran 36 vuotta sitten, tunturin juurella koin, että tulin kotiin. Se tuntui niin tutulta. Lienenkö elänyt täällä ennenkin?

Täytän seuraavan kerran 70 vuotta ja vaellukset ja retkeillyt ovat hiipuneet, pieniin lähiseudun maastoihin. Lähijokien kalastuksiin ja tunturin alushiihtoihin. Liikkumakulumiset on tulleet liian aikaisin ja niinpä kaihomielin, mutta kiitollisena seuraan tulisteluihmisten huimia kokemuksia. Kiitos niistä!

Pera Kaasinen

Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.