Etusivu

Lasten kanssa Stålbergin kivillä

”Meille olisi jännä retkikohde tässä lähellä Retkipaikasta kunhan lapset kasvavat pari vuotta”. Sisareni luki retkikohteen kuvauksen, hymähti tyytyväisesti: ”Kuule, tuo on meille helppo nakki.” Kartta tulostumaan ja reissua valmistelemaan!

Voideltiin kaikki yhdessä voileivät ja tehtiin eväät, ja sillä aikaa kun minä sain laitettua vaatteet päälleni, pakkasi sisar kaksi reppua juomaa ja eväitä, ja ohjeisti 5- ja 7-vuotiaan pukemaan ja puki itse. Olin niin hämilläni saamattomuudestani, että en osannut sanoa ”laitetaan kaikki kumpparit jalkaan, kun siellä voi olla kosteaa” vaan vedin vaan lainakumpparit jalkaani ja mumisin “Minä haluan kumpparit”.

Perillä tiepuomin takana satoi oikein kunnolla keväistä vettä ja räntää. Odotimme hetken: lapset istuivat peräkontissa ja syötiin ensimmäisen kerran herkkuja. Sade taukosi eli nyt kävelemään. 7-vuotias hieman kitisi muodon vuoksi. En voinut kuin ihailla sisartani, joka ystävällisesti totesi pojalleen: “Sinulla on kaksi vaihtoehtoa, jäädä autoon odottamaan tai nauttia tästä retkestä.” Lapsi valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon ja kirmasi iloisena eteenpäin tietä pitkin.

Ettei tiellä kävely olisi tylsää ehdotin, että oikaistaan. Lapsilla olikin sitten aikamoinen rämpiminen metsässä. Valko- ja keltavuokot kukkivat kilpaa. Aivan kun olisi ollut Hämeen kylmänkukkiakin, mutta ei ehditty kuvaamaan.


Valkovuokkoja kevätsateen jälkeen

Tupsahdimme takaisin metsätielle ja seurasimme yhdessä etenemistä kartalta: Tässä on metsäautotien silmukka ja kohta pitää olla tarkkana, että ei mennä liian pitkälle. Lapset keräsivät kuivuneita heiniä ja mittailivat niiden korkeuksia, pisimmät olivat yli 180 senttisiä. Tulimme kohtaan, josta olisi hyvä lähteä kohti kiviä. Ehdotin, että jättäisimme heinät tien laitaan. Laura piilotti kortensa hyvin, olin varma, ettemme löydä niitä enää koskaan.

Kuljimme kiviä kohti ja minulta meni suunnistaminen (ilman gepsiä ja kompassia) hieman liian pitkäksi, tulimme suon laitaan missä oli salakuoppia heinien alla. Laura mulautti kenkänsä. Nostin hänet kivelle. Viisivuotias oli itsepäisesti sitä mieltä, että märkä kenkä ei haittaa tippaakaan. Kuivasimme kenkää paperilla ja äiti laittoi tyttärelleen oman sukkansa. Syötiin munkit ja ei kun matkaan.



Pian oli taas suo edessä, ja ehdin jo mielessäni harmitella, että eipä taida kohde löytyä, kun sisar totesi, että tuossahan se on ihan edessä. Siinähän se oli ja sen jälkeen tapahtui paljon ja nopeasti: jokainen mahdollinen onkalo tutkittiin ja niiden läpi kuljettiin ainakin kahdesti, ja kaiken päälle kiivettiin.

 

 



Laukkasin ympäri kiviä, jos olisi pitänyt ottaa koppia, mutta se oli turhaa varmistelua. Yhteen paikkaan en päässyt nostamaan ja Laura ei päässyt kiipeämään ylemmäs. Hän arvioi tilanteen ja totesi: “Vuosi tai kaksi LISÄÄ, sitten pääsen tästä.” Sitten olikin taas aika syödä eväitä. Taas yksi siskon viisaus: lasten kanssa kannattaa olla paljon evästä mukana ja pitää monta taukoa, niin kaikilla on kivaa.



Toisella puolen kiviä oli jollain eläimellä, jonka säkäkorkeus on noin 50 senttiä korkea polku oksien alla. Lapset sujahtivat siitä sukkelaan, minä en. Kivien lähellä oli todella jänniä kakkoja. Mikko teki kiperän kysymyksen, voisiko täällä olla susia ja voivatko ne syödä ihmisiä – näin isoon kysymykseen päätin vastata toiste.

Kiipeiltiin vielä kerran kaikissa hienoimmissa paikoissa. Sitten olikin kotiinlähdön aika. Hämmästyksekseni löysimme Lauran korret salapiilosta tien vierestä. Todettiin yhdessä, että paikka oli hieno koko perheen seikkailu- ja retkikohde, jossa kannattaa käydä.
 
Hyvä kuvaus kohteesta ja karttalinkki löytyvät osoitteesta
http://retkipaikka.fi/vapaa/stalbergin-kivet-hamenlinna/