Etusivu

Muotkatunturit – aidon retkeilyn ihannealue

Koko alueen etelärajana on Angelin maantie, pohjoisessa Karigasniemen maantie, lännessä Anarjohka Norjan rajalla ja idässä Muddusjärvi sekä InarinKaamasen välinen maantie. Mittakaavassa 1:50 000 julkaistu Muotkatunturit-ulkoilukartta on todella iso kaksipuolinen kartta. Tuntuu, että se on turhankin iso, koska sitä joutuu usein taittelemaan uudelleen reitin edetessä, mutta toisaalta se on edullisempi hankinta, kuin 23 erillistä karttaa. Tuonnempana mainitaan Maanmittaushallituksen netissä julkaisema Kansalaisen karttapaikka, jonka avulla voi rakentaa itselleen sopivia A4-kokoisia karttalehtiä käyttämällä apuna esim. PowerPoint-ohjelmaa.

Vaellukselle voi lähteä Tirron suunnalta tai helpommin useasta paikasta Karigasniemen tieltä. Hyviä lähtöpaikkoja ovat esim. Muotkanruoktu, Kiellajohka, Kaamasmukka, Kaktsavarrin erämajat tai Karigasniemi. Näistä Kaamasmukasta alkaen päästään heti Muotkatuntureiden loistaville kulkumaille. Kesäretkeilijän kannalta kesäkuun alkupuoli ja aika elokuun alusta ruska-aikaan asti ovat parasta aikaa. Sääskiaika eli räkkä alkaa juhannukselta ja päättyy yleensä elokuun alkuun mennessä, viimeistään ensimmäisten yöpakkasien myötä. Tunturikerho Kumpe vaelsi 2014 perinteisesti viikolla 37 Muotkatuntureilla seitsemän päivän aikana. Tässä jutussa on eräitä vaelluksen aikana nähtyjä kohteita, paitsi ”Pikku-Kevo”.

Alue on vaativa, mutta monen retkeilijän ihannemaastoa. Viime vuosina on ollut kirjoituksia, joiden mukaan Muotkasta on tullut joidenkin retkeilijöiden ainoa kohde sekä kesäaikaan että talvella. Merkittyjen reittien ja autiomajojen puute karsii pois osan retkeilijöistä, mutta suunnistustaidolla ja hyvillä varusteilla ei hätää ole ja silloin voi nauttia todella hienoista maisemista. Tässä onkin osa sen viehätystä. Korkeuserot eivät ole tolkuttoman suuria ja tunturikankaat ovat monin paikoin niin sileitä, että niiden vertaisia saa muualta hakea. Saariselältä ja Pöyrisjärven seudulta löytyy paikoin vastaavia, mutta turistikeskusten lähialueilla väkeä liikkuu ruuhkaksi asti, varsinkin kämppäpoluilla. Muotkatuntureilla voi retkeillä jopa viikon ilman, että näkee muita vaeltajia, koska kalamiehetkin jäävät usein melko lähelle tietä. Siellä pääsee todella nauttimaan luonnon rauhasta.
 
Tunturialueelle voi lähteä jo alkukesällä, koska tällä vedenjakajaseudulla ei ole suuria virtoja. Kahlaamaan joutuu välillä, mutta monen joen yli pääsee jopa matalilla vaelluskengillä kovan maan kohdalta. Soillakin puroissa on usein kivikko- ja sorapohja. Ja onhan jalkojen pesu välillä ihan virkistävää, joten kahlaamista on turha karttaa. Laajat havumetsät puuttuvat suuresta osasta aluetta, mutta esim. Kielajoen rannoilta löytyy mukavaa männikköä. Tunturikoivu kasvaa 400 metrin korkeuteen. Kun alueen pääosa on suhteellisen ylhäällä, laajat paljakat ovat tyypillisiä, mutta leiripaikan voi aina valita halutessaan vähän alempaa tunturikoivikosta, jolloin saa hiukan tuulen suojaa.

Vaikka tunturit hallitsevat maisemaa, löytyy suuria jänkiäkin. Tunturit ovat yleensä melko samankorkuisia pyöreälakisia oaiveja, joita on suhteellisen tiheässä. Tuntureilla ja selänteillä on hyväkulkuista tunturikangasta ja laaksoissa jäkäläistä koivikkoa. Joskus voi kulkea peninkulman märälle maalle astumatta, mutta välillä löytyy myös rakkaisia ja kallioisia paikkoja, jotka pystytään tarvittaessa kiertämään melko helposti. Upeimmat paljakkamaisemat ovat keskellä ja pohjoisessa. Syvät rehevät jokilaaksot jakavat tunturiryhmiä loivahkoiksi tunturiselänteiksi. Joet ja purot virtaavat paikoin syvissä kuruissa, mutta leviävät välillä satametrisiksi kosteikoiksi. Yleensä ne ovat matalia ja koskisia. Kuárvikozzâlta katsottuna järviä ja lampia on läjäpäin tunturialueen yhdellä reunalla. Muuten järviä ei ole kovin paljon.


 

Geologista tarinaa

Vanhimmat ajoitukset Lapista ovat niinkin kaukaa, kuin 4,63,6 Ga (miljardia vuotta) sitten, ns. haadeiselta ajalta, 3,6 Ga2,5 Ga oli arkeinen aika ja 2,5 Ga540 Ma (miljoonaa vuotta) proterotsooinen aika (sekä arkeisessa että proterotsooisessa ajassa erotetaan maailmankausina varhais-, keski- ja myöhäiskausi). Nämä pisimmät geologiset jaksot eli eonit muodostavat yhdessä ns. prekambriajan. Näiden jälkeen seuraa fanerotsooinen eoni, joka jakautuu paleotsooiseen, mesotsooiseen ja kenotsooiseen maailmankauteen, joiden jaottelua en tässä esitä, mutta yllä mainittu aikajaotus koskee myös Muotkatuntureita.

Pohjois-Suomessa Inarin ja Utsjoen kallioperän ikä vaihtelee 31002000 Ma. Inarin koillisosassa on vielä vanhinta kiveä. Koko alue edustaa maapallon vanhimpiin kuuluvaa peruskalliota. 2,8 Ga sitten oli voimakkaan tulivuoritoiminnan kausi, ilmakehä hapeton ja elämä sini- eli syanobakteerien aikaa. Tuliperäisyyden vaikutuksesta syntyivät nykyiset vihreäkivivyöhykkeet. Arkeisen ajan loppuun mennessä maapallon vaippa ja kuori kehittyivät lähes nykyiselleen, mantereet, meret ja elämän alkumuodot kehittyivät. 25001800 milj. vuotta sitten vanha manner repesi ja valtameri avautui repeämään. Meren pohjalle alkoi kerrostua maa-aineksia vuoriston rapautuessa.

Pohjoisimman Lapin kallioperä on voimakkaimmin muuttunutta aluetta Suomessa. Se on ehtinyt pitkän kehityksen aikana kokea jos minkälaisia mullistuksia. Peruskalliota on väännetty, puristettu ja venytetty maankuoren laattojen liikkuessa milloin mistäkin suunnasta. Kahdesti syntyi Alppien veroinen vuoristokin, mutta pitkien kulutuskausien aikana ne ovat tasoittuneet. Ajoittain myös tulivuoritoiminta oli hyvin vilkasta mm. nykyisen granuliittialueen reunalla, jota myötäilee vanhojen kulta-alueiden vyö.

Muotkatuntureiden pääkivilaji on granuliittia, kuten myös Kevon reitin eteläpuoliskolla, Lemmenjoella ja Saariselällä. Saksalaiset nimittivät aikoinaan kiveä purolohenkiveksi, koska siinä on vaaleassa kivessä ruskeanpunaisia täpliä, kuin tammukan kyljissä. Ne ovat granaatteja, puolijalokiviä isoimmista valmistetaan koruja. Angelista näkyy Muotkan eteläosan tuntureille valkoisena hohtava anortosiitti Etelä-Riutusvaaralta.

Sen louhintaa suunniteltiin kovasti 1980-luvulla. 1994 aluetta tutkittiin siksi, että anortosiitin rapautumatuloksena syntyy kaoliinia, jota tarvitaan mm. posliini-, paperi- ja rakennusteollisuudessa. Myös Alvar Aallon leski Elissa oli kiinnostunut siitä, jotta Finlandia-talon repsottava ulkoseinälaatoitus olisi saatu korvattua kotimaisella kauniilla kivellä. Mutta kaikki tutkimukset loppuivat poromiesten ankaraan vastustukseen ja niin myös etelän kulttuuritalon epäonninen seinä katettiin toistamiseen italialaisella marmorilla. Niinpä laatat repsottavat taas. Viimeksi 2013 Inarin kunnanvaltuusto kävi kovaa keskustelua kaivostoiminnan mahdollisuuksista.

Joet kuljettivat ja kerrostivat rannoille hiekkaa, savea ja kalkkiliejua kilometrien paksuisiksi kerroksiksi miljoonien vuosien kuluessa. Nämä kerrokset ja tulivuorijäänteet nousivat 1900 milj. vuotta sitten Karelidien eli Karjalan poimuvuoristoksi, jonka jälkiä Suomen tunturi- ja vaara-alue ovat. Vuoristot kuluivat ja kallioperä vakiintui 18002,5 Ma sitten. Viimeisen 2,5 miljoonan vuoden aikana kilometrien paksuiset jäätiköt peittivät maan muutaman kerran ja tästä kulutuksesta johtuu pehmeä virtaviivaisuus maiseman muodoissa. Jää ei sinänsä paljon kuluttanut kallioperää, mutta maankuoren liikunnoissa syntyi kaiken aikaa murtumia, joten koko maa on kuin mosaiikkia. Usein suopainanne tai lampien ja soiden jono ilmaisee tällaista murtumajaksoa, mutta joskus löytyy oikein jyrkkiä kallioseinämiä ja syviä rotkoja.

 

Metsänrajaseutua

Suojametsäalueen muodostavat Lapin läänissä Enontekiön ja Utsjoen kunnat kokonaisuudessaan sekä Inarin, Kittilän, Kolarin, Muonion, Sallan, Savukosken ja Sodankylän kunnissa sijaitsevat alueet, joiden rajat on merkitty maastoon kiinteistörekisteriin 13.12.1979 merkityssä maanmittaustoimituksessa n:o 823 (Valtioneuvoston päätös). Raja noudattelee ns. tehoisan lämpötilan summan arvoa 770. Havumetsän rajana on 550 astetta, mutta pieniä metsiköitä ja yksittäisiä puita kasvaa rajan pohjoispuolellakin. Tämä lämpösumma tarkoittaa kasvukauden aikana kaikkien vuorokausien keskilämpötilojen +5 astetta ylittävien osien summaa. Muotkatunturit sijaitsevat suojametsäalueella ja pääasiassa myös havumetsärajan ulkopuolella. Havumetsän raja on suunnilleen linjalla Enontekiö-Peltovuoma-Lemmenjoki-Kaamanen-Sevettijärvi. Suomessa metsänrajan muodostaa mänty, kun taas muualla yleensä kuusi. Kuusen metsänraja kulkee Pallaksen Pahakurun eteläpuolelta Saariselälle. Metsänrajan ja paljakan väliin jää vielä tunturikoivuvyöhyke. Kartasta näkyvät männyn ja kuusen metsänraja sekä lisäksi männyn puuraja.


Suojametsäalueella taloustoiminnan piiriin luetaan metsät Saariselän eteläpuolella 280330 metrin korkeuteen asti. Pohjoisempana Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kunnissa talousmetsiä on 250300 metrin korkeuteen. Ensimmäinen luku tarkoittaa pohjois- ja itärinteitä, jälkimmäinen etelä- ja länsirinteitä Metsähallituksen 1990 tekemän määrittelyn mukaan.

 
Suojametsäalue (Mattila 1982)


 
Havupuiden rajat Pohjois-Lapissa (Timonen 1982). Karttojen lähde: Liisa Viitala 1992: Meidän metsät. Lapin seutukaavaliiton julkaisu n:o 115, Sarja A.


Näiden määrittelyjen syynä on, että korkeimpien lakimaiden ja metsänrajan tienoilla olevien maiden metsä on hyvin harvaa tunturikoivikkoa ja ylimmät laet puuttomia. Kaikilla merkityillä alueilla metsän käsittelyn tulee olla varovaista, jotta tundra ei leviäisi etelään päin. Nykyisin ilmaston lämmetessä  alue muuttuu vähitellen. Tunturirinteillä ja laellakin näkyy nuoria terveitä männyn taimia. Metsä uudistuu kohtalaisesti ja ellei mitään mullistavaa tapahdu, se jatkuu yhä. Metsänraja siirtyy nykyisin muutaman kilometrin 50 vuotta kohti pohjoiseen ja avotunturit vähenevät. Syynä ovat sekä Auringon toiminnan muutokset että 100 vuotta voimistunut kasvihuoneilmiö. Metsänraja-asioista Outa-lehdessä on 2010 perusteellinen katsaus ryhmässä (Luonto-Outa: Heikki Kauhanen: Metsänraja tutkimuskohteena).
 


Tunturimittarituhot
 
Lapissa oli 196566 suuri tunturimittarin toukkien aiheuttama tuho, jolloin tuhoutui 500010000 km² tunturikoivikkoa lehdettömäksi ja metsänrajakin siirtyi etelämmäksi. Tällaista voi tapahtua tunturialueen karuissa, yksinkertaisissa ekosysteemeissä. Paikoin harmaata oli niin pitkälle, kuin silmä siintää. Muotkatuntureilta pohjoiseen Kevon tienoo oli pahin tuhoalue, jonka kaikki alat eivät ole uusiutuneet. Rungot ovat osaksi maatuneet, joten ”luurankometsää” ei enää juuri näy. Muotkan pohjoisosakin oli tuhoaluetta, mutta tointunut erittäin hyvin. Paikoin kuitenkin vähäisiä jälkiä voidaan erottaa. Tämän jälkeen Utsjoen koivikoissa on tapahtunut useita suuria tuhoja, joskaan ei yhtä mittavia. 2000-luvulla tunturimittarin toukat ilmaantuivat uudelleen Norjasta Pohjois-Lappiin. 2006 koivikoita tuhoutui tutkimusten mukaan 3400 hehtaaria, mutta Norjassa tuhoalueet olivat paljon suurempia. Siellä tuhot ovat melko säännöllisiä, mutta Suomessa onneksi satunnaisia.

 

Muutama poiminta erikoisnähtävyyksistä

Kuárvikozzâ, erämaan korkein tunturi (590 m) ja yksi Lapin kauneimmista näköalapaikoista. Se erottuu terävämpilakisena ja kaltevana ympäröivistä pyöreistä tunturinlaeista. Tunturin yläosa on rakkainen ja kohoaa yleiseen tapaan loivasti lännestä ja pohjoisesta ja on jyrkkä idässä ja etelässä. Koillispuolelta on helppoa nousta huipulle ”kangastilkkuja” hyväksikäyttäen, vaikka rinne näyttää jyrkältä ja lohkareiselta. Pohjoisesta rinne on loivin, mutta jääkauden sulamisvaiheessa syntyneet lieveuomat hankaloittavat etenemistä. Saamenkielinen nimi tarkoittaa käyräkynttä, mikä kuvaa tunturin muotoa kauempaa katsottaessa.

Kuárvikozzâ siintää edessä. Kuva: O. Voutilainen


Kuusi km pitkä Peltojärvi ympäristöineen on todellinen helmi tunturien katveessa. Peltojärveä luonnehtii avaruus ja lounaiskulman pitkässä niemessä hiekkaranta hohtaa pitkänä ”rivierana”. Järvi hallitsee maisemaa toisin kuin Sokostilta näkemämme Luirojärvi Saariselällä. Useampilakinen Peltotunturi eli Peltoaivi (550 m) kohoaa jyrkkänä rakkaisena rinteenä järven pinnasta lähes 300 m. Tunturin lakialueet ovat miellyttäviä kävellä, mutta Peltojärven rantaa pitkin ei kannata lähteä etenemään, koska siinä on melkoista louhikkoa ja lisäksi viime vuosien lumivyöryt ovat kaataneet siihen estettä ihan tarpeeksi. Jos mainitulle hiekkarannalle tulee Muotkanruoktulta päin ja Lahtisen kämpän ohi, tunturiin kannattaa nousta jonkin matkaa tuvasta laaksoa pitkin aluksi hiekkarantaiselle järvelle ja sitä edelleen lounaaseen tunturisatulan kautta. Lisäksi ei kannata yrittää Vuomajoen yli sen suulta, vaan vajaa kilometri ylempää, johon johtaa harjanne tunturilta. Kahluun jälkeen on paras siirtyä heti kallioiden tuntumaan ja sieltä rannalle. Myös Vuomajoen suunnassa oleva korkea niemi on erinomainen yöpymispaikka. Sen itäreunalla on hiekkapohjainen ranta, vaikka rantahiekkaa ei ole näkyvissä ”rivieran” tapaan.

Kaunis Peltojärvi

 Peltojärven pisin hiekkaranta
 
Stuorrâävžin rotkolaakson seinämät nousevat paikoin yli 100 metriä peninkulmaisen kurun pohjasta. Syvimmillään ja kapeimmillaan kanjoni on keskiosassa. Pohjalla on lukuisia pieniä lampia, 6 isompaa lompoloa, jotka kimaltelevat helminä kurun pohjan tunturikoivikossa. Vanha postipolku laskeutuu pohjalle, jossa on erinomainen leiripaikka isommallekin porukalle. Tämä ”Muotkan Kevo” ei ole yhtä mahtava rotkolaakso, kuin Kevon kanjoni, mutta varsin vaikuttava 500 m:n kahta puolta olevien tuntureiden välissä. Kanjonin puro laskee Kaamasjoen suurimpaan latvahaaraan Kielajokeen (Giellájohka). Kiela juontuu pohjoissaamen sanasta giellá (inarinsaameksi kiälláá), silmukka. Kielajoen vesistö on kuin Muotkatuntureille heitetty suopunki, joka sulkee sisäänsä osan tunturimaasta. Monet tunturit sijoittuvat sen kaikkialle haaroittuvien sivupurojen väleihin.


Erityiskohteeksi sopii myös ”Pikku-Kevo” Karigasniemen tien pohjoispuolella. Leammašjohkan laakso on varsin vaikuttava, mutta monikaan ei arvaa käydä sitä katsomassa. Tänä vuonna se oli vain Kumpen päiväretkeläisten ohjelmassa. Kartassa näkyy kapea ja syvä purolaakso lähellä maantietä. Se on mahtavimmillaan Fierbmellaskaidin korkeimman kohdan sivulla, mutta jatkuu idemmäs kauniina useamman kilometrin matkalla.

 

Alueella on asuttu jo 9000 vuotta

Taloudellisesti Muotkatunturin erämaa on hyvin vanhaa porolaidunaluetta. Aikoinaan erämaan ihmiset muistivat päivittäin jumaliaan. Tarinoiden mukaan Kalguoaivi oli muinoin rikkaiden Kitti-äijien palvontapaikka, jossa Kitti-Niila uhrasi joka vuosi valkean poron arvaamattoman jumalan lepyttämiseksi. Ehkäpä sen takia Niilan tokka kasvoi kasvamistaan. Huomattavan suuri osa tokasta oli valkoisia ja valkoisenkirjavia eläimiä. Niinpä Niila joikhasi tyytyväisenä ja vielä hänen kuoltuaan Kalguoaivin lähettyvillä hiljentyvä kulkija voi yhä kuulla tyynenä iltana joiun kaiun lähituntureista, varsinkin kuutamoiltoina ja revontulten leiskuessa taivaalla.

Vaikka poroaitausten paikkaa muutetaan välillä, vanhat aitaukset voi vielä nähdä maastossa. Tästä lopuksi seuraavassa pari esimerkkiä. Kartat ja ilmakuvat ovat retkeilijän kannalta Maanmittaushallituksen erinomaisesta lähteestä: ”Kansalaisen karttapakka”, josta saa myös paikkojen koordinaatit. Jo kaukaa näkyi tiheä, mutta lähelle tultaessa pyöreä tunturikoivikko. Selitys löytyy alla olevista kuvista.

Edessä Urroaivin läntisen ulokkeen rinteellä siintää tiheä, pyöreä koivikko

 

 
Reittimme erään päivän alkuosa matkalla Stuorraäytsin leiripaikalle. Punaisen neliön kohdalla on vanha poroerotuspaikka, jonka muistona on nyt vain tiheä, pyöreä ja rehevä tunturikoivikko. Punainen neliö: ETRS-TM35FIN –tasokoordinaatit  N 7673031  E 469669.



Kirnun läpimitta 75 m. Vanha aidan paikka ja tuloportti näkyvät hyvin. Renkaassa tunturikoivut ovat vielä kookkaampia kuin sisällä, koska porot kiertävät jatkuvasti kehää pitkin aidanvierustaa ja papanoita kertyy eniten siihen. Vanha postipolku sivuaa erotusaitaa. 1980-luvulla tässä oli vielä huonokuntoinen aita jäljellä, mutta jo silloin erotuspaikka oli muuttunut. Tällä kohtaa kartassa on vaaleasävyinen mutka osoittamassa tunturikoivun kasvustoa. 1:2000. Jos Gotlannin tai Öölannin ilmakuvassa näkyisi tällainen, se olisi muinaislinna, jollaisiin tutustuimme Kumpen kesämatkalla.

Jyrkkä on koivikon raja, mutta selitys löytyi ja samalla pieni keskustelutuokio

Toinen esimerkki on viimeiseltä vaelluspäivältä, jossa osuimme myös vanhan erotusaidan kohdalle.




Sarajoelta Kaamasmukkaan


 


Erotusaitauksen koko 0,5 km kirnun alareunasta ylhäällä seisotusaitauksen vasempaan yläkulmaan. Violetti viiva kulkureittimme, kun tulimme viimeisenä vaelluspäivänä Sarajoen varresta Kaamasmukkaan vievälle polulle. Kun tätä kuvaa suurennetaan lisää, yksityiskohdat erottuvat selvemmin.
 


Kirnun sisäalue 150 m leveä (kuvan mittakaava 1:2000). Ilmakuvissa näkyy vielä hyvin vanhoja jälkiä, kun kasvillisuuden kehitys on alueella hidasta. Etelämpänä pintakasvillisuuden leviäminen hävittäisi merkit nopeasti. Tässäkin aitauksessakin näkyy lannoituksen vaikutus. Se näkyisi myös tutkittaessa aitauksen ja ympäristön kasvilajisto, mutta siihen ei normaalivaelluksella ole aikaa. Tästä menimme niin läheltä, että kirnu näkyi erilaisena ”länttinä” ja joitakin vanhan aitauksen riukujakin oli ulompana aitauksen alueella maatumassa. ETRS-TM35FIN –tasokoordinaatit   N 7689545  E 477325.


 

Jouko Koivu