Etusivu

Valokuvausvatulointia vaelluksella

Filmipokkarin ja digikompaktin kautta digipokkariin ja digijärjestelmään

Kun harrastaa sekä vaeltelua, että kuvaamista, on välillä vaikea päättää kumpaan kallistuu vaelluksella enemmän. Pääosin olen kuvannut pokkarilla Canon PowerShot S90. Hankinta-aikaan  se oli paras vaihtoehto, hiukan parempi kenno, valovoimainen, taskuun mahtuva, iso näyttö jne. Canonin käyttöjärjestelmäkin oli ennestään tuttu. Reissun dokumentointiin toimiva peli, koska oli helposti käsillä. Paras kuvahan on otettu kuva. 

 

Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi vaivaamaan kameran puutteet. Varsinkin suppea F-arvojen skaala. Kun kesällä on paljon valoa, olisi kaivannut lisää himmennystä pitkiä valotuksia varten. Laajakulma tuottaa ihan liian suuren terävyysalueen joissakin tilanteissa. Paljoa ei olisi tarvinnut koossa ja painossa tinkiä, kun olisi ollut vaihtoehtona esim. G10, joka on jo lähempänä järjestelmää. 


Pokkarikuva  Paistuntunturin erämaasta.

 

Mietin jo muutama vuosi sitten järkkärin ottamista vaellukselle. Mutta aina kun rinkkaa pakkasin, totesin sen olevan ihan liian painava. 1,5kg painava järkkäri kaulassa tuntui hankalalta niskavaivaiselle toimistotyöläiselle. Päivä retkellä tuo kamera kaulalla jo tekee tehtävänsä, ja vaatii kunnon jumpan ja venytykset jotta päässä jälleen kiertäisi veri. 

Retkiveikko Timo on kyllä ratkaissut asian mielenkiintoisella rintaremmisysteemillä, olisko siinä ratkaisu? 

Mutta kun, naisena on nämä luonnolliset ulokkeetkin jo olemassa, lisäksi käytän sauvoja, niin tuli ahistus. 

 

2013 alkukesästä oli vain viikko aikaa vaellukselle. Rinkka oli siis monta kiloa kevyempi. Nyt oli hyvä tilaisuus kokeilla järkkärin kantamista. Canon D60 siis matkaan.

Seuraavaksi sitten objektiivivatulointia. Canonin 300mm, F4, 1,2kg painavana vaatisi jalustaa, Canonin L20-35mm, F2.8 olisi valovoimainen ja kevyempi, mutta jos tulee joku tirppa edes kohtuullisen matkan päähän kuvattavaksi, niin ei tuolla laajakulmalla mitään tee. Joten, vaihtoedoksi jää Canonin L-sarjalainen 24-105mm, jossa jo vakaajakin olemassa. Tuo yhdistelmä osoittautui hyväksi. Käsivaralla 105mm tuottaa vielä tärähtämätöntä kuvaa jota voi cropata melko hyvin kuvalaatua oleellisesti heikentämättä. 

 


Järjestelmäkameralla saatu lähikuva kurjenkanervasta.

 

Ratkaisin kameran kantamisen niin, että kamera oli rinkan alaosassa, ja kun tuli kuvattavaa, niin pyysin miehen antamaan kameran käteeni. Tai riisuin kiltisti rinkan ja kaivoin itse kameran rinkasta. Vaivalloistahan se on, eikä pysty reagoimaan nopeasti. Mutta, toisaalta, kuvien laatu korvaa määrän, tulee mietittyä hetki ennen kuvaamista. Kun kuvaa pakkaamatonta raw-kuvaa, niin jälkikäsittelyssä pystyy säätämään huomattavasti enemmän kuin jpeg-kuvaa. 

Leirissä ja pidemmillä tauoilla olin kiitollinen järkkäristä, kun vaan fiilistelyn vallassa maltoin kuvata. 

Viime kevättalvella otin järkkärin hiihtovaellukselle, ja jopa 10-20mm laajakulmankin vielä varalle laajojen maisemien kuvaamiseen. No, siltä reissulta ei sitten juurikaan tullut kokemusta järkkäristä talviolosuhteissa. 

Mutta jos vaan polvi kuntoutuu ennalleen kevääseen mennessä, niin kyllä se on järkkäri joka lähtee tunturiin mukaan. Niin paljon on jäänyt hienoja kuvia saamatta kun pokkarista on loppunut säätömahdollisuudet. 

Mutta, kaikesta kokemusvuodatuksestani huolimatta, paras kamera on se joka on mukana, ja käytössä. Syvimmät muistot voi jäädä kuvaamatta, mutta ovat tallessa sydämessä. 


 

Tuire Jalaskoski