Etusivu

Pikkuvaellus Rillinkadottamaäytsille UKK puistoon. 2-4.7.2014

Tammikuun alku 2014, armoton lumimyrsky raivoaa tunturilla, jolla ei vielä ole nimeä. Sijainti Niilanpäästä etelään jokunen kilometri. Kaksi vaeltajaa kamppailee keskellä valkeutta, jossa ei erota mitään rajapintoja. Kova tuuli ja lämpötila n. -20C. Hämärtyi jo.

Toinen, vanhempi vaeltaja ylittää ahkion kanssa pientä kumparetta, mutta ei näe sen takana olevaa pudotusta, joka ei ole syvä, mutta yllättää hiihtäjän, joka syöksyy monttuun ja ahkio tulee perässä.

Tuo oli tapahtumaketju, joka oli ainakin hyvänä tekosyynä lähteä puoli vuotta myöhemmin etsimään kuvatussa kaatumisessa anorakin taskusta pudonneita silmälaseja. Koska samassa yhteydessä kun selvittelin itseäni ylös lumihangesta, totesin puukon hävinneeksi, päätimme pitää paikalla tauon. Seppo tallensi paikan gepsiin, mikä suuresti helpotti kesällä alkanutta rillien etsintää. Totesimme nimittäin rillit kadonneeksi vasta seuraavalla kämpällä, ja niiden hakeminen vallitsevissa olosuhteissa ei ollut enää mahdollista.

Onneksi muistin, että puukko oli jäänyt Suomunlatvan laavun puuceehen, ja Seppo lähti sitä sieltä hakemaan. Väitti, että pitää huolehtia perintötavaroistaan. Sinne se häipyi lumimyrskyyn ja palasi aikanaan puukko vöineen mukanaan. Otin oikein aikaa kuinka nopeasti latumme hävisi täydellisesti hiihtäjän perässä, 5-10minuttia, eikä mitään jälkeä nähtävissä lumessa.

Olin kevään aikana viettänyt monia unettomia öitä miettien rillien kohtaloa syvässä lumessa, keväällä vesien sulaessa näin ne sieluni silmin pyörivän kohisevassa sulamisvirrassa ja kolhiutuvan kiviin. Taisin potkia unissani muutaman sängynpäädynkin palasiksi. Ahdistusta helpotti väliaikaisesti Timon kanssa tehty upea Lemmenjoen vaellus, kahdeksan päivää erämaassa, upeassa säässä. Mutta taustalla jäyti koko ajan.

Materiaalivahinkojen vähentämiseksi katsoin aiheelliseksi organisoida pelastusretkikunnan hakemaan rillit kotiin. Perhepiirissä oli huomattu paheneva ahdistukseni ja niinpä tyttäreni Mari ehdottikin, että hän voisi tulla mukaan, oikeastaan haluaisikin, olihan hänellä sopivasti lomaakin.

Nämä kaksi naista, vaimo ja tytär, suhtautuivat kuitenkin meikäläiseen hieman huvittuneesti kun kerroin, että etsitään rillit tuntureilta!

Mutta pääasia, että pian istuimme autossa matkalla pohjoiseen. Matka joutui, kun oli kuskeja vaihtaa. Pian olimmekin Rovaniemen pohjoispuolella Vikakönkään taukopaikalla aamutuimaan. Viileä aamuilma joen rannassa antoi aiheen panna kunnon lämmittelytuli palamaan. 

Olimme ajoissa, ja sanoin, että eiköhän oteta pikku torkut kahvin ja voileipien jälkeen. Pistinkin pitkäkseni puurahille nuotion lämpöön, naiset koettivat nukkua autossa. Eihän siitä mitään tullut kun kalamiehet tulivat paikalle,, siis viideltä aamulla! Ja rupesivat kahvittelemaan. Ihme touhua! Justiinsa kun olin pääsemässä uneen. Ei vainkaan, mukavia kavereita ne olivat.

Seuraavana olikin sitten rättisirkus aamusella Kiilopään parkkipaikalla. Retkikamppeet päälle ja ilmoittautumisen jälkeen tunturiin päin. Olin suunnitellut parin päivän reissua, eka yö Suomunlatvan laavulla ja seuraava Suomun Ruoktulla.
Kulkijoita oli liikkeellä aika paljon, ja ilma oli jälleen kuuma! Kumma juttu, vähän aiemmin katselin netissä kuvia joissa painettiin hartiat kyyryssä räntäsateessa! Varmaan jotain kuvamanipulaatiota harrastettu.

Upean päivävaelluksen jälkeen saavuimme laavulle ja asetuimme taloksi, Erätoveri de luxe pystyyn ja sitten varpaat jääkylmään tunturipuroon. Mari hihkui ihastuksesta, näin kirkasta vettä ei muistanut nähneensä koskaan!



Toisin kuin Lemmenjoen vaelluksella, olimme nyt varustautuneet hyttysiä ja mäkäräisiä vastaan tehokkaasti. Oli hirvikärpästakkia, puolirankista ja kemiallisia aseita. Niitähän ei vielä ole kielletty, vaikka maamiinat meiltä vietiin.


Reissun kohokohta lähestyi, ja päätimmekin ennen ruokailua mennä hakemaan rillit. Siis minä päätin, naiset pällistelivät siihen malliin, etteikös se ollutkaan vitsi! Vesipullot mukaan, kompasseihin sama suunta, ja viistosti tunturiin.


Todennäköinen Rillinkadottama oli n. 1,5km päässä, alueella missä on rakkaa ja matalia rotkoja joissa yhdessä oli lähdepohjainen pikku lampi, jääkylmä kirkas hyvänmakuinen vesi. Täytän aina pullot kun hyvä vesipaikka sattuu kohdalle. Rotkoja oli oikeastaan 3 peräkkäin, ja kompassisuunta toi meidät 300m päähän gps:n asetetusta kohteestamme.

Nyt astuivat peliin Amerikkalais- Eurooppalais- Venäläiset satelliitit jotka killuvat avaruudessa, ja kertovat täällä tallaaville pulliaisille missä kadonneet tavarat ovat! Virta päälle ja hakuun. Lukema pieneni ja huusin naisille, jotka jo jonkun aikaa olivat hissukseen jättäytyneet taaksepäin, että tänne!

Onnistuinkin houkuttelemaan naiset jontkan pohjalle ja kun gps ilmoitti, että kaksi metriä matkaa kohteeseen, vaimo hihkaisi epäuskoisena, että TÄÄLLÄ! Voihan nenä, tytär silmät teevadin kokoisena sanoi, että ei ole todellista! Vaimo muuten löytää aina ja kaiken mitä haetaan, ihan käsittämätön silmä hänellä.  Siinä rillit olivat kivellä ihan nätisti ja vahingoittumattomina. Iloitsimme tapahtumasta ja tilaisuuden juhlistamiseksi otimme kenttäpulloista pitkät hömpsyt kirkasta lähdevettä. Ja kamerat rapisivat.


Palailimme hissukseen leiriin, Mari piti suuntaa harjoituksen vuoksi. Tunnelma oli korkealla. Kunnes huomasimme, että yksi kenttäpullo oli jäänyt Rillinkadottamaäytsille, harmi, pitääkö nimi nyt muuttaa Kenttäpullonkadottamaäytsiksi?

Mutta kun olimme syöneet ja ottaneet pikku ettonet, päätimme mennä hakemaan kenttäpullo pois, olihan se tyttärenpoika Jonille erätestissä juhlallisesti luovutettu, ja sillä oli siis tunnearvoa. Näin nimi sai jäädä ennalleen.

Että liikuntaa tuli sitten ihan sopivasti sille päivälle. Laavulla oli paljon kulkijoita päivän ja illan aikana, mutta me olimme ainoat yöpyjät, ja omassa majoitteessamme. Tein yön aikana kokeen, laitoimme hyttyskierukan kytemään avoimen Erätoverin edustalle, ja se piti hyvin möttiäiset pois Oli vain loppunut aamuyöstä, ja ainakin minä olin saanut muutaman osuman.

Heräilimme upeaan aamuun johon kuului naaman pesu raikkaassa purossa. Tuli risukeittimeen ja aamupuurot sekä kahvit, ja taas oli virtaa vaeltajissa.

 


Muutimme kuitenkin suunnitelmaa, emme menekään Suomun Ruoktulle, edellisen illan kulkijat kertoivat paikan olevan kuin nuijalla lyöty, kämpät ja kenttä täynnä. Lisäksi yli 20km matka sieltä Kiilopäälle ei houkuttanut naisväkeä.

Niinpä päätimmekin lähteä Tankavaaraan tutustumaan Koilliskairan luontokeskukseen ja sota-aikaisiin rakenteisiin Tankavaaran kupeessa. Nyt päätin, että menemme Kiilopäälle samaa reittiä jota olimme Sepon kanssa talvimyrskyssä hiihtäneet ja rillit hukanneet. Eli menimme yli Rillinkadottamaäytsin kolmannen kerran, tai neljännen, jos lasketaan talvinen mukaan.


Aurinko paistoi ja leppeä tunturin tuuli hyväili meitä kun hiljalleen ylitimme tunturia, nyt näkyi, ja pitkälle! Pidimme ylhäällä pitkän tauon, jona aikana ehdin katsella parit pikku painajaiset.

 

Hyvissä ajoin saavuimme Kiilopäälle ja saunoimme oikein kunnolla. Pikku siirtymä ja olimme niin tutussa paikassa Tankavaaran kultakylässä. Siellä asetuimme taloksi upeaan, (siis minun ja Marin upeaan), pikkumökkiin, valmistimme huoltorakennuksen keittiössä sapuskat ja Nukkumatti joutui taas turvautumaan työkkäriin.

Tankavaarassa oli tosi paha räkkä joka häiritsi luontopolulla olevien sotarakenteiden tutkimista. Ehkä kuitenkin koimme jotain samaa kuin saksalaiset sodan aikana, kovaan vastarintaan siellä ainakin oli varauduttu.

Koilliskairan luontokeskus on upea, siellä kannattaa kaikkien käydä. Siellä meilläkin vierähti pitkä tovi. Sitten alkoikin pitkä matka kotiin, ja niin kuin aina suunnittelin jo seuraavaa reissua, asia josta puolisoni totaalisena realistina aina jaksaa huomauttaa, että mennään nyt tämä ensin!

Mukana reissussa:

Mari Juvonen (tyttäreni)
Maija Ampio (puoliso)
Matti Ampio (mä itte)