Aamupuuroa

Tietoja
Kategoria: prosesissa
Julkaistu: 03.12.2015 14:22
Kirjoittanut Elina Huerta

En ole koskaan oppinut pitämään aamuisesta puuroannoksesta. Aamuisin en saa uppoamaan kurkustani alas juuri mitään raskasta. Kouluaikoina aamut starttasivat pelkällä kahvilla – ensin neljällä sokeripalalla, sitten kahdella, yhdellä, ja lopulta ilman sokeria. Mutta ehdottomasti maitoa. Sittemmin nälkä kasvoi, ja aloin syödä jugurttia, joskus muroja, myöhemmin leipääkin. Nykyisin arkiaamiaiseni koostuukin kahvista ja voileivästä, yleensä juustolla. Ei koskaan puuroa. En oikeastaan edes pidä mistään veteen keitetystä puurosta. Puolukkapuuroa ei lasketa.

Hotelliaamiaisella pystyn istumaan helposti tunnin. On rentouttavaa nautiskella aamiaista hitaasti, ehkä lukaista päivän sanomalehteä, tai vain vaivihkaa tuijotella muita aamiaistarjoilua hyödyntäviä. Otan aina kahvin, yleensä jonkin tuoremehun, mahdollisesti muroja, mysliä, maustamatonta jugurttia, päälle ehkä hunajaa, lisäksi ehkä leivän tai croissantin. Lämpimät ruuat, kuten munakkaat, makkarat ja etenkin puuron, kierrän kaukaa. Aamuisin ei vain uppoa. Saatan käydä täydentämässä valikoimaani parikin kertaa, ainakin kahvin osalta. Syön hitaasti, annan kehoni rauhassa herätä kiireettömään aamuun. Voin aivan hyvin herätä huomattavasti aiemmin, jotta voin keskittyä vain aamiaiseen tarpeeksi pitkään, ilman jatkuvaa kelloon vilkuilua.

Mutta vain hotellissa. Harvemmin itselleen arkena tai viikonloppunakaan jaksaa kotona aamiaista laittaa. Jos siihen panostaa vähän enemmän, joka tapauksessa eväät tulee hotkittua aivan liian vauhdikkaasti. Sanomalehteäkään ei meille tule.

Luonnossa olen toisessa maailmankaikkeudessa. Retkellä, ehkä yksin tai hyvän kaverin kanssa, syrjäisen suolammen rannalla tai jossain kannon nokassa istuskellen, minä olen eri ihminen. Siellä ensimmäisinä aamutoiminani hämmennän lusikalla retkikeittimen kattilassa muhivia kaurahiutaleita. Siellä, tihkusateessa, aamuauringon lammössä tai raikkaana syysaamuna minä mussutan puuroa kuin se olisi parasta gourmetruokaa. Ja sitä se onkin. Suomessa retkeillessä yöt ovat harvemmin liian kuumia kesälläkään, monesti päinvastoin. Kylmän ja kostean yön jälkeen tuntuu taivaalliselta, kun vatsa täyttyy lämpimästä ja pehmeästä puurosta. Miten hyvää voikaan jokin niin yksinkertainen asia olla!

Kannonnokassa istuskellen, kun vaelluskenkien nauhat eivät ole vielä kiristetty kiinni, minä uppoan siihen hetkeen. Lammen vesi näyttää mustalta. Mystiseltä ja rauhallisen viipyilevältä. Melko uhkaavaltakin. Mielikuvitus lähtee helposti laukkaamaan. Mitä jos suolammen tuolla puolella tallusteleekin karhu, joka kohta kurkistaa tuon paksun rungon takaa? Juuri siihen suuntaan reittini seuraavaksi suuntaa. Kohtahan se nähdään. Huuhdon viimeiset puuron rippeet ja samalla lennokkaat, joskaan ei mahdottomat mietteeni, kurkusta alas teellä. Kuksan pinta tuntuu ihanan pehmeältä ja samalla kovalta huulia vasten. 

Niin, teellä. Kahviakaan en pidemmälle patikalle rinkkaani pakkaa. Minä, kahvin suurkuluttaja, aina kuppi kourassa. En kuitenkaan ole pikakahvin, ja täytyy tunnustaa etten oikein nokipannukahvinkaan ystävä. Siksipä yli yön retkelle sujautankin ruokatarvikkeiden mukaan teepusseja. Päiväpatikalla voi vielä kantaa  termosta. Kotona en voisi kuvitellakaan aloittavani aamua ilman kahvikupillista. Täällä on toinen maailmankaikkeus, vaellusminäni arkiminääni vahvempi ja varmempi. Jotenkin enemmän sinut itsensä kanssa.

Siinä syrjäisen lammen rannalla tuumailen vielä hetken. Vedän vaelluskengät paremmin jalkaan, kiristän nauhat. Pakkaan teltan ja loput tavarat. Heilautan rinkan selkään, otan päivän matkan ensimmäiset askeleet. Askel on kevyt, mieli korkealla, vatsa puuroa täynnä.

Elina Huerta