Arvaas mitä meille tapahtui viime reissulla?

Hiihtovaellus oli saavuttanut lähes meditatiivisen, rauhaisan ja soljuvan tilan, jossa kaikki sujui itsekseen luonnollisella painollaan. Lumiset tunturit, kelojen naava, kauniit metsät, kiemurtelevat joet, erämaajärvet, hirvien ja porojen jäljet, linnut ja hanki, siinäpä elämä. Istumme ahkioiden päällä ja teemme ruokaa, päivä lämpeni, meillä ei ollut kiire.

– Marita, usko tai älä, joku pyöräilee. Eikä se ollut joku, vaan monta, hyvin monta. Laskemme karavaania ällistyneinä. Yksi pyöräilijöistä näkee meidät, tulee luoksemme, kuvaa meitä, puhuu englantia. Jostain syvältä mielestä kaivamme ruosteisia, ulkomaankielisiä fraaseja. Ruoka valmistuu, vieras hyvätapaisena poistuu.

Hitaasti tajuamme, tämä iloinen ihmisjoukko aikoo yöpyä siellä missä meidän oli tarkoitus seuraavan yön yli kuivata märkiä kenkiä. Tiukka pohdinta: kannattaako lähteä eteenpäin märillä kengillä - ei. Jaksammeko vielä nousta yli tunturin toiselle puolen, kun lämpö on tehnyt hangesta upottavaa - ei. Pitääkö meidän altistua vuorovaikutukselle vieraiden ihmisten kanssa?

Väistämätön oli edessä, autuas kaksinelomme oli määrä päättyä hetkeksi. Mikään muu suunnitelma ei ollut viisasta. Sen sentään olen oppinut - joskus järjenkäyttö on viisasta - eikä märkien kenkien kuivaamatta jättäminen olisi lukeutunut järkeviin päätöksiin. Mielenkiintoinen tunne, se joka pistää hölmistyneen ilmeen naamalle ja laittaa miettimään vaihtoehtoja. Kuin muutaman ihmisen kanssa samalla reviirillä eläminen muutaman tunnin olisi jotenkin ylivoimaista. Minähän oikeasti pidän ihmisistä ja tiedän että kanssakulkijakin on aivan sosiaalinen tyyppi. Puolustan tätä tunnetta sillä, että ehkä kuitenkin polkupyöräpataljoona oli se viimeinen asia, jota etukäteen mietti reissussa kohtaavansa.

Pianhan meitä jo nauratti, ja päätimme ottaa härkää sarvista ja syöksyä tuntemattomaan.

Ystävällinen joukkue kertoo olevansa tietoinen erämaan säännöistä, ja että olisimme tietenkin tervetulleita tupaan. Tuntuu luonnollisimmalta olla ulkosalla. Viemme kengät kämppään kuivumaan, ja jo ovella lyö vastaan kostea kuumuus. Pystytämme louteen männyn alle.

Tsekit kyselevät reissustamme ja pitävät meitä kovina tyyppeinä. Selitämme, että ahkionveto on hyvin helppoa ja kevyttä, ja pulleat ahkiomme johtuvat vain turhuuksista, mutta meistä ei olisi pyöräilemään. Jotenkin se päättyy niin, että kokeilen pyörää ja se polkeminen hangella itseasiassa on helppoa - ainakin ilman varusteita.

Huomaan, että kämpän ovi käy usein, he siis sulattavat lumesta vettä. Käyn hakemassa heille sangollisen pilkkiavannosta. Lupaan, että vesi on puhdasta ja että sitä voi juoda keittämättä.

Meitä ja varusteita kuvataan runsahasti, etenkin nukkuva Marita louteessa on vetonaula. Annan auliisti kameran palaa kun kysytään. Tältäkö alkuperäisväestöistä tuntuu?


Aamun kuvatuin eksoottinen olento

Ymmärrän, että joku on kiinnostunut meidän suksista, ovathan ne uudet ja hienot, testireissulla. Suksia kokeillaan. Ihmettelen kovasti heidän intoaan ja sitkeyttä lähteä polkemaan pitkin erämaita. Olemmehan aivan eri maailmoista, me untuvatakeissamme näytämme pörröisiltä metsän asukeilta, kun he urheilutrikoissaan ovat kepoisemman oloisia, ainakin virtaviivaisia. Ei ole ihmeellistä sytyttää nuotio, laittaa kahvit tulille ja valmistella hyvä ateria siinä lomassa.  On ihan normaalia nukkua ulkona, tosin niin tekee osa heistäkin. Kovalla laverilla taivasalla pusseissaan, joita emme ilenneet mennä tarkemmin tutkimaan. Mielessä häivähtää, että entä jos, entäs jos pakkasta olisi 30 astetta - tai mikä pahinta, hanki ei kantaisikaan. Miten he sitten pärjäisivät, entäs jos tuvalla olisikin ollut jo paljon muitakin… Paljon jossia löydämme pohdittavaksi.


Kahvipannuni, kuva napsastu tsekkiläiseltä sivustolta


Me ja meidän leiri, kuva napsastu tsekkiläiseltä sivustolta

Mutta miten herttaisia ja kivoja ihmisiä he ovat, kerrassaan huomaavaisia, hauskoja, miellyttäviä! Päädymme jopa yhteiskuvaan ennen kuin he sujahtavat aamulla matkaan. - HUHH! Kuulostelemme hiljaisuutta, taivasta.


Yhteiskuva, tosin ilman meitä

Minä yhteiskuvassa, taidan jopa hymyillä. Ei ollenkaan minun tapaistani.  Vaan olihan se mielenkiintoinen ilta. Taisin lupailla jotain avoimesta sosiaalisuudesta jatkossakin. Jäi meille tarina kerrottavaksi. Oikein piristävä kohtaaminen.

Hyvällä mielin läksimme hiljaisuudessa umpiseen metsätaipaleelle kuivilla kengillä.
Ne kumpparit kastuivat, koska niissä oli reikä, sen huomasin kotona.

Tsekit ovat tehneet reippaat videot reissustaan, sekä lyhyen että pitkän version


(3:31 / short version)

 

(12:33 / extra long version) vaatii hyvin paljon kärsivällisyyttä.

Marita Vokkolainen ja Maria Haakana

Alakategoriat