Kirjoja retkeilystä, Lapista, luonnosta, erämaista tai muusta mukavasta

Onnen hippuja - aikalaiskuvaa Lemmenjoen kultamailta

Lapin Kullankaivajain Liitto ry palkitsi Onnen hippuja -teoksen vuoden 2011 kullankaivajatekona. Huomionosoitus julkaistiin liiton seminaariristeilyllä 21.1.2012. Vuoden kullankaivajateko -huomionosoitus annetaan henkilölle, joka oma-aloitteisesti omalla toiminnallaan on edistänyt kullankaivajien toimintaa. Vuoden 2011 osalta Lapin Kullankaivajain Liiton hallituksen ei tarvinnut miettiä valintaa: liiton mielestä Kummalan ja Ärrälän Onnen hippuja on klassikkoasemaan nouseva teos. Se nostattaa kultakuumetta ja dokumentoi onnistuneesti ammattimaista kullankaivua.

”Kirjan tekijät vierailivat Lemmenjoella parin vuoden aikana useaan otteeseen. He nostivat osakkeitaan kullankaivajien silmissä tulemalla kultamaille aina uudestaan ja uudestaan – sateella, tuiskussa, helteessä ja pakkasessa. Juuri kuten me kaivajat itsekin”, sanoo Lapin Kullankaivajain Liiton puheenjohtaja Jouko Korhonen.

Heinäkuussa 2011 voimaan astunut uusi kaivoslaki on lopettamassa koneellisen kullanhuuhdonnan. Joulukuussa 2011 julkaistu Onnen hippuja – aikalaiskuvaa Lemmenjoen kultamailta dokumentoi Lemmenjoen kullankaivajien työtä – juuri ennen kuin ammattikunta kokonaan katoaa.

Seppo Kummalan tekstit esittelevät valtausten ja kaivospiirien historiaa, kullankaivajien perhetarinoita ja saavutuksia. Lämminhenkisesti kerrotaan karuakin tarinaa: miltä tuntuu, kun töitä paiskitaan kellon ympäri, huoltomatkat ovat pitkiä ja hankalia, kulut ovat korkeat eikä maa anna toivottua kultaa.

Ilkka Ärrälä näyttää kuvillaan millaista on elää Lemmenjoella unohtumattoman luonnon keskellä. Lukijan on helppo aistia ainutlaatuinen tunnelma ja pienen yhteisön kantava voima. Onnen hippuja jakaa myös kultalöydöistä syntyvän yhteisen riemun. Elämänmakuinen kirja jossa ihmisten elämäntarinat  aukeavat ja tulevaisuus jää pohdintaan. Kultamaiden miehet ja naiset tuntuvat jo tutuilta, ja kultakin kuumottaa mielessä.

Teos ilmestyy myös englanninkielisenä toukokuussa 2012. Ilkka Ärrälä otti kirjaa varten noin 15 000 kuvaa. Kirjassa mukana oleviin ja ennen julkaisemattomiin kuviin voi tutustua Tankavaaran kultamuseon näyttelyssä kesäkaudella 2012 (15.6. alkaen).

Seppo Kummala,
Valokuvat: Ilkka Ärrälä
Törmä-Ärrälä oy, 2011
ISBN: 978-952-67641-0-8

 

Metsäveri - Aslak Ola Aikion elämää ja tarinoita

Tero Mustamäki kirjoittaa kirjan johdannossa, kuinka hänelle Utsjoella kulkiessaan oli tullut tunne, että hän kulkee vierailijana maassa ja kulttuurissa, josta hän tiesi hyvin vähän. Tämä tunne on varmaankin myös monelle retkeilijälle tuttu. Pyrkimyksessään ratkaista asiaa on Mustamäki kirjoittanut merkittävän teoksen Metsäveri, joka on kokoelma Aslak Ola Aikion (1931-2004) tarinoita ja kokemuksia.

Jos hyvän kertojan tunnistaa siitä, että kuulija kuuntelee hievahtamatta ja malttaa kuunnella loppuun saakka, vaikka tarina hieman polveileekin, niin Aslak Ola Aikio oli loistava kertoja. Aikio ei julista, hän kertoilee ja jättää kuulijan ymmärrykselle paikan. Kuulijalle jää kuulemisen nälkä ja mieli palailee kertomuksiin vielä aikoja myöhemminkin.

Kirja on tärkeä tietolähde pohjois-saamelaisten kulttuurista Suomessa. Aslak Ola Aikio oli ammattimetsästäjä ja kalastaja jo lapsesta. Hän juoksi suden perässä vuorokauden ollessaan nuori poika, hiihti ahmojen jäljillä päiviä. Kirjassa on tarinoita saamelaisen pyytäjän tiedoista ja ymmärryksestä pohjoisen luonnonvarojen niukkuudesta. Aikio eli luontoa, hän tunsi erämaansa.

”Tietysti sitä luontoa täytyy ymmärtää.

Sitä täytyy rakastaa. Ei sitä voi tuhota. Esimerkiksi.

Niin se on jo rikos itteäänki vastaan...”

Kirjan sivu 41, Aslak Ola Aikio

Teos on osa Osuuskunta Lumimuutoksen (Snowchange Cooperative) arktisten yhteisöjen kanssa tehtävää tutkimus- ja kulttuurityötä. Aslak Ola Aikion perhe ja sukulaiset ovat osallistuneet kirjan kaikkiin tekovaiheisiin.

Aslak Pieski on kirjoittanut kirjaan esipuheen Muistoja Aslak Olasta, jossa hän kuvaa pitkäaikaista ystäväänsä. Muita kirjan osia ovat Luonnon kanssa väleissä, Avaruuden avautuminen ja Luonnon syvä syli sekä Elämää Utsjoella.

”Metsäveri. Minusta se tarkoittaa sitä, että nähdä luontoa, ja pitää arvossa luonto, jollei pidä, siinä on aina rangaistus. Silloin kun eletään luonnossa, mutta hyvinvointiyhteiskuntahan ei tunne luontoa. Minä epäilen niin. Että se on niin kaukana siitä ajasta, jolloin se on luonnonvarassa ollut.” Kirjan sivu 86, Aslak Ola Aikio

Tero Mustonen: Metsäveri - Aslak Ola Aikion elämää ja tarinoita, 131 sivua

Lumimuutos, 2012

ISBN: 9789525944013

Kirjan voi ostaa täältä

http://www.lumi.fi/kauppa/kirjat/

 

 

Luonnossa Valkeapään kanssa

Ympäristötaiteilija Leena Valkeapään Aalto-yliopiston Taideteollisessa Korkeakoulussa tekemä väitöskirja Luonnossa, vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään tuotannon kanssa on retkeilijää ja luontoihmistä kiinnostava kirja; mehän käymme luonnon kanssa vuoropuhelua koko ajan.

Taidekasvatuksen alaan kuuluva, taiteellista ajattelua kehittelevässä kirjassa kirjoittajan näkökulmat luontoon ovat retkeilijän, asujan ja taiteilijan näkökulmat. Tutkimuksen innoittajana ovat olleet Käsivarren tunturiylänköjen näkymät. Tutkimus on vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään runojen, tutkijan puolison Oula Valkeapään tekstiviestien ja Johan Turin Kertomus saamelaisista -kirjan tekstien kanssa. Lisäksi on käytetty Turin ja Nils-Aslakin äidin Susanna Valkeapään piirroksia. Kaikki nämä kirjoittajat ja taiteilijat ovat saamelaisia. Sen sijaan tutkija on etelästä, ”etelän riuku”. Teemoiksi, joilla tarkastelee luontoa, Valkeapää on valinnut tuulen, ajan, tulen, poron ja ihmisen.

”Taiteellinen ajatteleminen on kokemuksellisen lähestymistavan etsimistä, ainutlaatuisuuden korostamista, lumoutumista ja itsensä alttiiksi asettamista.” Tämä kokemus on yksittäisen ihmisen kokemusta, tutkijan kiinnostus on siinä, miten kertojat ovat kokeneet oman maailmansa ja miten tutkija sen kokee. Näkökulma on siis yksilön, ei yleinen.

Nils-Aslak Valkeapään runojen innoittaja ja lähde on luonto. Hän ei kirjoita luonnosta, vaan luontoa ja elämän olemusta.

”Kuuletko elämän äänet
joen kohinassa
tuulen henkäyksessä

Se on kaikki mitä aion sanoa
se on kaikki”

Tuulella on suuri merkitys kalojen, porojen ja ihmisen elämään ja luonnon tapahtumiin. Tuulen voimassa näyttäytyy luonnon jatkuvasti muuttuva olemus. Tuuli jopa vaikuttaa maailmankuvaan.

Tuulen oma olen
mutta silti elän
ja se on kai elämän tarkoitus
elän tänään
nyt ja tässä
ja jos se on mahdotonta
niin en elä enää huomenna

Niin ja mitä sitten”

Poroelämässä poronhoitajalla on henkilökohtainen suhde poroihinsa, hän pitää tokkaa koossa, suojelee laumaa ja yksilöitä. Tietysti myös käyttää poroja hyödykseen. Aikakin on luonnon tapahtuma. Tulia on monenlaisia: kotituli, kämppätuli, kotatuli, laavutuli ja tuli tunturissa. Tuli puhuu:

...katsomme kaksin
tulen tarinoita”

Lapin maisema näyttää yksitoikkoiselta. Kuitenkaan maisema ei ole autio, ihminen ei ole siellä yksin, kun tuntee luontoa, sen historiaa, elämää siellä. Emme ole koskaan tunteneet yksinäisyyttä vaelluksella Lapissa, kaipausta toki. Viime elokuussa Näkkälän tuntureilla matkalukemisena ollutta Elsa Vuontisjärven kirjaa Proksinvainiot lukiessa tulivat tutuiksi tunturit, järvet, joet ja laavupaikat. Tuntui kuin Proksin Antti olisi ollut mukana, istunut ja joikannut samoilla tulilla.

Luonto on poroelämässä koti ja maa on elinehto, sen kanssa on elettävä sopusoinnussa. Uhkana ovat turistit, virkamiehet ja tekniikka, jotka rikkovat maan, poron ja ihmisen kokonaisuutta. Luonto korjaa ihmisen jäljet, kotasijat kasvavat umpeen, tulipaikat katoavat. Tämä korjautuminen on elinehto. ”Jos luonto ei olisi peittänyt ihmisen jälkiä, täällä ei asuisi pirukaan”, sanoi vanha saamelainen.

On harmi, ettei lukija osaa saamea. Nils-Aslak Valkeapään runot pitäisi vielä mieluiten lukea ääneen, silloin kuulisi runojen soinnin, jopa joiun. Me suomalaiset lukijat tunnemme Valkeapään runoja huonosti myös siksi, että hänen kirjojaan on suomennettu vain kaksi. Valkeapään runoja on sävelletty ja niitä ovat levyttäneet mm Mari Boine ja Niko Valkeapää.

Väitöskirjalta lukija odottaa lopuksi tutkimustuloksia. Leena Valkeapää kirjoittaa, ettei hän ole asettanut hypoteesia eikä näin ollen varsinaisia tuloksiakaan voi olla, vaan tutkimus kasvaa sana sanalta sisälle Nils-Aslakin tuotannon maailmaan, ja on ilmiöiden kokemuksellista kuvausta. Kirjan alkuosa, johdanto ja taustatietojen esittely on hyvin perusteellinen ja pitkä. Kiinnostavimpia ovat retkeilyä käsittelevät osat ja kirjan pääluku Luonnossa. Nils-Aslak Valkeapään runoihin tutustuminen on antoisaa, Oulan elämän kuvaukset värittävät teosta mainioksi kokonaisuudeksi, joka valottaa tunturiylänköjen ihmisten elämää ja ajatuksia.

”Kotini on sydämessäni
ja se kulkee mukanani”

Kirja ei vain ole mielenkiintoinen väitöskirja vaan eräänlainen meditatiivinen ovi tunturiylänköjen maisemiin. Kirjan kuvitus yhdessä runojen, tekstiviestien ja kirjoittajan näkökulmien kera juttelevat lukijan ylös tunturiin tuuleen, avaruuteen ‒ perille.

”Olla
ja unohtaa
että on”


 

Luonnossa, vuoropuhelua Nils-Aslak Valkeapään tuotannon kanssa, 288 sivua

Maahenki 2012

ISBN 978-952-5870-54-1

Maria Haakana ja Matti Koponen


Nils-Aslak Valkeapää lukee runojaan ohjelmassa Tuuli käy läpi sydämein

 

Kuikka, alkulintu


Kuikka-kirja on valokuvaaja, kirjailija, biologi Mauri Leivon viides kirja. Aikaisemmin hän on julkaissut: Nuuksio – miljoonan ihmisen erämaa (2003), Lintujärvi (2006, Vuoden luontokirja), Kevätmuutto (2009) ja Savanni hengittää (2010). Kuikka-kirjaa Mauri Leivo kertoo leikillisesti tehneensä 40 vuotta. Ensimmäisen kosketuksensa kuikkaan Leivo sai pikkupoikana retkillään Tuupovaaran Loitimojärvellä. Nuoruusvuosina Outokummussa Juojärven mökillä jokakesäiset kuikkien tarkkailut olivat hänen mielipuuhaansa. Ja viime vuosina hän on seurannut kuikkia Itä-Uudellamaalla omalla Kuikkajärvellään. Joka kesä Mauri Leivo palaa kuin muuttolintu Juojärven mökille tervehtimään lintuystäviään.

Kirja on ensimmäinen pelkästään kuikasta Suomessa julkaistu kirja. Kuikka on miljoonia vuosia vanha lintu, alkulintu. Utsjoen Vetsijärveltä (Sujalan kaivauksissa) on löydetty 10000 vuotta vanha kuikan luunkappale. Outokummusta Lintutorni-nimisestä paikasta löydettiin kuikkaa esittävä kivikautinen saviveistos. Kuikasta, pyhäläisesta, on paljon kansantarinoita. Sitä pyydystettiin paljon, vaikka lihaa ei kummoisena pidetty. Vasta 1962, Maurin Leivon syntymävuotena, kuikka rauhoitettiin. Nyt pesiviä kuikkapariskuntia arvioidaan olevan Suomessa n. 12000 ja lisäksi joitakin tuhansia joutokuikkia, poikamieskuikkia.  Äskettäin BirdLife Suomen teettämässä Rakkain mökkilintumme  -äänestyksessä kuikka osoittautui ylivoimaisesti suosituimmaksi linnuksi. Miten tyhjä oma mökkijärvemme olisikaan ilman kuikkia!

Kirjassa on runsaasti tietoa kuikan historiasta, elintavoista, pesinnästä ja muuttomatkoista. Teksti on kotoisaa, ilmeikästä itäsuomalaista kerrontaa. Ilahduin monista ilmaisuista, kuten: ape, kuikelo, morsmaikku, sintti,  rötkähtää, muina kuikkina, kuikkien valtakunnassa kaikki hyvin. Mauri Leivo taitaa kuikkien kielen. Hän oppi myös erottamaan kuikat toisistaan, kun hän tarkkaili kuikkaparia omalla Kuikkajärvellään. Kirjassaan hän kertoo Vienosta, Kaunosta ja Kaapo-poikasesta. Tarina on hellyttävä. Loppukesästä kun Vieno ja Kauno vieroittavat poikastaan, kirjoittajan mieltä kalvaa suru. ”Tiedän ettei luonnossa ole varaa hempeilyyn, asiat on hoidettava ajallaan. Poikasten vieroituskin koituu viime kädessä niiden itsensä hyväksi. Silti jotenkin säälin Kaapoa... On vaikea olla inhimillistämättä kuikkia.”

Kuvauksia varten Mauri Leivo rakensi lautan, jonka päällä oli kiveä muistuttava myhkyrä. Lautalla maaten, kiven suojassa, uimaräpylöillä potkien hän onnistui pääsemään hyvin lähelle kuikkia. Kuikat tottuivat häneen eivätkä välittäneet vähääkään. Kirjan kuvat ovat silmäähivelevän kauniita. On lähikuvia, usvaisia aamuyön kuvia, illanhämykuvia. Monissa kuvissa on saduntuntua, mystiikkaa. Yhä uudelleen ja uudelleen lepuutin silmiäni kirjan kuvissa. Paria kuvaa ihmettelin; niissä kuikka kelluu kuin muoviankka laineilla.

Mauri Leivo on lähtenyt kymmeniä, kymmeniä kertoja aamuyöstä, ennen auringonnousua, Kuikkajärvelleen kuikkaperhettä tarkkailemaan. Lopputuloksena on runollinen taideteos, joka on tehty suurella sydämellä, rakkaudesta kuikkaan.

”Jos ihminen ylittää kuikan sietokyvyn, sitä minä en anna anteeksi. En koskaan.”

 

Mauri Leivo: Kuikka, alkulintu, 172 sivua

Docendo 2012

ISBN: 978-952-5912-23-4

Liisa Koponen