Aurinkoinen sunnuntai houkutteli luontoon rentoutumaan. Seitsemisessä on vielä pari tutkimatonta polkua. Uusi tulipaikkakin pitäisi olla Jokiristillä, siispä eväät reppuun ja saappaat jalkaan.

Soljasten parkkipaikalta lähdetään ensin kohti Jaulia. Polku on lumetonta ja helppoa tallustaa, mutta vain hetken. Polku muuttuu lumiseksi ja lisähaasteena pitkin poikin polkua kaatuneita puita. Päätetään kuitenkin jatkaa, ehkäpä tämä tästä muuttuu paremmaksi. Mutta ei, lisää lumisia polkuja ja koko metsä näyttää myrskyn repimältä. Soilla on reippaasti vettä, mutta onneksi on saappaat.

 

Alkumatkan esterataosuus

 

Sammakko oli noussut aurinkoiselle mättäälle lämmittelemään

Liesijoki virtaa leveänä ja vuolaana, oikea joki siis eikä mikään metsäpuro. Majavilla näyttää täällä olevan itsetunto kohdillaan, eivät ujostele iskeä talttahampaitaan isoonkaan puuhun. Jaulissa istutaan hetki saunanportailla ja vähennetään vaatetta. Matka jatkuu tästä paluusuuntaan mutta toisella puolen Liesijokea.

 

Suruvaippa paistatteli päivää Jaulin saunanportaalla

Majavan talttahampaat ovat tehneet selvää isosta haavasta

 

 

 

Alkumatka on helppoa tienpohjaa, ollaan jonkin matkaa metsäautotiellä kansallispuiston ulkopuolella. Tien varrelle on kerätty isoja puupinoja, kerään taskuun muutaman tuohenpalan maasta sytykkeeksi. Aikanaan tie loppuu ja alkaa puiston polkutie. Samassa tie muuttuu lähes läpipääsemättömäksi rytiköksi. Mietitään jo paluuta takaisin Jauliin, mutta makkaratulet houkuttaa jatkamaan.

Lunta on paikoitellen yli saappaanvarren, puiden yli ei pääse, ja ojat täynnä vettä. No, otetaan tämä nyt haasteena, keski-ikäisten ekstreemee, tai silkkaa hölmöyttä. Esterata pitää siis ottaa puu kerrallaan, ensin konttaamalla, jolloin jää kiinni hupusta ja saappaan soljesta. Seuraavan rangan yli nipin napin, ja housut pihkassa. Sitten tulee eteen ristikko josta ei pääse yli eikä ali. Siispä ojan yli metsän puolelle. Ojan yli päästiin, mutta hetikohta olikin maasto hyllyvää sammalikkoa, eli takaisin esteradalle.

Jokiristin tulipaikka on rakennettu uuteen paikkaan. Voi sitä onnen määrää, kun se viimein ilmestyy puiden takaa esiin. Uusi vaja on täynnä puita, jopa valmiita syttypuitakin,  mutta mies pilkkoo meille omat puut. Tulet syttyvät helposti tuohisilla ja päästään asiaan, eli nauttimaan lintujen laulusta, auringosta, eväistä, tämähän on pieni paratiisi.

Nuotion ympärille on noussut jo muutama pieni korvasieni, mietin pitkään otanko talteen, vai jätänkö kasvamaan. Otin sitten talteen kuivattavaksi. Kerään korvasieniä pikkuhiljaa kuivattavaksi kunnes niitä on hyvä määrä, sitten teen elämäni ensimmäisen korvasienimuhennoksen.

 

Pieniä ovat vielä

Pitkän leppoisan tauon jälkeen päätämme jatkaa matkaa kohti Liesilammia, polkukin näyttää lumettomalta. Polkujen risteyksestä käännymme kohti Liesijoen ylittävää siltaa. Joki mahtuu juuri ja juuri juoksemaan sillan alta, vähän jännittää kun laskeudun polvilleni kuvaamaan kuohuvaa jokea.

 

Liesijoen sillalla

 

Tässä maasto näyttää lupaavan vähälumiselta ja polku ohjaa meitä, mutta vain hetken

Tästä alkavat todelliset haasteet. Tässä vaiheessa hyvä mainita, että meillä ei ole mukana karttaa eikä kompassia. Tuttuja helppoja polkujahan me ollaan kulkemassa. Toki matkassa on puiston esite jossa suurpiirteinen kartta.

Polku muuttuukin umpihangeksi ja rytiköksi, eikä polkua enää erota. Onneksi huomaan saappaanjäljet, ovat varmaan puistonhoitajan, joka raivaa polkuja. Siispä jälkiä seuraamaan, vievät varmasti takaisin polulle.

Eivät vieneet, vaan kohta ollaan umpirytikössä, saappaat haukkaa lunta sisuksiinsa, eikä mikään näytä enää tutulta maastossa. Saappaanjäljet katoavat kokonaan, lentoonko mies on lehahtanut? Jostain kuuluu puron ääni, mennään sitä kohti ja lähdetään seuraamaan  vastavirtaan.

Olisiko puro tulossa myllyltä? Puro pienenee, ei siis ole se puro joksi luulen. Taktiikasta pidetään silti kiinni, ja suunnasta johon on vaan pakko luottaa. Puro muuttuu yllättäen omituisen suoraviivaiseksi, eli kyseessä onkin ojitettu suo. Mutta jotenkin, siis silkalla tuurilla, pysymme virtauksen suhteen oikeassa suunnassa.

On jo iltapäivä pitkällä ja aurinko laskee puiden taakse, katoaa välillä pilveen. Pieni epävarmuus hiipii mieleen, entä jos ei päästä tielle tai polulle ennen pimeää, kuinka paljon on evästä jäljellä ? Ei paljoa, eikä meidän vaatetuksella voi jäädä kylmenevään yöhön, eli pakko jatkaa valitulla taktiikalla.

Tuntuu kuin olisi kuljettu jo monta tuntia ja kilometriä, kellon mukaan kuitenkin vasta reilu tunti tulipaikalta. Järki sanoo, ettemme tällä vaudilla olla ehditty vielä kauas eksyä. Juuri kun alkoi tuntua epätoivoiselta silmiini osui jotain. Mättäästä törrötti putki, tutun lähteen juoksuputki! Olipa onnekas silmäys. Oltiin siis melkein tiellä. Eli, olemme itseasiassa oikaisseet hiukan. Voisi jälkiviisaasti sanoa, että olikin tarkoitus oikaista vähän.

Autolle on kuitenkin vielä matkaa ja polkutie on umpihankea, mutta ei haittaa, helpottuneena tallustamme kohti Soljasia. Soljasilla intoudumme vielä poikkeamaan luontopolulle ja tulipaikalle jossa on kuin meitä varten  hyvät hiillokset. Paistetaan vielä loput makkarat nuotiolla, kuivattelen läpimärkiä sukkia hiilloksen loisteessa, olipas ihana sunnuntairetki!

Jälkikäteen mietin, kuinka helposti voi tottumaton retkeilijä tuollaisessa tilanteessa hätääntyä ja tehdä vääriä ratkaisuja. Voi kuvitella kulkeneensa vaikka kuinka kauas, kun todellisuudessa pyöritään usein aika pienellä alueella.

Kello on aika hyvä matkamittari,   ilman reppua selkeällä polulla saa mennä aika rivakasti  jotta kilometri taittuisi alle 10min. Tiheässä metsässä mättäitä ja puita väistellen etenemiseen saa helposti kulumaan puolituntia.

Seuraavana päivänä laitan viestiä Seitsemiseen, kerron polkujen tilanteesta ja kuulen, että tämä kevät on ollut poikkeuksellinen. Runsas lumitaakka on kaatanut puita, sulamisvedet ovat täyttäneet joet ja suot. Olisi kannattanut siis soittaa luontokeskukseen ja kysyä tilannetta, mutta eihän me. Suosittelen siis lämpimästi tutustumaan luontokeskusten ajankohtaisiin tiedotteisiin, ainakin näin rospuuttoaikaan.

Tosin, itse ollaan aina nautittu näistä seikkailuista, siitä että selvitään pienistä haasteistakin.

Tuire ja Tapio, onnelliset kulkijat

Seitsemisen kartta

Seitsemisen kansallispuisto

 

Oli syyskuu vuonna 2007. Sattuipa taas sellainen pidempi viikonloppu, jolloin houkutteli lähteä luonnon helmaan ja kavereilla ei ollut aikaa. Päätin sitten mennä ensimmäistä kertaa itsekseni, ajatus moisesta reissusta kun oli ollut jo melkoisen tovin mielessä. Mukaan otin vanhan kunnon trangian ja Savotan rinkan. Teltan jätin ottamatta, arvelin että laavuissa on sen verran tilaa, että mukaan mahtuu yksi joka käyttää reksonaa..

Matkalukemista

Ensimmäinen päivä - pitkä Pielinen ja päivä

Noin kello yhden maissa nautin viimeisen sivistyneen veitsihaarukka-aterian Kolin ABC:lla. Kana-aterialla masu piripintaan (Syökää kanaa -mainos oli tehnyt tehtävänsä) ja menoksi. Aterian päätteeksi kaveri heitti minut Kolin luontokeskukseen.

 

Suuntaa antava reittikartta Pohjois-Karjalan vaellusreittioppaasta, linkki oppaaseen jutun lopussa

Päätän kiertää Herajärven itäpuolelta, että saan ihailla Pielistä niin pitkään kuin mahdollista. Moneen kertaan mietin matkalla kuinka mahtavia Pielisen maisemia Kolilta näkyykään, Pieliselle pitää päästä joskus melomaan!

Koli ja Pielinen sulassa sovussa

 

Pitkä Pielinen avautuu komeana Kolilta

 

Hämärä laskeutuu, Herajärven eteläkärki lähestyy

Pirunkirkko houkuttelee myös matkalla, mutta hämärän jo alettua en saata käydä sitä tutkimaan. Hämärän vaipan jo reilusti laskeuduttua vastaan tulevasta suuresta pusikosta kuuluu jonkin ison olennon rapistelua. Hetken tuumittuani päätän alkaa laulamaan ukkonooaa. Rapina pusikossa loppuu. Mutta koska reittiä kulkeakseen täytyy kulkea pusikon vierestä niin muu ei auta. Laulan ukkonooaa ja kävelen pusikon ohi. Moniaan kertosäkeistön jälkeen lopetan laulamisen ja uskallan jo vähän hengähtääkkin. Vielä tänäänkään en tiedä mikä pusikossa rapisteli. Hirvi, peura tai ehkäpä villisika?

 

Kello kymmenen aurinko on laskeutunut jo hyvän aikaa sitten ja onnistun harhautumaan yhteen umpikujaankin. Löydän takaisin reitille muutaman hetken päästä ja tulen veden äärelle: Orivirta ja sen ylitys lautalla. Vesi on matalalla syyskuussa ja lautta juuttuu kiville keskelle vesistökapeikkoa.

 

Karilla

Onneksi painopisteen vaihtelu ja vaellussauvalla kampeaminen liikuttaa lauttaa muutama sentti kerrallaan kiviä pitkin ja kohta lautta on jälleen avoimilla vesillä ja matka jatkuu. Matkanteko tukevalla maankamaralla tuntuu vähän aikaa mukavalta, mutta jo hetken päästä kuusenaluset alkavat vaikuttaa houkuttelevilta yöpymisvaihtoehdoilta. Ei kuitenkaan kauaa, koska meinaan repiä housuni alueistaan tarkkojen maanomistajien piikkilanka-aitoihin.

Toinen lautta! Joka sattumoisin on vielä vastarannalla. Onneksi köydellä sen saa omalle rannalle ja pian pääsenkin tutustumaan kyseisen kapeikon veden syvyyksiin. Tällä kertaa vettä on reilusti ja ylitys etenee mukavasti. Vastarannalla tervehtii kyltti: "Lautta on epäkunnossa, käyttäkää kanoottia ylitykseen". Huh, en edes huomannut, että lautta olisi ollut mitenkään rikki ja ehkäpä hyvä niin. Hetken päästä löydän itseni ensimmäisestä suunnitellusta yöpymispaikasta, Kiviniemeltä. Paikan omistajan kanssa juteltuani selviää, että laavut ja kodat ovat jo tupaten täynnä. Eli kuusenalusmajoitus hiipii jälleen aatoksiini. Ystävällinen omistaja ehdottaa kuitenkin yöpymistä aitauksen sisällä olevassa aitassa. Kiittäen otan tarjouksen vastaan ja suuntaan aittaan yöpuulle.

 

Toinen päivä - kippurasarviset kaverit

Herään tukka sekaisin yhdeksän maissa. Lähden aamutoimille pihalle ja havaitsen etten asustele aitauksessa yksin. Pikaiset toimet kerkeän toimittaa ennenkuin lauma pässejä juoksee lähes pukkausetäisyydelle. Menen äkkiä takaisin aittaan ja tuumin hetken, että mikä avuksi. En keksi ihmeempiä niin alan aamupalan laittoon, jonka syömisen jälkeen pakkaan rinkan. Raotan varovasti ovea ja huomaan, että pässit ovat sopimoilleen aitauksen kauimmaisessa nurkassa. Tilaisuuteni on tullut! Lähden kävelemään reippaasti porttia kohden ja kerkeän hyvästi puoleen väliin ennenkuin tarkkasilmäisin pässinpää huomaa askeltamiseni. Pässeillä menee sopivasti sen verran aikaa äimistellessä, että kerkeän portille asti ja toiselle puolelle ennenkuin ovat juosseet portille.

Toisen päivän reissaaminen alkaa. Jylhät Kolin maisemat ja lähes silmänkantamattomiin ulottuva Pielinen jäävät taakse ja sankat kuusi- ja mäntymetsiköt tulevat tilalle.

 

Pohjois-Karjalan keskipiste

 

Päikkärit piristää aina

 

Siltoja reitillä oli harvakseltaan

 

Matkan varrella vastaan tulee soidensuojelualueita vanhoine metsineen ja useamman peninkulman jälkeen Kolvanan Uuro -rotkolaakso, joka kivikkoisuutensa ja vaikeakulkuisuutensa vuoksi vetää vertoja rakalle kuin rakalle.

 

Yksi reitin soidensuojelualueista

 

Bongaa kuvasta polku ja voita matka ihanalle Kolinpolulle

 

Rakassa tamppailun jälkeen jalkani alkavat olla ihan poikki ja onkin hyvä, että tarvitsee päkyttää vain lyhyen matkaa seuraavalle yöpymispaikalle Urkkalammelle.

 

Kolmas päivä - ystävällistä maaseutua ja lopun alkua

Herään laavusta ja aloittelen päivää. Tällä kertaa ilman kippurasarvisia ystäviä. Hetken päästä matka etelää kohden jatkuu. Synkät ja sankat kuusi- ja mäntymetsät vaihtuvat hiljalleen niityiksi ja pelloiksi.

 

Pohjois-Karjalaista maalaisseutua

 

Jonkin matkan päästä huomaan kyltin, jonka ystävällinen maalaistalon omistaja on laittanut polun varrelle. Kyltissä hän kehoittaa matkamiestä täydentämään vesivarastojaan talon pihakaivosta jos niin on tarvetta. Tallustelen pihaan ja vaihdan muutaman sanasen pihalla olevan emännän ja isännän kanssa. Ilmeisesti olen jossain määrin ryytyneen näköinen, kun he kehottavat ottamaan päiväunet pihan perällä olevan saunan pukutilassa. En pistä hanttiinkaan koska oloni on varsin nuutunut, vaan kiitän ja suuntaan saunalle. Saunalla nostan jalat rinkan päälle ja otan pikkulinnun nokkaunet. Hetken päästä herään virkeämpänä ja jatkan matkaa.

 

Viimeinen leposija

Tovin jos toisenkin kuljettuani löydän itseni Uuron huoltoasemalta, mistä kaverini tulee autolla hakemaan pitsaa mutustelevan matkamiehen.

 

Kolinpolku takana, pari mustaa varvasta edessä

Kaikkineen Kolinpolkun tallusteluun meni aika tarkalleen pari varsin mukavaa vuorokautta taukoinensa kaikkinensa. Reittitallenne reissusta löytyy tästä ja lisäinfoa tästä.

Mikko Hakala